Muistoja K13

Nimi: Muistoja
Genre: Angst,Drama
Disclaimer: En omista prätkähiiriä tai Santtua. Omistan vain taustalla viipeltävät omat hahmoni.
Age: 13K
Summary: Prätkähiiret kertovat Santulle menneisyydestään.
A/N: Moi! Tää on eka stoorini jonka oon kirjottanu IKINÄ. Päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja kirjottaakkin jotain enkä vaan ajattele. En edes tiedä mistä sain idean tähän stooriin. Kommentit on tervetulleita varsinkin ne joissa on vinkkejä tai positiivista asiaa:D! Iso kiitos serkulleni joka toimii betalukiajanani♥! Mutta joo nauttikaa!

Muistoja
Mustat pilvet lähestyi Chicago. Prätkähiiret olivat tulleet Santun korjaamolle katsomaan Bond leffaa.
Leffa oli juuri loppunut ja he istuivat vain juttelemassa siitä. Vinski istui ikkunan vieressä ja tuijotti ulos.
  - Oh man! Siellä alkaa sataan! hän sanoi nyrpistyneenä.
  - Uutisissa luvattiin rankka sadetta ja ukkosta, Santtu kertoi ja nousi ylös. Hän käveli television luokse ja irroitti johdon seinästä. Hän teki saman kaikille sähköllä toimiville esineille kunnes palasi takaisin olohuoneeseen.
  - Parempi että pysymme täällä niin kauan kuin ukkostaa. Jos se sopii Santulle? Turbo kysyi vilkaisten Santtuun.
  - Tottakai voitte jäädä, Santtu vastasi ja hymyili lempeästi kolmikolle jotka vastasivat hymyillään.
         Jonkunaikaa kaikki olivat ihan hiljaa ja kuuntelivat sateen rummutusta ja ukkosen jyrinää, kunnes Santtu rikkoi hiljaisuuden kysymyksellä:
  - Te ette ole koskaan kertoneet mitä tapahtui ennen kuin teistä tuli vapaustaistelijoita. Miksi?
  - Kaikille meille se on hieman arka asia Santtu, Turbo vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen.
  - Ettekö voisi kertoa, edes jotain?
  - No jos minä aloittaisin. Minulle se taitaa olla helpointa, Moto sanoi ja aloitti kertomuksensa:
  - Kun olin ihan pieni alle vuoden ikäinen äitini heitti isäni ulos selvitettyään, että hän kaveerasi rottien kanssa. Jäimme siis kolmestaan. Minä, äitini ja siskoni Mindin.
         Kun oli kulunut muutama kuukausi tapahtumista alkoi ehkä Marsin historian kurjin aikakausi. Plutolaiset olivat vieneet kaiken veden. Armeija yritti puolustautua, mutta turhaan. Pyydettiin apua jopa niiltä jotka eivät kuuluneet armeijaan. Äitini oli siihen aikaa  vielä armeijassa ylikersanttina. Kerran äiti tuli kotiin ja sanoi siskolleni, että hän pakkaa kaikki tarvitsemansa ja alkoi itsekkin pakata. Pakenimme sinne minne muutkin, maan alle. 
        Maan alla vietimme ainakin kolme vuotta, kunnes pääsimme takaisin maan pinnalle. Asetuimme erääseen luolaan. Muutaman päivänä päästä Rontti tuli puhumaan äitini kanssa ja kuulin kuinka he puhuivat armeijasta.
  - Rottien piilopaikka on tuhottava! Se on liian lähellä päämajaa. Jos emme toimi nopeasti rotat saavat selville tärkeitä tietoja ja kertovat ne plutolaisille.
  - Tiedän! Yritin puhua hallitukselle, mutta he eivät kuuntele! Sanovat vain että rotat eivät saa mitään tietoja vaikka aiemmin sama päivänä varastettiin tietoja prätkien mekaniikasta!
  - Meidän täytyy tuhota se piilopaikka, Rontti. Ihan sama mitä hallitus sanoo, jos kukaan muu ei tee mitään niin minä teen! Muuten rotat voivat tuhota tulevaisuutemme. Muista mitä meille on sanottu: suojele Marsin tulevaisuutta keinolla millä hyvänsä! Monella sotilaalla on jo lapsiakin. Mieti jos rotat jotka ovat ehkä 200metrin päässä päämajasta saisivat tietää millä alueella asuu niitä sotilaita joilla on lapsia? Lapset ovat tulevaisuutemme! Joistakin heistä tulee vielä sankareita!
  - Tiedän, tiedän. Ja tekisin mitä hyvänsä suojellakseni lapsia ja muitakin.
  - Hyvä! Huomenna kello kahdeksalta aamulla päämajan takana. Tuhotaan ne rotat!
  - Selvä! 
  Sitte Rontti lähti. Seuraavana päivänä kun äitini tuli kotiin hän näytti surulliselta. 
  - Äiti? Mitä on tapahtunut? siskoni kysyi huolestuneen näköisenä.
  - Minut erotettiin armeijasta, äitini vastasi ja siskoni järkyttyi. Pärjäsimme kuitenkin hyvin. Ilman rottia joiden piilopaikan äitini ja Rontti olivat tuhonneet.
         Kului 5vuotta ja täytin kahdeksan. Silloin minut laitettiin armeijaan Rontin oppiin. Tapasin siellä Turbon ja Vinskin. Sekä Miksun ja Niksun jotka olivat kaksosia. Siihen aikaan oli normaalia laittaa kahdeksan vuotta täytteet armeijaan opettelemaan joitakin asioita. Ensin opetettiin keneen luottaa ja keneen ei. Kuka määrää kuka ei. Miten toimia jos törmää rottaan ja miten ei. Sama koskee muitakin vihollisia. Kokeiltiin miltä ase tuntuu kädessä ja miten sitä käytetään. Kun täytettiin kymmenen opeteltiin ampumaan. Jotkut opettelivat sen jo yhdeksän vuotiaana. Muistan varmaan aina kuinka mua jännitti ensimmäinen kokeeni. Kokeessa piti selittää kaikki mitä oli oppinut ja näyttää kuinka hyvin osasi ampua. Kun oli minun vuoroni suorittaa koe olin ihan hermona. Kävelin päämajan käytävää pitkin kohti ampumarataa jossa Rontti odotti.
  - Terve skidi. Aloitetaankos? hän kysyi minulta heti ensimmäisenä. Minä nyökkäsin ja hän sanoi ensimmäisen kysymyksen.
  - Miten toimit jos huomaat rotan lähestyvän päämajaa?
  - Juoksen lähimpään rakennukseen ja etsin jonkun sotilaan tai ylempiarvoisen hiiren ja kerron mitä olen nähnyt. Jos rakennuksia ei ole tarpeeksi lähellä otan aseen ja ammun rotan, vastasin ja Rontti kirjoitti jotain vihkoonsa.
  - Keneen sinun kuuluu luottaa? 
  - Hiiriin varsinkin armeijassa oleviin. Rottiin, plutolaisiin, raidereihin tai muihin vihollisiin ei saa luottaa.
  - Kuka määrää?
  - Minua ylempiarvoiset. Sotilaat eivät määrää. Ylempiarvoisia määrää hallitus.
  - Miten pitelet asetta? Rontti kysyi ja heitti aseen minulle. Otin sen käteeni ja pitelin sitä yhdellä kädelläni kuononi korkeudella käsi suorana.
  - Hyvä. Seuraavaksi katsotaan miten sinä ammut, hän sanoi ja kävelimme yhdelle ampumaradoista. Ammuin muutaman kerran kunnes Rontti käski lopettaa.
  - Vielä yksi kysymys: mitkä ovat vapaa-ajan säännöt?
  - Bileitä ei saa pitää. Seurustelu ei ole kielletty. Jos joku ylempiarvoinen antaa käskyn vapaa-ajalla käskyä pitää totella. Kuppilassa saa käydä. Kavereitten kanssa saa tehdä jotain hauskaa.
  - Hienoa. Alahan mennä siitä sitten. Ystäväsi varmaan odottavat jo, Rontti sanoi ja minä lähdin ystävieni luokse. Vietimme hauskan päivän ystävieni kanssa. Illalla ennen nukkumaan menoa ajattelin miten perheeni pärjäilee. Äitini kun oli ollut kipeänä ja siskoni poikakaverinsa kanssa. Mietin onko siskollani aikaa äidillemme? En tahtonut saada unta sinäyönä, joten hakeuduin Rontin puheille. Selitin mikä huolestuttaa minua ja Rontti kertoi puhuneensa aiemmin sinäpäivänä äitini kanssa ja että kaikki oli kunnossa kotona. Helpotuin, kiitin Ronttia ja lähdin takaisin huoneeseen jossa me aloittelijat nukumme.
         Muutaman kuukauden päästä minä täytin 11. Synttärijuhlani keskeytti Rontti, joka halusi että tulen hänen mukaansa. Kävelimme Benjamin luokse. Benjamin oli armeijan sen hetkinen päämekaanikko. Hän tiesin kaikki prätkien mekaniikasta ja kaikesta muustakin teknologiaan kuuluvasta.
  -  11 vuotta. Onko siitä tosiaan niin kauan? Benjamin ihmetteli katsoessaan minua.
  - Kyllä siitä on. Yksitoista pitkää vuotta takana ja monta kymmentä edessä, mutta tiiät kyllä miksi tulimme, Rontti loi salaperäisen katseen Benjamiin joka vain nyökkäsi ja käski meidän seurata häntä. Kävelimme hetken kunnes tulimme vaaleanruskean värisen pienen prätkän kohdalle. Tosiaan se oli pieni. Aikuiset eivät voisi edes istua sen selässä, mutta lapset kylläkin voivat. 
  - Tämän on sinun. Ainakin niin kauan kun olet tuon mittanen seuraava tulee olemaan prätkä jota tulet käyttämään monta vuotta. Tämä on vain harjotuspyörä, Benjamin kertoi samalla kun minä tutkin uutta omaa prätkääni.
  - Ota prätkäsi niin lähdetään harjottelupaikalle. Opetan sinulle tänään tärkeimmät asiat, Rontti selitti innoissaan. Tiesin että prätkät olivat Rontille tärkeitä. Aina pienestä asti Rontti oli kuulemma halunnut oman prätkä. mutta vasta 16 vuotiaana hän oli saanut ekan kerran nousta prätkän selkään. 
  - Mutta Rontti! Entä synttärini? Lupasin mennä takaisin kun ollaan valmiita täällä.
  - Ainiin. Olin unohtaa. No mene sitten. Huomenna kello 7 aamulla tulet harjotuspaikalle. Äläkä myöhästy! Rontti sanoi ja lähti takaisin mistä olikaan tullut. Palasin takaisin ja vietimme hauskan loppu päivän kavereitten kanssa intoillen uudesta prätkästäni ja seuraavana päivänä alkavista ajotunneista.
         Seuraavana aamuna kun heräsin jouduin pari kertaa tarkistamaan paljonko kello on ennenkuin tajusin. Varttia vaille seitsemän. 
  - Voi rähmä! Mä myöhästyn ekana harjotuspäivänä! murisin ja hyppäsin sängystä vaihtamaan vaatteitani. Kerkesin juuri ja juuri paikalle ennen seitsemää. Rontti oli jo paikalla prätkäni kanssa.
  - Minuuttia vaille seitsemän. Hyvää työtä alokas! Et myöhästynyt, mutta aloitetaanpa sitten, Rontti kehui ja aloitimme. Harjoitukset kestivät kaksi tuntia kunnes muut tulivat ja aloitimme muut harjoitukset.
  - Aloitetaan vaikka sillä, että saamme tänään uuden alokkaan joukkoomme. Toivottakaa Tuuli tervetulleeksi. Toivon että kohtelette häntä ystävänänne, Rontti sanoi ja hänen viereensä käveli valkoturkkinen tyttöhiiri. Hänellä oli mustat olkapäille ylettyvät hiukset joissa oli sinisiä raitoja, siniset farkut, musta toppi ja mustat lenkkarit. Toisessa kädessään hänellä oli kaksi rannekorua toinen oli musta jossa oli valkoisia piikkejä toinen valkoinen mustilla piikeillä ja oikeassa korvassa kolme hopeista palloa. Jokin hänessä herätti huomioni. Oranssinpunaiset silmät? Lumen valkea turkki? Mustat hiukset sinisillä raidoilla? En tiedä. Tiedän vain sen, että hän sain sydämeni tykyttämään. En voinut lopettaa tuijottamasta häntä. Parissa viikossa olimme jo ystävystyneet. Kerran kaikki me eli minä, Tuuli, Turbo, Vinski, Niksu ja Miksu istuimme kuppilassa juomassa pähkinämehua ja juttelemassa mitä aioimme tehdä seuraavana päivänä joka oli vapaapäivä.
  - Mä varmaan nukun koko päivän! Vinski kertoi ja me muut nauroimme sille.
  - Arvasin! Sä nukut aina kun on tilaisuus, rusina-aivo! Tuuli sanoi ja nauroi niin että oli kaataa kaikki lähellään olleet mehut. Kaikki tiesi että Vinski ei tykännyt siitä lempinimestä.
  - Itse aijon harjotella seuraavaan kokeeseen, joten sori kaverit mut mä meen ny, moikka! Tuuli sanoi ja lähti.
           Seuraavan viiden vuoden aikana ei tapahtunut mitään erikoista, kunnes minä ja Rontti menimme jälleen Benjamin luokse.
  - Jaa. Tällä kertaa tulitte valitsemaan sinulle omaa prätkääsi jota tulet käyttämään monta vuotta, Benjamin sanoi ja katsoi minua tarkkailevasti.
  - Seuratkaa minua niin näytän mitä minulta löytyy, hän lisäsi ja lähdimme seuraamaan häntä pitkää käytävää pitkin. Benjamin esitteli ja selitti jokaisen prätkän mekaniikasta minkä näimme. Lopulta löysin sen.
  - Sininen chopper. Sopi erittäin mainiosti maastoon, mutta ei mahdu pienimmistä paikoista kulkemaan. Ei mikään maailman nopein, mutta siihen voi muuten luottaa, Benjamin selitti samalla kun ihailin uutta prätkääni.
  - Se on tämä. Tämän minä haluan, sanoin päättäväisesti.
  - Siinä tapauksessa se on sinun. Voit viedä sen heti pois, Benjamin sanoi ja löi avaimet kouraani. Otin uuden prätkäni mukaani ja lähdimme Rontin kanssa harjotuspaikalle.
         Parin kuukauden päästä aloin myös seurustella Tuulin kanssa. Paria riitaa lukuunottamatta kaksi vuotta seurustellessa sujui mainiosti. Kun Tuuli täytti 18 vuotta yllätin hänet kosinnalla. Hän vastasi että haluaisi ehdottomasti naimisiin kanssani. Olimme siis kihloissa. Parin viikon päästä kaikki kuitenki muuttui. Rotat hyökkäsivät punakivi kaupunkiin ja meidät käskettiin taistelemaan heitä vastaan. Niin me teimme. Kun rotat perääntyivät Rontti käski Miksun, Niksun ja pari muuta rottien perään.
  - Tarvitaan vielä yksi mukaan! Kuka menee? Rontti kysyi tuijottaen meitä.
  - Minä menen! Tuuli sanoi takaani.
  - Et voi mennä! Anna minä menen, sanoin päättäväisesti ja nousinkin prätkäni selkään,  kunnes Tuuli tuli ja laski kätensä olalleni.
  - Minä menen. Mä kyl palaan. Mä en mene sinne kuolemaan, Tuuli sanoi ja minä nousin, suukotin häntä ja kuiskasin:
  - Mä luotan suhun.
He lähtivät eivätkä palanneet. Myöhemmin minulle vain ilmoitettiin että rottien perään lähteneet eivät selvinneet. Sydämeni särkyi. Tuuli oli kuollut. Elämäni suurin ja ensimmäinen raukkauteni oli poissa. En voinut ymmärtää sitä. Sen takia en voinut tehdä töitä pariin viikkoon niin surullinen olin. Kunnes minut pakotettiin jatkamaan töitä ja unohtamaan suru. Niin teinkin. Elämä jatkui. Sota jatkui. Marsin tulevaisuus oli pelastettava. Hallitus murtui ja meistä tuli vapaustaistelijoita. Sellainen oli minun tarina. Tunnen edelleen joskus Tuulin läsnäolon, vaikka siitä on monta vuotta kun hän lähti, Moto lopetti tarinansa ja pyyhkäisi kyyneleen silmästään.
- Wou. En arvannut että elämäsi olisi ollut noin rankkaa! Santtu sanoi ja halasi harmaaturkkista ystäväänsä. Samassa Moto tunsi kylmä ilmavirran kehossaan ja äänen päässään: 
- Rakastan sinua. Älä luovuta! 
Ääni oli tuttu. "Tuuli? Sinäkö? En luovuta, lupaan. Minäkin rakastan sinua! Rakastan sua aina!"

Huomioikaa että tämä oli osa 1 .

Aww tää on södeä . Voi Moto rukkaa

Uutta prätkisfanfictiota, hienoa Pieniä kirjoitusvirheitä, lähinnä puuttuvia kirjaimia, pilkkuja ja välilyöntejä osui silmään. Mutta siitä se lähtee, jatka ihmeessä kirjoittamista 

Kivaa lukea uusia prätkistarinoita  Muutamia kirjoitusvirheitä löytyi, esimerkiksi joistakin sanoista puuttui kirjaimia. Tarinan juoni vaikuttaa hyvältä. Jään seuraamaan. 

Tää on hyvä stoori . Jatka

Kiitos kaikille ! Oli tosi mukava kuulla, että tykkäsitte(kirjoitusvirheitä lukuun ottamatta^^'). Valitettavasti vielään vähään aikaan ei 2osaa ole tulossa   . Kirjoitan nimittäin kahta muuta stooria ja inspis vähän niinkuin venähti tämän suhteen . Äläkää huoliko! Kyllä se 2osakin tulee !

Hyvä juttu  . Kuka muuten on avakuvasi hiiri?

Hiiri avakuvassani on nimeltään Puvitsu ja kuten kaikki huomasivat myös käyttäjänimeni on Puvitsu. Nimellä on pitkä historia, enkä jaksa alkaa nyt kertomaan sitä . Sen verran voin sanoa, että Puvitsu esittää minua Marsilaishiirenä. Puvitsun myös tapaatte joskus vielä ficeissäni .

Ai sun oc . Hän vaikuttaa kivalta

Tuota noin milloin sä jatkat tätä stooria . Ois kiva jos jatkaisit

Prätkämimmi en valitettavasti ole vähään aikaan vielä jatkamassa tätä   . Suurin syy siihen on, että tämä versio jätkien menneisyydestä poikkeaa huimasti siitä versiosta mitä käytän nykyään. Mutta! Ajattelin kyllä kirjoittaa tämän loppuun sitten ku saan aikaiseksi ja kunhan insipstä tulee enemmän . Älkää huoliko! En ole luovuttanut tämän suhteen !

Harmi . No jatkat sitten kun inspiraatio taas iskee