Last Chance Garage

Suomenkielinen foorumi Prätkähiiret Marsista - sarjan faneille.
 
PääsivuPääsivu  KalenteriKalenteri  FAQFAQ  HakuHaku  KäyttäjälistaKäyttäjälista  KäyttäjäryhmätKäyttäjäryhmät  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Pientä lomaa REDUX (K15)

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
DeadRat21
Moderaattori
avatar

Viestien lukumäärä : 773
Join date : 25.01.2014
Ikä : 23
Paikkakunta : Itä-Pirkanmaa

ViestiAihe: Pientä lomaa REDUX (K15)   La Huhti 04 2015, 08:09

Title: Pientä lomaa – REDUX
Author: DeadRat21
Fandom: Mass Effect/Prätkähiiret
Genre: Mass Effect/Prätkähiiret-crossover, seikkailu, toiminta, romanssi, jännitys, draama, huumori, angst, AU, välillä songfic
Paritukset: CC (canon character)/OC - (original character) ja CC/CC -tyylisiä; nimiä en tosin paljasta
Rating: K15/R
Disclaimer: En omista Prätkähiiret- ja Mass Effect -hahmoja, omistan ainoastaan Elyz Shepardin (ja muita tarinan aikana esiintulevia sivuhahmoja)!
Varoitukset: spoilausta, rivoa kielenkäyttöä, mustaa huumoria, väkivaltaa, verta, katumusta, suhdedraamaa, jännitystä, aika tarkkaa seksin kuvailua (lemon?), seksiä vieraiden lajien kesken, alastomuutta, huume- ja alkoholiviittauksia, tupakointia, kuolemia
Summary: Juuri kun sitä kuvittelisi saavansa ladata akkujaan galaksin pelastamisen jälkeen, komentaja ja Spectre -agentti Elyz Shepard saa karvaasti huomata, ettei paha valitettavasti lepää milloinkaan. Edes lomien aikaan.
A/N: Tämä tarina on itse asiassa syntynyt alun perin keväällä 2011, kun olin pelannut sci-fi-roolipelisarja Mass Effectin kaksi ensimmäistä osaa läpi ensi kertaa nais-Shepardilla. Tässä kohtaa varmaan ihmettelette, miksi aikuisuuden kynnyksellä oleva nuori mies valitsi saman sukupuolen edustajan sijasta juuri naissukupuolen edustajan? Helppoa: nais-Shepardilla on (ainakin allekirjoittaneen mielestä) miesversiota  parempi ja moniulotteisempi ääni, josta havaitsee johtajalta vaaditun jämäkkyyden lisäksi myös melankoliaakin.
 
Halu toteuttaa päässäni pyörivä idea, siis yhdistää kaksi sydäntäni lähellä olevaa sarjaa, kävi vastustamattomaksi, mutta sain samalla myös oppia, ettei pitkän tarinan kirjoittaminen ole ollenkaan helppoa. Huomautan myös, etten ennen tämän tarinan kirjoittamista ollut kirjoittanut kuin muutamia parin sivun tarinoita, joten jälkeenpäin ajateltuna voisin sanoa haukanneeni liian ison palan purtavaksi. Ja nyt, kun katson tätä tarinaa yli kolme vuotta sen valmistumisen jälkeen, oloni on kaksijakoinen: se on toki valmis, muttei oikealla tavalla. Eli tarkennettuna minusta tuntuu siltä kuin se olisi alkuperäisessä muodossaan liian... rikkinäinen. Aivan kuin se suorastaan kerjäisi minua korjaamaan sitä. *Käärii hihat* No, saamansa pitää.
 
Käytännössä ”Pientä lomaa” -tarinani on perusjuoneltaan samanlainen kuin mitä se oli vielä muutama vuosi sitten, tosin tällä kertaa kaikki sokaisevan innon alle jääneet rosoisuudet (tökkivä kieli, turhan usein kolmeen pisteeseen päättyvät lauseet, ontto, jopa hataraksi jäävä kuvailu) on tarkoitus kitkeä pois ja lisätä siihen vielä jotain muutakin siinä sivussa. Näiden syiden takia tarinan nimen perään on lisätty sana REDUX, mikä tarkoittaa ”jonkin paluuta” tai ”uudelleentehtyä”. Onhan se parempi antaa kunnon versio tarinasta myöhään kuin ei milloinkaan, vai mitä?
 
Mutta pidemmittä puheitta, ei muuta kuin lukemaan. Huomautan vielä, että tarina sijoittuu Mass Effect ykkösen jälkeiseen ja kakkosta edeltävään aikaan.
 
 
Luku 1: Pelastuksen jälkeen
 
Yllätyshyökkäyksen kohteeksi joutunutta, valtavaa Citadel -avaruusasemaa ei ollut millään tunnistaa samaksi. Näennäisesti turvasatamaa muistuttavassa paikassa roihusivat liekit ja valtavia romukasoja saattoi löytää sieltä sun täältä, mutta muuten se oli sama vanha Citadel. Tosin vain mitättömiä hetkiä aiemmin koko paikka oli päätynyt kaaoksen valtaan, kun geth-robottien laivue hyökkäsi valtavan, jättiläismäistä skorpionia muistuttavan Reaper-koneen, Sovereignin, johdattamana.
 
Entinen eliitti-Spectre, turian nimeltään Saren Arterius, oli myös vastuussa tästä kaaoksesta, sillä hän vastasi Citadelin sydämeen murtautumisesta ja aseman jättimäisten varsien sulkemisesta, minimoidakseen kaikki mahdolliset uhat. Korkean Citadel -tornin ylin kerros, jossa kolmen suurlajin (turian, salarialainen ja asari) edustama neuvosto teki poliittiset päätökset, oli ehkäpä kärsinyt kaikista aseman alueista eniten: tornissa olleet puut olivat suurimmilta osin palaneet poroksi ja liekit raivosivat ennen niin harmonialla täytetyssä paikassa.
 
Sovereignin ystävät pimeästä avaruudesta, toiset Reaperit, olivat jo valmistautuneet palaamaan universumiin ja kaikki mitä siihen vaadittiin, oli kokousalueella olevan keskusohjausyksikön haltuunotto. Sen jälkeen torniin kiinnittynyt Sovereign saattoi leikiten ohittaa kaikki tornissa olleet turvajärjestelmät avatakseen tovereilleen portin maailmankaikkeuteen, muttei välittömästi. Se antoi Citadelista noin päivää aiemmin karanneelle joukkiolle tarpeeksi aikaa estää apokalyptisten visioiden toteutumisen.
 
Ihmisten Allianssin avaruusalus Normandyn vahvatahtoinen naiskomentaja Elyz Shepard kahden miehistön jäsenensä – Marsin entisen hiirivastarintaliikkeen ja yksi nykyisen armeijan kenraaleista, Minni Olivus, sekä aina vain harvenevan krogan-lajin edustaja, peräti 8 vuosisataa vanha taistelumestari Urdnot Wrex – pysäyttivät Sarenin ja Sovereignin viimeisellä mahdollisella hetkellä. Voittamattoman oloinen jättiläiskone oli kahakan päätteeksi muuttunut elottomaksi, toimintakyvyttömäksi maalitauluksi eikä lopputulosta tarvinnut sen kummemmin edes arvailla. Armoton tulitus, joka ei tosin vielä muutamia minuutteja aiemmin ollut tehonnut mitenkään, oli tuhonnut Sovereignin pikku hetkessä tuhansiin osiin.
 
Citadel -neuvosto oli saanut pelätä aseman laivaston Destiny Ascension -lippulaivalla henkensä edestä, kun se oli päätynyt geth-alusten saartamaksi aivan aseman ulkopuolella. Allianssin alusten kuitenkin saavuttua hätiin kreivin aikaan komentaja Shepardin käskystä hätää kärsimässä olleet ohjaajat ja matkustajat saattoivat huokaista helpotuksesta. Neuvosto pyysi komentajan tavatessaan tältä mitä nöyrimmin anteeksi, että he olivat menneet epäilemään tämän väitteitä mahdollisesta hyökkäyksestä. Ilman lentokiellon räikeää rikkomista koko paikka olisi nyt pelkkä valtava, savuava raunio.
 
”Olemme teille, komentaja Shepard ja Allianssillenne, ikuisessa kiitollisuudenvelassa sekä meidän että koko aseman pelastamisesta! Jalompaa elettä ei olekaan.” sanoi kolmesta neuvoksesta muodostuvan rivistön vasemmassa päädyssä oleva, dinosaurusta kasvonpiirteiltään muistuttava turian-neuvos edessään seisoville kolmelle ihmiselle. Vaaleaihoisen, tummahiuksisen ja keltasilmäisen Shepardin oikealla puolella seisoi hänen entinen kapteeninsa ja opettajansa, David Anderson, kun taas vasemmalla puolella seisoi ihmiskunnan temperamenttinen ja likaisiakin keinoja kaihtamaton suurlähettiläs Donnel Udina, joka näytteli tyynen rauhalliselta, vaikka hän oli saanut Andersonilta nyrkistä päivää aiemmin.
 
”Olemme syvästi otettuja tästä kiitoksesta. Tämä on ihmiskunnalle suuri kunnia.” vastasi Udina takaisin asiallisen rauhallisesti. Elyz ei kuitenkaan halunnut kuunnella tuon röyhkeän politiikon puheita; tuo idiootti kun ei ollut antanut hänelle lupaa poistua Citadelista ja ilman hänen hakkaamistaan Citadel olisi nyt raunioina.
 
”Citadelin korjaaminen vie aikaa, mutta parempi sekin kuin lopullinen tuho. Tämän korjaamisessa voi hieman kestää.” sanoi rivistön oikeassa päädyssä oleva, valtavat kärpäsensilmät omaava salarialais-neuvos silmäillen pikaisesti maisemia hieman murheellisena.
 
”Aivan, mutta kyllä sen ajan myötä korjaa. Ihmiset antavat osansa Citadelin korjaamiseen...” sanoi Anderson viisaasti, saaden huomaamattaan Udinan raivostumaan näistä sanoista.
 
”Kuuntele, Anderson... sinulla ei ole edes oikeutta puhua neuvostolle, vaan MINULLA, joten jätä tämä minun hoidettavaksi!” vastasi Udina takaisin törkeän ylimielisesti. Elyz oli juuri valmistautumassa antamaan tuolle pöyhkeilijälle nyrkistä.
 
Mitä hän antaisikaan voidakseen antaa saman selkäsaunan tuolle paskiaiselle, minkä Anderson antoi vähän aikaa sitten? Hänen sisällään paloi lähes pitelemätön raivo.
 
”Vaadin hiljaisuutta, suurlähettiläs!” huudahti jyrkästi rivistön keskellä oleva sini-ihoinen, kasvonpiirteiltään hyvin paljon ihmistä muistuttava asari-neuvos ylimieliselle poliitikolle, joka lopetti suunsoittonsa välittömästi. Onneksi.
 
”Citadelin korjaamisessakin menee jo tarpeeksi aikaa, mutta kiittääksemme teitä haluaisimme antaa paikan neuvostossa...” Asari-neuvoksen ehdotus sai Udinan näyttämään siltä kuin häneltä putoaisi silmät päästä. Elyz sen sijaan puri huuliaan vihaansa pidätellen.
 
”Ja jos teille sopii, komentaja Shepard, te saatte päättää, kumpi näistä miehistä saa toimia ihmiskunnan äänenä. Ilman teidän päätöstänne emme edes olisi nyt tässä.” Tämän kuultuaan Elyz hämmentyi lähes täydellisesti, mutta hetken kuluttua hänen hämmennyksensä vaihtui mietinnäksi.
 
Komentajalle tämä valinnanvapaus oli mitä mieluisin tilaisuus saada Udina repimään pelipöksynsä. Vaikka hänen entinen kapteeninsa oli valehdellut omasta menneisyydestään, hän kuitenkin luotti Andersoniin kuin kallioon. Politiikkaan sopeutuminen veisi kyllä hänenlaiseltaan ihmiseltä aikaa, mutta...
 
”Anderson, sinä saat sen paikan.” vastasi vaaleanharmaata N7 -panssaria päällään pitävä nainen pienen mietiskelyn jälkeen.  Koppava Udina pukahti sarkastisesti tämän päätökselle.
 
”Toivottavasti valintasi oli...” Elyz raivostui niin pahasti tästä vinoilusta, että hän löi suurlähettilästä vasemmalla nyrkillään tämän oikealle poskelle. Niin kovalla voimalla, että verta ja ainakin yksi hammas lensi suusta.
 
”Kuinka kehtaat?!” huusi polvilleen maahan päätynyt, punaista poskeaan hivelevä poliitikko raivoissaan. Elyz kyykistyi hänen vierelleen ja otti tämän oikeasta korvasta kovakouraisen otteen.
 
”Teenpä nyt pari asiaa selväksi, Udina... Yksi: minulle, eikä varsinkaan minun entiselle esimiehelleni, tuolla lailla puhuta, ja kaksi: neuvostohan antoi päätäntävallan MINUN käsiini, joten sinun on turha arvostella minun päätöksiäni. Onko... tämä... selvä?” kyseli raivoissaan oleva nainen väännellen samalla nokkavan poliitikon korvaa. Hän varoi kuitenkin kiusausta antaa inhoamalleen miehelle vielä pahempaa kidutusta.
 
Ja hän kun väitti voivansa puhua Neuvostolle.” ajatteli tilannetta sivusta katsova Anderson hieman huvittuneena. Ei kuitenkaan mennyt pitkään, kunnes Elyz irrotti otteensa Udinan korvasta.
 
”Hyvä on, Shepard! Minä en sitten tule enää milloinkaan kritisoimaan päätöksiäsi. Saanpahan kuitenkin kunnon naurut sitten jälkeenpäin.” vastasi juuri seisomaan noussut poliitikko hieroen sormillaan verta pois huuliltaan. Tämän jälkeen hän käveli pois paikalta purren hampaitaan yhteen katkerana.
 
”Tuo kyllä teki hyvää.” tokaisi Elyz puhallellessaan rystyselleen neuvosten katsoessa häntä hieman ihmeissään.
 
”Olisikohan meidän pitänyt sittenkin valita joku toinen tekemään valinta?” kyseli otsaansa raapiva turian-neuvos mietteliäänä kollegoiltaan.
 
”Ei missään nimessä, Sparatus. Vaikka tuo äskeinen oli tarpeetonta, meidän on turha alkaa arvostelemaan komentajaa, varsinkaan henkiemme pelastamisen jälkeen. Ja muistakaamme myös, että tämä nainen on Spectre.” tokaisi asari-neuvos katsellen komentajaa kuitenkin hieman paheksuvasti.
 
”Teidän ei tarvitse pelätä nyrkiniskuja minulta, arvon neuvokset. Vaikka Udina onkin yksi tärkeimmistä edustajistamme, en pidä hänestä lainkaan eikä hän minusta. Eiköhän se tullut viimeistään nyt selväksi teille kolmelle.”
 
”Laitettu muistiin. Mitä te seuraavaksi...” kyseli salarialais-neuvos komentajan puhuessa tämän päälle; ”Ladata akkuja. Jos Reaperit kerran ovat tulossa, minun on oltava täysvalmiudessa, mutta se on mahdollista vain ja ainoastaan, jos voin levätä kunnolla. Toivottavasti se käy teille.”
 
Tämä sai kaikki neuvokset hieman hämmentyneiksi, kunnes asari-neuvos lopulta vaivautui kysymään: ”Miksi te edes kysytte lupaa meiltä?”
 
”Mutta eikös... ai jaa, Spectren ei tarvitse kysyä lupaa edes neuvostolta itseltään, vai?” kyseli hieman ihmeissään ollut komentaja saaden kaikilta kolmelta nyökkäykset.
 
”Tismalleen. Mutta teidän on turha luulla, että annamme teidän huilia kuukauden päivät. Teillä on kuitenkin rankat ajat edessänne.” tokaisi Sparatus komentajan kuitenkin hymyillessä itsevarmasti, mikä sai neuvoksen hieman mietteliääksi.
 
”Eiköhän minulle se yksi viikko riitä...” päästi Elyz suustaan järkyttäen koko neuvoston.
 
”Viikkoko?!” huudahtivat kaikki kolme neuvosta ihmeissään. Elyzin takana seisova Anderson taasen piti itsensä tyynenä, hymyillen kainosti komentajan vaatimattoman asennoitumisen johdosta. Hänellä oli uroteostaan huolimatta jalat maassa, mitä hän saattoi vain ihailla.
 
”Mitä nyt? Ettekö te ole tottuneet pitämään lyhyitä taukoja?”
 
”Itse asiassa emme. Normaalisti...” aloitti salarialais-neuvos, kunnes hän huomasi Sparatuksen viittomassa kädellään tätä lopettamaan.
 
”Valern, Tevos... ehkäpä on parempi, että passitamme komentajan joukkoineen lomalle ennen kuin tämä menee vielä kiusallisemmaksi.” ehdotti turian-neuvos saaden kollegoiltaan nyökkäykset lähes välittömästi.
 
”Jätänpä sitten teidät murheidenne pariin, arvon neuvokset. Näkyillään!” sanoi jo poispäin kävelevä komentaja neuvosten jäädessä seisomaan kuin nallit kalliolle. Anderson lähti seuraamaan suojattiaan, koska hän halusi jutella tälle hieman. Tosin tällä kertaa ilman, että aikataulu tai jokin tärkeä tehtävä painaisi päälle.
 
”Sehän meni hyvin, komentaja.” aloitti tummaihoinen armeijan sotilas kävellessään komentajan vierellä.
 
”Turhankin hyvin, Anderson. Tosin oli mukava laittaa Udina tilille sanoistaan.”
 
”Sinun on kuitenkin varottava antamasta periksi tuollaisille kiusauksille jatkossa, Elyz. Spectreillä on oikeus tehdä aivan mitä tahansa, mutta turha kuvitella, ettei teoilla olisi minkäänlaisia seurauksia.” Tämän kuultuaan komentaja huokaisi syvään. Anderson oli aivan oikeassa siinä, ettei tuolla naisella tulisi olemaan mitenkään helpot oltavat, vaikka Spectrenä oleminen avasi mahdollisuudet käyttää aivan mitä tahansa keinoja tulosten saavuttamiseksi.
 
”Tiedän, tiedän... Toivottavasti nuo ääliöt sitten kuuntelevatkin varoituksia jatkossa tai muuten heidät hukka perii. Varoitusten huomiotta jättäminen...”
 
”Ymmärrän täysin pointtisi, Shepard. Ymmärrän myös sen, ettei sinulla ole juurikaan varaa löysäilyyn. Mutta vaikka koko tämä universumi kääntyisi sinua vastaan, minä lupaan auttaa sinua jopa silloinkin.” Molemmat pysähtyivät sanelun päätyttyä paikoilleen. Elyz ojensi kätensä rehelliselle miehelle, joka ei aikaillut vaan kätteli häntä.
 
”Sinähän olet jo auttanut minua enemmän kuin nuo tollot yhteensä. Eli kiitos vain, Anderson. Onnea paikan remontoinnille!” toivotti komentaja kävellen pois entisen esimiehensä näkyvistä. Anderson hymyili kainosti katsellessaan suojattiaan.
 
”Lataakin sitten akkusi!” huusi entinen kapteeni komentajan perään.
 
”Miksi minä muuten olisin nyt menossa viettämään lomaa?”
 
”Toivottavasti hän sitten lepääkin. Tämä tapaus on verottanut häntä ja hänen miehistöään enemmän kuin tarpeeksi. Mutta kai hän tietää itsekin, miten päästää paineita ulos.” ajatteli Anderson kääntyessään tulosuuntaan päin neuvotellakseen neuvoksien kanssa. Hänellä itsellään taasen tulisi olemaan kädet täynnä töitä.
 
 
Savu- ja tuhkapilvistä täyttyneitä katuja kävellessään Elyz silmäili aina silloin tällöin ympärillä tapahtuvia sammutustöitä. C-Secin työntekijät olivat jo painuneet sammuttamaan tulipaloja ja auttamaan siviilejä pois mahdollisista loukoista. Maailmanloppu ei ollut käynyt turhan kaukana...
 
”Lopeta jo, tyttö. Ei oikeesti kannata tuhlata energiaansa jossitteluun. Tää oli torjuntavoitto, mutta kun ne saamarin metallipaskiaiset tulevat, kaikkien on parempi toimia yhteen hiileen.”
 
Mutta entä sitten Saren? Komentaja tavallaan halusi unohtaa sen kaiken, mitä tuo turian oli sanonut heidän kohtaamistensa aikana. Reaperit muka säästäisivät kaikki niille työskentelevät elämänmuodot, mutta ei Elyz sitä voinut uskoa, varsinkaan hänen päähänsä taltioidun protheanien hätäviestin vuoksi. 50 000 vuotta aiemmin koko galaksin kiistämättä kehittynein rotu oli saanut tuta karun kohtalon Reapereiden saavuttua universumiin pimeydestä. Ja ironista tässä oli se, että juuri heidän oma kehittynyt kulttuurinsa teki heistä mitä parhaimman teurastuskohteen. Mutta mikä tuollaisen toiminnan tarkoitus edes oli, pähkäili komentaja jatkaessaan matkaansa avaruusaluksille tarkoitetulle telakalle, samalla kun muutama C-Secin työntekijä pinkoi hänen ohitseen vastakkaiseen suuntaan.
 
Komentaja! Komentaja! Kuuletteko?!” kuului hänen radiostaan yhtäkkiä. Kukapa muukaan se olisi kuin hänen uskollinen, vitsaileva ja rampa luottopilottinsa Jeff 'Jokeri' Moreau.
 
”Kuuluu ja hyvin, Jokeri. Olitko muka huolissassi?” kyseli komentaja hieman neutraaliin sävyyn.
 
En missään kohtaa! Miehistö tosin on ollut huolissaan teistä, kun se valtava palanen osui sinne torniin. Missäs muuten neiti Tiukka Hiiri ja Lisko Ärjy ovat?” Tämä pilotin tyypillinen puujalkavitsailu sai Elyzin hieman vihaiseksi.
 
”JOKERI!” ärähti komentaja.
 
”Anteeksi, en voinut vastustaa kiusausta...” Tummahiuksinen komentaja sulki vastauksen kuultuaan radionsa välittömästi, sadatellen pilottiaan vihaiseen sävyyn jatkaessaan kävelymatkaansa.
 
”Komentaja? Komentaja! OOOHH!! Inhoan sitä, kun hän tekee tuon!” valitti pilotti huomattuaan, että komentaja oli mennyt sulkemaan radionsa tuosta vain. Hänen takanaan seisova, tiedemiehen vaatteita päällään pitävä asari huokaisi pilotin käytökselle.
 
”Kohteliaasti sanoen, Jokeri, ehkä olisi ollut parempi vain pysyä asiassa eikä vitsailla. Varsinkaan tälläisen jälkeen. Tiedäthän, ettei varsinkaan komentaja pidä noista vitseistäsi, koska ne tulevat lähes aina juuri silloin, kun niitä ei tarvitsisi.”
 
”Älä nyt sinäkin, Liara. Se ei ole minusta kivaa, että saan pääosin ainoastaan lokaa niskaani, kun yritän vain nostaa mielialaa. Ja sitä paitsi, tämä Reaper -juttu on saatu onnellisesti päätökseen.” vastasi Jokeri takaisin hieman ylimielisesti. Eihän yhden Reaperin tuhoaminen tarkoittanut sitä, etteikö kenenkään tarvitsisi olla jatkossa huolissaan hengestään.
 
”Päätökseen, vai? Ei se vielä tähän loppunut.” vastasi asari kohottaen hieman kulmakarvojaan.
 
”No sanotaan sitten, että se on päättynyt väliaikaisesti, jos se sinua ollenkaan miellyttää. Toivottavasti ne kolme tulisivat ja mahdollisimman nopeasti. Tämä tuhon katsominen saa minut ainoastaan masentuneeksi.” tokaisi Jokeri katsellessaan monitoreista aluksen kameroista tullutta videokuvaa, joista kaikissa näki savupilviä siellä sun täällä ympäri asemaa. Onneksi ne kuitenkin poistuisivat kuvasta ennen pitkää, kiitos C-Secin nopean toiminnan.
 
 
Citadel-torni oli kaukana entisestä loistostaan, mutta siitä sen sisällä ollut ainoa henkilö ei välittänyt. Ainoastaan se, että hän sai katsella brutaalin muodonmuutoksen käynyttä Sarenin raatoa kaikessa rauhassa, riitti punaista taistelupanssaria päällään pitävälle, arpikasvoiselle ja punaiset käärmeensilmät omaavalle Wrexille. Siinä hän oli: täysin liikkumatta ja mikä parasta, kuolleena, aivan hänen omien jalkojensa edessä.
 
Tosin hän oli salaa toivonut, että olisi saanut tuotua Virmiresta sentään jotain, millä auttaa lajiaan nousemaan takaisin loistoonsa. Virmiren kahakan aikana salarialaisten erikoisjoukot olivat saaneet tietoonsa, että Saren kloonaa tukikohdassaan kroganeita kätyreikseen ja sen vieläpä mahdollisti genofaagiin (kroganeiden synnytyslukemat minimissään pitävä biologinen ase) suunniteltu lääke.
 
Sitä lääkettä hän ei ehkä enää koskaan tulisi saamaan, vaikka hän kuinka painotti itselleen, että oli tehnyt oikein salliessaan sen laitoksen päätymisen maan tasalle. Ne kroganit, joita siellä tehtiin, eivät edes olleet Wrexin silmissä kroganeita, vaan aivottomia sätkynukkeja.
 
Sen hyväksyminen oli erittäin haastavaa hänelle, mutta hän ymmärsi myös sen, miksi hänen lajinsa oli siinä tilassa. Kroganeiden verenhimo ja halu laajentaa reviirejään olivat ajaneet turianit, asarit ja salarialaiset ahtaalle rachni-sotien päätteeksi, mutta yli 1470 vuotta sitten kroganeiden verinen rynnistys päättyi, kun turianit vapauttivat salarialaisten kehittämän biologisen aseen, genofaagin, barbaarimaisia olentoja vastaan. Krogan -populaatio tippui räjähdysmäisesti tämän johdosta ja syntymisprosentti oli huolestuttavan alhainen jopa nykypäivänä.
 
Wrex olisi yhtä hyvin voinut syyttää turianeja tai eritoten salarialaisia genofaagin luomisesta, mutta se ei muuttaisi mitään. Hänen oma lajinsa oli saanut maksaa kalliin hinnan ahneudestaan, mutta... oliko se liikaa pyydetty, että jokainen krogan saisi edes yhden ainoan lapsen? Lapsen, jota pidellä sylissä, hoivata ja vieläpä kutsua omakseen? Oliko jopa sen salliminen liikaa pyydetty?
 
Näitä ikuisia kysymyksiä hän voisi pohdiskella sitten myöhemmin Normandylla. Hänellä oli mennyt jo turhan paljon aikaa tornissa oleskeluun ja häntä varmaan odotettiin jo siellä. Komentaja varmaan oli jo palannut alukselle, joten hänen oli itsekin aika nostaa kytkintä ja painua pois tornista. Tosin ensin hän sylki räkeä suoraan Sarenin kasvoja päin. Se oli hänen osoittamansa 'kiitos' tuolle paskiaiselle, jota kohtaan hän ei tuntenut minkäänlaista kunnioitusta. Sitä ihanampaa oli tehdä se juuri tuolle kirotulle äpärälle, joka ei ollut enää edes kirppuakaan arvokkaampi.
 
Kääntyessän pois hän ei enää edes vilkaissut Sareniä. Ei pysähtynyt hetkeksikään, vaan jatkoi suoraan pikamatka-valikolle, ottaen kohteekseen C-Secin akatemian, mistä pääsisi lähes heti telakalle. Pikamatkaa odotellessaan krogan kuitenkin silmäili hieman mietteliäänä tornin sisätiloja, jotka olivat tuhkapilvien ja pienten liekkien täyttämiä. Tosin Sovereignista irronneen jättimäisen palasen näkeminen toi hänen kyynisille kasvoilleen pienen virneen. Jos he pystyisivät voittamaan yhden Reaperin, mikä muka estäisi heitä voittamasta niitä muitakin?
 
”Täältä tullaan.” ajatteli krogan siirtyessään tornista C-Secin akatemian aulaan, sulkien ensin silmänsä ja tasoittaen hengityksensä. Juuri Wrexin poistuttua paikalta, kuolleen turianin raato liikautti sormiaan ja se vieläpä nousi hetken päästä pystyyn, lähes vaivattomasti.
 
Turianin silmiin palasi pelottava sininen väri, mutta hän tunsi olonsa aivan erilaiseksi; aivan kuin häneltä olisi revitty sisuskalut irti ja sitten työnnetty ne takaisin omille paikoilleen aivan erilaisina. Hän järkyttyi syvästi nähtyään Sovereignista irronneesta palasesta, millaisessa jamassa hänen kehonsa oli. Hän ei enää juurikaan muistuttanut turiania, vaan kaamean näköistä hirviötä. Ihoa hänellä ei ollut luiden päällä lähes lainkaan ja häneltä puuttui ilmeisesti leukakin hänen yrittäessä koskea sitä.
 
”Onko siellä joku?” kuuli turian jostakin läheltä. Sen oli oltava virkavalta ja jos hän jäisi kiinni...
 
Ei. Ei hän voisi jäädä. Hänellä oli paljon tärkeämpääkin tekemistä kuin jäädä lukkojen taakse tai tiedemiesten leikeltäväksi. Hänen oli saatava Shepard kumppaneineen maksamaan teoistaan.
 
”Kuka siel...” C-Secin turian-agentti huudahti peloissaan huomattuaan karun näköisen olennon, joka hyppäsi tornin valtavia ikkunoita päin. Agentti säntäsi välittömästi olennon perään.
 
Helvetti! Minne se oikein meni?” Karkulaista ei näkynyt missään ja sekös agenttia harmitti. Hän siis päätti lopettaa jahtaamisen ja kirjata tämän tapauksen raporttiinsa 'pikku outoutena’. Edes työkaveritkaan eivät häntä uskoisi vaan nauraisivat tälle päin naamaa.
 
Saren sen sijaan jatkoi kiipeämistä tornin mastoon, katsellakseen maisemia. Pienen tuhon näkemisestä huolimatta hän oli pettynyt ja syvästi. Reaperit eivät olleet täällä, ainakaan vielä.
 
”Se kirottu ämmä teki sen. Katsotaanpa, voiko hän hoitaa minua toista kertaa...” Entinen Spectre tutkaili koko asemaa hyvin tarkasti löytääkseen loistavan laskeutumispaikan. Sellaisen, minkä lähistöllä ei pitäisi juurikaan olla ketään. Hetken tutkimisen jälkeen Saren päätti hypätä yleisen kaupunginosan sektorille, missä tavallinen kansa vietti vapaa-aikaansa kaupoissa, kasinoissa ja yökerhoissa. Siellä olisi kyllä paljon väkeä paikalla, mutta hän ei halunnut jäädä aikailemaan. Kunhan hän saisi jotain sellaista päälleen, millä peittää kehonsa, hän voisi keskittyä jahtaamaan Shepardia.
 
Hänen ei kuitenkaan tarvinnut edes laittaa komentajaan mitään lähetintä tietääkseen tämän tarkkaa sijaintia. Molempien mieliin oli taltioitu protheanien hätäviesti ja myös kyky ymmärtää lajin kieltä. Mutta sitä ei voinut kuka tahansa ottaa mieleensä, vain ja ainoastaan vahvan tahdon omaava henkilö, muuten lopputuloksena olisi kuolema tai vähintään pakkopaitaan passitus. Se myös linkitti heidät toisiinsa: Sarenin mieli oli keskittynyt niin intensiivisesti etsimään vastustajaansa, ettei hänellä etsimisessä kauaa kestänyt. Ja jos Shepard ei todellakaan edes tietänyt tästä kyvystä... se oli vain hyväksi hänelle.
 
Monen kilometrin pudotus valtavasta tornista toiselle puolelle asemaa...
 
Pikkujuttu. Oma terveys oli toissijaista verrattuna hänen sisällään palavaan kostonhimoon ja haluun täyttää velvollisuus. Hän ei enää tuntenut Sovereignin painostusta mielessään, ja hän tunsi itsensä oikeasti vapaaksi. Mutta tällä kertaa hän veisi asiat loppuun asti. Omalla tavallaan.
 
 
Yksinäinen, puna- ja vihreäraitaista, maastokuvioitua panssaria päällään pitävä hiirinainen käveli yksin Citadelin tuhoutuneita, pahasti rapistuneita katuja pitkin. Kaameat muistot Marsin kohtalosta nousivat hänellä pintaan.
 
Pahempia kuin ne hemmetin plutolaiset!” ajatteli harmaaturkkinen, mustatukkainen ja toffeesilmäinen hiirinainen raivostuneena katsellessaan karuksi muuttunutta paikkaa. Olivatko marsilaishiiret todellakin tuhoa puoleensa vetäviä olentoja vai mistä se oikein johtui?
 
Minnille tuli ensimmäisenä mieleen sanat 'kohtalo' ja 'epäonni' hänen katsellessa minisillalta veteen muodostunutta heijastustaan. Katsellessaan veteen hän otti panssarinsa lantiotaskusta kaulakorun, jossa oli hänen poikaystävänsä kuva. Hänelle tuli muutama kyynel silmistä katsoessaan kuvaa unohtaen ajankulun.
 
”Milloin oikein ajattelit tulla, sisko?” kuuli Minni jonkun kysyvän yhtäkkiä. Marsilaishiiri pyyhki kyyneleet silmäkuopistaan ja laittoi kaulakorunsa takaisin taskuun, jottei Elyz huomaisi niitä.
 
”Silloin, kun viimeistään pitäis tulla. Ei mulla tässä mihinkään ollu kiirettä.” vastasi kenraali katsellen yhä heijastustaan.
 
”Me päästään kuule huiliin viikoks, Minni. Chicagoon.” Minni ei ollut uskoa tätä millään vaan piti suutaan ihmeissään auki.
 
”Chi... Chicagoonko? Sä et voi olla tosissas.”
 
”Kyllä vaan, tuulispääkaupunkiin. Päästään tapaamaan pojat...” Tämän kuultuaan Minni käänsi päänsä Elyzistä pois päin tämän yllätykseksi. Tarkemmin sanottuna se ei kuitenkaan ollut Elyzille yllätys.
 
”Taasko nyt tätä? Enkö mä jo sanonut aiemmin...”
 
”Älä oikeesti tuo sitä esille, Elyz. Mun vatsaa vääntää jo pelkkä ajatuskin.”
 
”Mähän sanoin sulle jo aiemmin, et jos sulla ei oo pokkaa kertoo siitä sun murulles, mä voin kyllä tehä sen. Hädässähän ystävä tunnetaan.” Minni ei kuitenkaan ollut kuulevinaan ystäväänsä, vaan pureskeli ja mutisi jotain ennen kuin vaivautui antamaan vastauksen.
 
”Kiitos vaan, mut... eihän sen välttämättä tarvi siitä ees tietää.”
 
”Tai no joo, sehän oli vaan yks...” Minni kääntyi katsomaan komentajaa kasvot niin vakavina, että Elyz näki parhaaksi lopettaa lauseensa siihen paikkaan. Ei hän halunnut marsilaisystäväänsä saada vihaiseksi, edes vahingossa.
 
”Selvä sitten, mä en ees pukahda siitä sanallakaan. Sovittu?”
 
”Sovittu.” Minnin vastauksen sävy oli aivan tunnottoman oloinen. Siinä ei ollut havaittavissa lähes minkäänlaista eloa. Elyz ei kuitenkaan jäänyt tuhlailemaan aikaansa vaan lähti kävelemään akatemian suuntaan. Normandyn miehistö varmasti jo odotti heitä kolmea tulenpalavasti.
 
”Mikäs sulle nyt oikein tuli?” ihmetteli Elyz huomattuaan Minnin vierellään kävelemässä.
 
”Jos kerran ollaan täältä lähössä alle tunnin sisällä, niin kai mun on sitten pakko tulla mukaan jo nyt. En tahtois tältä lennolta jäädä pois edes vahingossa.”
 
 
Normandylla lähestulkoon heti paineenalennuskammiosta pois asteltuaan kolmikko sai iloisen vastaanoton koko miehistöltä; Jokeri taasen pysyi ohjaamossa pää kuitenkin koko porukkaa päin, huudellen onnittelut niin kovaäänisesti kuin vain saattoi.
 
Elyz sanoi hetken aikaa kestäneiden onnitteluiden päätteeksi ”Miehistö... ASENTO!” ja koko miehistö meni mukisematta kahteen riviin, komentajan takana olevia Wrexiä ja Minniä lukuun ottamatta.
 
"Haluan kiittää teistä jokaikistä, kun olette omistautuneet työllenne täydellisesti ettekä ole hylänneet minua vaikeinakaan hetkinä. Tästä vaivannäöstä kiitoksena meille ihmisille on luvassa enemmän vaikutusvaltaa niin Citadelissa kuin koko universumissa." Lauseen loputtua vähintään puolet miehistöstä hurrasi kovaäänisesti.
 
Tästä taitaa tulla pitkäkin puhe.” ajatteli sinistä panssaria pukeva, vasemman silmänsä edessä silmikkoa pitävä vaaleankeltasuomuinen turian, Garrus Vakarian hieman mietteliäänä. Häntä ei puheen pituus kuitenkaan haittaisi, sillä hän kunnioitti komentajaa koko sydämestään paljon enemmän kuin kaikkia muita työnantajiaan yhteensä. Tiedä häntä, oliko hänellä jotain toisenlaistakin kiintymystä voimakasta komentajaa kohtaan.
 
”Mutta älkää luulkokaan, että se antaa meille mahdollisuuden leveillä ja vaatia erityisoikeuksia. Me olemme loppujen lopuksi samalla viivalla sekä turianien, asarien että salarialaisten kanssa, joten meidän on kunnioitettava heitä jatkossakin. Tätä ainutkertaista mahdollisuutta meillä ei ole varaa tuhlata.”
 
Tämän jälkeen käytännössä kaikkien hurraajien into hieman laski. Joillakin heistä oli hieman rasistisia piirteitä, varsinkin asareita kohtaan näiden pitkän iän tähden. Siniset biotiikan hallitsevat kaunottaret saattoivat elää peräti 1000 -vuotiaiksi, ja sekös sai jotkut kateellisiksi.
 
”Tahdon kuitenkin olla teille kaikille rehellinen: onnistuimme kukistamaan yhden Reaperin, mutta on vain ajan kysymys, kunnes ne toiset tulevat jostakin avaruuden pimeyksistä. Älkää kuitenkaan pelätkö niitä vaan taistelkaa niitä vastaan. Ajatelkaa kaikkea sitä, minkä vuoksi taistelette ja ottakaa siitä voimaa!”
 
Eräs rivissä olleista miehistä nosti kätensä pystyyn. Elyz viittoi tätä sanomaan asiansa.
 
”Entä sitten te, komentaja? Pelkäättekö te niitä hirviöitä ollenkaan?” Kysyjä sai kysymyksestään 'palkinnoksi' muutamalta vieruskaveriltaan paheksuvia katseita. Kuinka tuo mäntti edes kehtasi kysyä tuollaisia heidän esimierheltään, kävi ainakin parin miehen mielessä.
 
”Pelkään niitä, mutta vain hieman. On eri asia pelätä paljon kuin hieman, sillä jos annat pelon lamauttaa sinut täydellisesti, olet yhtä hyödytön kuin puhjennut renkaankumi. Pieni määrä pelkoa ei ole sama asia, lamauttamisen sijasta se antaa sinulle energiaa, mutta myös tarpeellista vakautta. Toivon tosin, että yhden Reaperin tuhoaminen herättäisi niissä edes vähän pelkoa. Se sitten osoittaisi, etteivät ne ole pelottomia.” Tämän jälkeen paheksujat lopettivat kysyjän halveksunnan. Vastakkaisella rivillä ollut eräs nainen nosti kätensä pystyyn kysyäkseen oman kysymyksensä.
 
”Te siis... uskotte, että ne voi voittaa?”
 
”Uskon. Yhden Reaperin tuhoamista tuskin kukaan vähättelee, mutta kokonaisen armadan voittamiseen vaaditaan vähintään saumatonta yhteistyötä. Ja varsinkin sitä minä toivon jokaikiseltä lajilta jo ennen Reapereiden saapumista. Me emme nyt millään voi tietää, mitä ne paskiaiset tällä hetkellä suunnittelevat, mutta me olemme saaneet maistiaisen niiden mahdista ja ne meidän voimastamme. Ja kun jokaikinen laji universumissa työskentelee yhteen hiileen, mitä tapahtuu?”
 
”Voitamme Reaperit!!”
 
Tuo ei riittänyt Elyzille.
 
”En kuule!” huusi komentaja haluten kuulla tuon äskeisen vieläkin kovempaa.
 
”VOITAMME REAPERIT!!!!” huusi koko miehistö kurkku suorana. Tämän päätteeksi komentajan huulille muodostui kunnon hymy.
 
”Lepo.” Komentajan sanottua tämän koko miehistö palasi asemilleen, Elyz sen sijaan asteli Minnin ja Wrexin kanssa alemmalle kannelle lääkärintarkastusta varten. Se oli tosin välttämättömyys vain silloin, jos joku sankari oli mennyt hankkimaan haavan jos toisenkin, mutta komentaja halusi kuitenkin varmistaa, että heillä kolmella oli kaikki kunnossa.
 
 
”Muutamia vammoja lukuunottamatta te kaikki kolme olette hyvässä kunnossa. Komentaja tosin voisi jäädä tänne lepäämään pariksi tunniksi.” ilmoitti aluksen iäkäs, naispuolinen tohtori Karin Chakwas luettuaan käsissään olevat diagnoosit. Pystyssä olleet Wrex ja Minni suhtautuivat hieman mietteliäästi lääkärin viimeiseen lauseeseen.
 
”Ai miksi? Onko hänellä sitten...”
 
”Ei ollenkaan, kenraali. Hänen molemmat reisiluunsa ja oikea käsivartensa ovat tosin ottaneet sen verran osumaa taistelun aikana, että olisi vain parempi suositella häntä jäämään tänne jatkohoitoa varten. Huomenna hänen pitäisi olla taas huippukunnossa.”
 
”Menkää te nyt vaan omille toimipisteillenne. Kyllä mä pärjään...” pyysi operointipöydällä selällään makuulla oleva komentaja vieressä olevilta kumppaneiltaan ystävällisesti.
 
”Siis aina siihen asti, kunnes pyydät meitä mukaan, vai miten se olikaan, Shepard?” ivaili Wrex naurahtaen pikaisesti kysymyksensä päätteeksi. Wrex ja Minni noudattivat kuitenkin  makuulla olevan komentajan pyyntöä ja poistuivat lääkintäpisteeltä omiin oloihinsa. Kaksikon poistuttua paikalta lääkäri alkoi juttelemaan kahden kesken komentajan kanssa.
 
”Vaikka kuinka monta kertaa käsken teitä olemaan ottamatta pahoja vammoja, teille kuitenkin tulee niitä aina vain enemmän. Tätä ei millään uskoisi, kun tehän itse toitotatte miehillenne, että varovaisuus ja tarkkuus ovat malttia.”
 
”Ajattelitteko puhua niistä vai ihan oikeastakin asiasta, tohtori?”
 
”Itse asiassa niin ajattelin, Elyz... mikä kenraalia nyt oikein vaivaa?”
 
”Etkö muka muista? Pitkäaikainen ero rakkaasta poikaystävästään.”
 
”Sen minä tiesinkin jo aikoja sitten, mutta haluaisin tietää, mitä hytissänne oikein tapahtui viime yönä.” Viimeiset sanat saivat Elyzin nielaisemaan ja pelästymään hieman. Nyt hänen olisi pidettävä kiinni lupauksestaan kaikin mahdollisin keinoin.
 
”Minä en kuitenkaan siitä kertoisi kellekään; minähän en juoruilusta piittaa ja kunnioitan teitä aivan liikaa aiheuttaakseni teille harmeja.” jatkoi tohtori kostuttaessaan komentajan oikean käsivarren kyynärpään desinfiointiaineella  kostutetulla pumpulipalalla.
 
”Valitan, tohtori, mutten voi. En mitenkään voi. En voisi kertoa siitä edes teille. Ymmärrättehän?”
 
”Ymmärrän, mutta voittehan vastata ainakin tähän kysymykseen: eikö Minni vaikuttanutkin hieman sekavalta Virmiren jälkeen?”
 
”Se on kyllä pakko myöntää. Sen ymmärtää, kuinka avuttomalta tuntuu, kun joutuu henkihieverissään puolustamaan asemiaan. Minni on erittäin vahva ja ansaitusti kenraali, mutta ikävä kyllä hänestä on voinut havaita jo pidemmän aikaa pientä tasapainottomuutta. Tosin jos en olisi mennyt takaisin sen pommin luokse, jonka jätin hänen puolustettavaksi....”
 
”Ette olisi antaneet sitä itsellenne ikinä anteeksi?”
 
”Sinne päin. Mutta ei Kaidanin ja niiden salarialaisten hylkääminen sinne ilmatorjuntatykin luokse mitenkäään hyvältä tuntunut. Se kuule sattuu vieläkin.”
 
”Te teitte valintanne, muttei teidän kuitenkaan tarvitse itseänne siitä moittia, komentaja. Sitä joko tekee valinnan tai ei tee. Vaikeiden valintojen teko vaatii suurta rohkeutta ja sitä teiltä jos keltään löytyy. Minkä tahansa valinnan teettekin, muistakaa, että tärkeintä ei ole murehtia ja jossitella eri lopputulosten perään, vaan hyväksyä päätös ja vielä tuntea sen olleen sillä hetkellä paras.”
 
”Kunpa se vain olisikin noin yksinkertaista.”
 
”Olisiko raastavalla kokemuksella sitten mitään arvoa, jos se ei olisi niin raastava? Ajatelkaa, komentaja... vaikeuksia ei tule ottaa vastaan vain haasteina, vaan myös kokemusta tuovina asioina. Ja oliko Kaidan ensimmäinen alaisuudessanne ollut sotilas, jonka jätitte kuolemaan? Ei tietenkään. Jossakin vaiheessa jonkun on tehtävä uhrauksia.”
 
”Mutta en minä niitä halua tehdä, Chakwas. Olen aivan liian hyvää pataa tiimini kanssa, enkä voisi kuvitellakaan hylkääväni heistä yhtäkään.”
 
”Entä jos tilanne sitä todella vaatii?”
 
”Sitten minun on kai vain hyväksyttävä se, vaikka kuinka murskaavalta se tuntuisi.”
 
”Ei ainoastaan vain hyväksyä, vaan myös oppia. Jokainen tiimiläisistänne on valmis seuraamaan teitä mihin vain, koska he uskovat teihin. Jos he eivät uskoisi, he tuskin edes olisivat huomaavinaankaan teitä. Hyvän johtajan ei tarvitse välttämättä olla täydellinen ja vailla virheitä vaan olla oma itsensä.” Elyz alkoi jo hieman nauramaan. Oliko tohtori muka lukenut joitakin johtamistaitoihin liittyviä kirjoja?
 
”Ajattelitteko te puuduttaa minut tuolla roskalla, tohtori?”
 
”En. Joskus on ainoastaan hyvä, että muistaa perusasiat, eli juuri... roskan, minkä äsken mainitsin.”
 
”Aah, ymmärrän...” Elyzin pupillit laajenivat hänen nähtyä tohtorin pitämässä ruiskua sormillaan.
 
Tällä minä puudutan. Ja eiköhän jo pelkästään tämä riitä hoitamaan myös reisivammanne.” sanoi kokenut tohtori painaessaan injektioneulan desinfioidun kyynärpään alueelle. Komentaja ei pientä kipua lukuun ottamatta ollut moksiskaan pistoksesta, kunnes puudutuslääke alkoi toden teolla vaikuttaa. Näkö alkoi hämärtyä, mutta Elyz ei pistänyt sille vastaan. Hänen täytyi vain levätä seuraavat pari tuntia, ja sitten hän olisi taas priimakunnossa.
 
Tosin hän toivoi silmiensä painuessa kiinni, että Minnikin olisi paremmassa kunnossa hänen herätessä. Tai ainakin ennen Chicagoon saapumista.

_________________
"Kuulehan, Rasvanahka, pojuseni..."
"Niin, pomo?"
"SOTKET MATTONI ÖLJYYN!!!!"


Viimeinen muokkaaja, DeadRat21 pvm Su Toukokuu 20 2018, 13:10, muokattu 4 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
DeadRat21
Moderaattori
avatar

Viestien lukumäärä : 773
Join date : 25.01.2014
Ikä : 23
Paikkakunta : Itä-Pirkanmaa

ViestiAihe: Luku 2 (1/2)   La Huhti 04 2015, 08:13

Luku 2: Tuntematon alus
 
 
Chicago. Hieno amerikkalaiskaupunki, jonka monet kadut olivat päätyneet valitettavan huonoon kuntoon. Kadut ja rakennukset myös näyttivät kohtuuttoman ankeilta.
 
Niitä vielä huonommassa kunnossa oli erään plutolaislöyhkälassen kärsivällisyys, jota repivät kolme marsilaista hiirenrääpälettä, joilla oli tapana pilata aina hänen loistavat suunnitelmansa moottoripyöriensä ja erään kirotun naismekaanikon avustuksella.
 
Ja aina huonon päivän päätteeksi he vielä kehtasivat kaataa hänen loistokkaan torninsa. Kuten vaikka eilen.
 
Lalli Leipäjuustolla oli jatkuvasti kuumat paikat; ei ainoastaan kesäisen, valoisan auringon takia, vaan myös niiden kirottujen Freudin frustraatioiden, punaplaneetta-rakkareiden, Prätkähiirten takia, jotka aina silloin tällöin ajelivat rakennustyömaan ohi ja naljailivat hänelle ”Leipiksen torni kaatunut on, mut kohta se on myös varaton!
 
Hänen luottomiehensä (tyhmä kuin mikä) Rasvanahka oli saanut käskyn rakentaa tornin uudelleen kasaan, mutta kuten arvata saattoi, kaikki menisi ennen pitkää jälleen kerran päin mäntyä.
 
”Oii, teidän mahtinen homejuustoisuutenne! Tulisitteko käymään pikku hetkeksi?” kysyi plutolaisen vanha, uskollinen professori Nuikki, jonka lupaavat keksinnöt olivat aina tiukan paikan tullen pettäneet. Hullulla tiedemiehellä oli lukemattomia ideoita kaameuksia kätkevien aivojensa sisällä, mutta ei kuitenkaan mitään prätkähiirenkestävää. Syystäkin skeptinen plutolainen huokaisi lopettaen pillimehun ryystämisen hetkeksi. Hänen budjettinsa oli jo niin kovilla, ettei hyvään sapuskaan oikein ollut varaa. Niin hän oli alaisilleen toitottanut viimeiset kaksi kuukautta.
 
Viekas plutolainen oli tosin hamstrannut hyvän ruokakätkön salaiseen piiloon, mutta olisi vain ajan kysymys, kunnes vaikka Rasvanahka löytäisi sen aivan sattumalta ja tulisi pyytämään pomoltaan sitä, minkä jo pelkkä ajatteleminen sai hänet voimaan pahoin. Palkankorotusta.
 
”Hyvä on, proffa! Eipähän minulla siinä ainakaan ole mitään hävittävänä...” vastasi plutolainen heittäessään mehunsa menemään. Leipäjuusto raapi vielä selkäänsä seuratessaan lojaalia tiedemiestään grillin luokse hieman vaivalloisesti. Kuuma keli oli pahinta mahdollista kidutusta kalannaamalle.
 
”No mikä se keksintösi olikaan, professori Nuikki? Aurinkoako halusit minun...”
 
”Ei suinkaan, teidän kärsivä lemuisuutenne. Vain tämän.” vastasi professori näyttäessään pienen, hopeisen metallikiven, joka suorastaan hohti auringossa. Leipäjuusto ei tosin vakuuttunut näkemästään.
 
”Pikku kivenmurikallako ajattelit piristää päivääni? Ilmeisesti tämä helle on tehnyt sinulle jopa vielä pahempaa jälkeä kuin minulle.” Nuikki ei ollut moksiskaan pomonsa valituksista vaan otti plutolaisen hämmästykseksi laserpistoolin esille. Mielisairas professori hekotteli pahaenteisesti ennen kuin hän ampui vasemmassa kädessään olevaa metallikiveä.
 
Lasersäde lensi aivan eri suuntaan kuin Leipäjuusto oli odottanut... se kimposi suoraan taivaalle sen sijaan, että se olisi mennyt professorin kädestä läpi. Äskeinen skeptisyys vaihtuikin kieroon mielenkiintoon.
 
”Mitä ihmeen metallia tuo kädessäsi oleva kivi oikein on?”
 
”Adamantiumia, teidän megalomaaninen pyrkyriyytenne! Tämän jalometallin pitäisi kestää lähes mitä vain, oli sitten kyse luodeista, kranaateista tai säteistä. Sitä ei voi läpäistä lähes millään!”
 
”Ei siis millään, vai? Onhan tuota metallia sitten lisää, vai?”
 
”Ikävä kyllä ei ole. Monistuskoneella voisimme saada sitä vaikka kuinka paljon, mutta yksi kivenmurikka ei riitä. Metallin loputtomaan monistamiseen riittäisi jo pelkkä kilo, mutta...”
 
”Sitä ei siis löydy tästä kaupungista?”
 
”Ei, teidän parmesaanisuutenne. Adamantium on yksi harvinaisimmista metalleista koko universumissa, ja tämän yhden kiven löytäminen oli jo... itsessään... onnenpotku.” Nuikin sanelu muuttui pikkuhiljaa änkytykseksi, kun hän huomasi pomonsa vihaisen ilmeen. Hänelle ei olisi jo tuosta päätellen ruusuja luvassa.
 
”Ei, proffa... onnenpotku olisi ollut muutaman raskaan adamantium-palan tipahtaminen suoraan syliisi. Ja kehtaat näyttää minulle vain demonstraation siitä, miten paljon paremmin asiat voisivat olla.”
 
”Miksi ette sitten...”
 
”Pyydä ylipäällikköä etsimään tuota metallia tai antamaan lisärahoitusta? Yksinkertaista, parahin ruosteaivoinen proffa, häneltähän on mennyt minuun luotto jo aikoja sitten eikä hän minun tapaiseen konkurssiturskaan haaskaa taatusti enää  killinkiäkään. Huoh... tämä murhenäytelmä on jo kestänyt niin pitkäänkin, etten enää juurikaan jaksa sitä katkeraa tappion tunnetta.” murehti plutolainen haudatessaan päänsä murheellisena käsiinsä. Onnetar oli antanut hänelle vielä Marsin sodan alkuaikoina paljon riemunaiheita, mutta suunta muuttui täysin siitä lähtien, kun Prätkähiiret olivat saapuneet maapallolle, ja sitten vieläpä juuri samaan kaupunkiin, mitä hän yritti saada keinoin millä hyvänsä kotiplaneetalleen.
 
 
Hiirikolmikko katseli pyöriltään vähän matkan päästä rakennusurakkaa. Rasvanahan tunarointia kun ei voittanut hiirten mielissä juuri mikään muu paitsi tietysti hot dogit ja kotikalja.
 
”Pitäisköhän meiän avittaa rasvatunkkia tiedätte-kyllä-missä?” kyseli punaisella prätkällään istuva, valkoturkkinen ja kiistämättä koko universumin isoimman egon omaava marsilaishiiri Vinski aseveljiltään.
 
”Nääh, Vinsentti, eiköhän toi öljyläikän irvikuva saa sen maan tasalle jo ennen iltaa. Heh heh...” naurahti mustalla prätkällään istuva kullanruskeaturkkinen kolmikon johtaja ja sen aivot, Turbo, katsellessaan vihreiden aurinkolasiensa takaa mielissään Rasvanahan tohelointia. Ei varmaan kestäisi pitkään, kunnes hän liukastuisi läikyttämäänsä rasvaan ja lentäisi maahan.
 
”Kuten harmaaturkkisella äitimuorillani oli tapana sanoa: turvallisuuden merkitystä ei kannata väheksyä. Lahnalla ei kai taida ees olla varaa kunnon turvavaljaisiin. Mehän ollaan annettu sille hiiren kädestä niin monta kertaa, etten enää ees muista, monesko kerta se eilinenkin kaato oli.” tokaisi sinisellä prätkällään istuva kolmikon pisin, voimakkain ja ihme kyllä myös kohteliain hiirulainen, Moto, kiinnittäen veljiensä huomion. Harmaaturkkinen marsilainen hieroi oikean käden paikan ottaneella robottikädellään otsaansa, hiiretkään eivät säästyneet kaamealta helleaallolta.
 
”Hyvä pointti, isoveli. Siitä tulee kuitenkin aina hyvä mieli, vaikka välillä ollaan saatu kuulla kunniamme tornin kaatamisesta. Tosin minkäs sille mahtaa, kun uhkaa mennä koko kaupunkikuva piloille vaan ton rakennuksen takii.”
 
”Ou mään! Mä en vaan kestä tätä paikoillaan oloa. Mun on pakko...” kitisi Vinski Turbon laittaessa tälle pisteen: ”Mennä tappaan Isojuuston kaa aikaa, vai? Rauhotu, Vinski. Ennemmin tai myöhemmin se lähtee nosteleen tältä pallolta ja niin sitten mekin.”
 
”Mut entäs sitten Santtu, Turbo? Kai me nyt sentään se voidaan ottaa mukaan himaan?” kyseli Moto veljeltään.
 
”Eiköhän sekin järjesty. Ilman sen apua tuskin oltais voitettu Leipistä kovinkaan montaa kertaa. Fiksu likkahan se on, vaikka välillä menee sukset ristiin sen kaa.”
 
”Se ei vaan voi sietää sitä, et koko galaksin kovin motoristitrio ja varsinkin sen komein yksilö saa pitää hauskaa ja sitten vielä viedä kaiken kunnian. Taidanpa kuitenkin antaa Santulle kunniamaininnan omaelämäkerta-kirjassani.” Moto ja Turbo räjähtivät nauramaan ratkiriemukkaasti veljensä tulevaisuudensuunnitelmille.
 
”Vinski, milloin – hah hah! - sä oot päättäny ryhtyy – heh heh! - kirjoittaan kirjaa?” kyseli Moto yrittäen pidätellä holtitonta nauruaan. Kyllä valkoturkkinen marsilainen taitoi huimapäisetkin temput, mutta kirjan kirjoittaminen... syystäkin Moto oli kuolla nauruun, siinä missä Turbokin.
 
”Jo siitä lähtien, kun ekan kerran taisteltiin plutolaisii vastaan. Tosin mul ei oo ihan tarkkoja muistikuvii kaikista tapahtumista eikä minkäänlaista päiväkirjaa, mut eiköhän kirjottaminen silti järjesty.”
 
”Toivottavasti et – heh heh! - sentään hajota kirjoituskonetta jo ekan – hah hah hah! - sanan kohalla.” tokaisi Turbo naureskelun alkaessa laantua.
 
”Voi, Turbo, mulle on taivas vaan rajana, kun...” Varoittamatta koko kolmikon prätkät ääntelivät hermostuneesti. Aivan kuin ne olisivat aistineet vaaran.
 
”Mikä hätänä, pikkunen?” kyseli Moto prätkältään, katsellen ohjaustankojen juurten välissä olevaa tutkaa. Harmaaturkkinen hiiri hämmentyi näkemästään.
 
”Mitä se on, Moto?” kyseli Turbo isoveljeltään.
 
”Me ollaan ilmeisesti saamassa seuraa.”
 
”Plutolaisii vai meikäläisii?” kyseli Vinski ottaessaan laserpistoolin käteensä valmiiksi.
 
”Ei mit... VOUH!!”
 
Varoittamatta koko kolmikon päältä lensi jotain isoa, mikä kaatoi heidät kaikki pyöriltään maahan.
 
Hämmentyneet hiiret huomasivat vain hetki kaatumisensa jälkeen sen olevan avaruusalus, joka muistutti hieman delfiiniä.
 
”Lentäjällä taitaa viirata pahasti, ku kerran lentelee katutasolla.” mutisi maailmaa väärinpäin katseleva Vinski hieman hämmentyneenä.
 
”Ja me kun luultiin, et olet se sekopää.” tokaisi Turbo auttaessaan veljensä seisomaan.
 
”Oho, ukot... taidetaan saada torninkaato-esitys kuin tilauksesta.”  Siinä harmaaturkkinen hiiri osui oikeaan: alus selvästi lensi suoraan Leipäjuuston rakennusvaiheessa ollutta tornia päin.
 
 
”Vihoviimeisen kerran, neiti kenraali... PÄÄSTÄKÄÄ MINUT IRTI NÄISTÄ KÖYSISTÄ!!!” huusi tuolilleen köytetty Jokeri naama punaisena alusta sillä hetkellä ohjanneelle Minnille.
 
Lentäjälle Normandy oli kuin oma lapsi ja syystäkin hän oli räjähtää raivosta. Mutta minkä sille mahtoi, että oli syntynyt juuri Vrolikin syndrooman, kaamean sidekudossairauden kanssa eikä voinut edes kävellä ilman pelkoa luiden murtumisesta.
 
”Lätty umpeen, Jokeri. On tullut aika maksaa vähän kalavelkoja noiden öykkärilahnojen kanssa.” vastasi Minni topakasti tuijottaessaan aluksen ikkunasta Leipäjuuston tornia. Kenraali painoi yhtä nappia laittaakseen aluksen nokassa olevat tykit ampumisvalmiuteen. Kohta tuo torni olisi taas maassa.
 
”Yksikin naarmu, niin minä...” Valitettavasti Jokeri ei saanut sanomisiaan loppuun, kun Minni laittoi tylysti teipinpalasen miehen suulle. Marsilaishiiri katseli edessä siintävää tornia ja hymyili hieman ilkikurisesti. Nyt hän päästelisi paineitaan ulos. Ainakin osan niistä.
 
 
Samaan aikaan Rasvanahka muurasi tiilejä paikoilleen, käyttäen Nuikin muotopuolta ja masokistista Frederik-mutanttia laastiastiana. Mutantti ainoastaan hoilasi siansaksaa rasvaa valuttavan karpaasin tehdessä töitä.
 
Aavan meren tuolla puolen...
 
”Ei ny, senkin lättymooses! Pomo haluu rakennuksen valmiiks huomiseen mennessä ja mä oon muutenki jo...” Rasvanahka ei voinut millään olla kiinnittämättä huomiota takanaan olevaan kovaan ääneen, joka kävi aina vain äänekkäämmäksi.
 
”Mitä ihmettä ne hiiret ny...” Konna ei millään voinut olla pelästymättä nähtyään valtavan aluksen lähestymässä tornia kohti vauhdilla. Tappajan vauhdilla ja vieläpä tykit valmiina. Rasvanahka -parka ei ehtinyt edes kattia sanoa, kun ne jo tulittivat lasersäteitä. Mitäpä muutakaan kuin tornia päin.
 
”ÄIIITIIIII!!!!!!” huusi miesparka rakennuksen ja hänen työpisteensä romahtaessa lähes välittömästi. Valtava alus kaarteli vielä muutamien sekuntien ajan kaatuvan tornin ympärillä, kunnes se lensi ylöspäin nokka edellä, tosin pohjaan tuli pienenpienenpieni, lähes huomaamaton vaurio muutamien isojen kivenkappaleiden osuttua sinne. Leipäjuusto ja Nuikki katselivat kauhuissaan, kun rakennus kaatui heidän molempien päälle ties kuinka monetta kertaa.
 
Siis enemmän tai vähemmän mitä tyypillisin päivä Lalli -lahnan elämässä. Suorastaan murheellinen sellainen.
 
”Kuka ihme tota alusta oikeen ohjaa? Ei oo lentäjällä kyl minkäänlaista käsitystä tyylitajusta, mut hyvä sentään, et teki meiän hätää kärsiville sieluille palveluksen.”
 
”Hätää kärsiville? Joo... kaikkihan me tässä oltiin hätää kärsimässä, Vinski, vai miten se menikään?” kysyi Moto kipakasti veljeltään.
 
”Enhän mä sille mitään maha, jos teidänkin nahoissa virtaa marsilaisverta tehostettuna testosteronilla potenssiin viissata.”
 
Tyypillist Vinskii... toi alus tosin...” tokaisi Turbo katsoessaan ylös kaartavaa alusta, joka haihtui hetken sisällä savuna ilmaan.
 
”Jeah, Turbo, sehän ilmesty ihan tyhjästä ja meiltä melkein meni hännät, kropat ja prätkätkin siinä mukana.”
 
”Senkin takia tosta lähti hieman pisteitä pois, vaikka olihan se kieltämättä mukava kattoo, et vierailija pistää ensitöiksi juuri lahnakasan rakennuksen tuusan nuuskaks.”
 
”Vinski.” murahtivat Turbo ja Moto vihaisen kuuloisina.
 
”No okei, onhan munkin se myönnettävä, et ei täällä avaruusaluksii oo vähään aikaan näkyny, mut ei tossa mitään muuta kummaa mun mielestä ollu kuin se, et vieras piti huolta meiän traditiosta.”
 
”Siinäkö se? Oot sä aivan varma?” kyseli Turbo veljeltään muodostaen kasvoilleen pienimuotoisen virneen.
 
”No, joo. Vai... älkää vaan sanoko: 'Tyhmältä Vinskiltä jäi huomaamatta kaikki tärkeä niin ku aina' .”
 
”Noinkin sen vois sanoo, veikka. Huomasin muuten, et ton aluksen väritys oli purppuran sijasta käytännössä vaaleenharmaa ja siinä oli neljä moottoriaukkoa, kun taas plutolaisten omissa on normaalisti kolme, eli mitä se meinaa, ukot?”
 
”Ööh... ei ainakaan vahvistuksia limafisulle?” päätteli Moto pähkäiltyään hetken aikaa.
 
”Mieluummin oisin sanonu, et se ei välttämättä oo meiänkään puolella. Mut katotaan sitä sitten, jos toi purtilo tulee vielä takasin tänne alas meiän kuolevaisten tasolle.”
 
”Jos se siis on tullakseen. Huh! Mulla tekee palavasti mieli kylmää kotikaljaa.” sanoi Vinski selvästi läähättäen. Nyt hän todellakin kaipasi juotavaa, siinä missä hänen veljensäkin.
 
”Eiköhän sitten painuta takas tallille. Itteänikin jo janottaa vietävästi.” jatkoi Turbo käydessään istumaan prätkälleen.
 
”Vika tallilla on sit juustotikki!” huudahti varaslähdön ottanut Moto ajaessaan tallille päin.
 
”Yäk! Mä niin inhoon juustoo!” tokaisi Vinski lähtiessään ajamaan veljiensä perään.
 
 
”Hmm... ei yhtään huonommat ohjaimet teiän aluksilla, Jeff. Meiän ohjaustehostimet on vieläkin kuin kivikaudelta peräisin, mut...”
 
”Niin, Minni, tiedän, että te marsilaiset olette kateellisia siitä, jos joiltakin muilta löytyy hyvät ohjaustehostimet, muttei kuitenkaan sen takia tarvitse alkaa meidän ja turianien yhteistyön luomuksella leikkimään.” tokaisi Elyz yllättäen Minnin lähes täydellisesti.
 
”Hmmph!!!” ärähti naama punaisena oleva Jokeri vihaisen kuuloisesti. Painokelvotonta tekstiä olisi luvassa.
 
”Ja muuten, taisit juuri jättää tempullas ikuisen arven Jokerin sydämeen äänensävystä päätellen.”
 
Minni ei ujostellut vaan otti kyrsiintyneen pilotin suulle laittamansa teipin pois. Komentajaa vain vuoden nuorempi, 28-vuotias mies hengitti hetken ajan raskaasti.
 
”Ihan oikeasti, pomo... mitä minä olen tehnyt... ansaitakseni tämän?” kyseli Jokeri samalla, kun naiset irrottivat köysiä tämän päältä.
 
”Anteeksi, Jokeri. Taisin innostua vähän liikaa...”
 
”Anteeksipyyntö hyväksytty, neiti kenraali, mutta älkää... enää... koskaan... kajotko tämän aluksen ohjaimiin. Ymmärsittekö?”
 
”Ymmärretty.” sanoi Minni kävellessään Elyzin kanssa pois paikalta jättäen pilotin yksikseen. Jokeri oli kuitenkin vielä käärmeissään tuosta tempusta, mutta hän tyynnytteli itseään ja toisti itselleen, että Normandy tulisi näyttämään entistäkin paremmalta, kunhan sen saisi ensin korjattavaksi.
 
 
Samaa ei voinut sanoa Leipäjuuston omasta kiinteistöalueesta, jonne ei ikinä tuntunut aurinko paistavan lukemattomista yrityksistä huolimatta. Ensin kolme marsilaiskirppua ilmestyy ykskaks hänen toimialueelleen ja nyt vielä avaruusalus, jota hän ei ollut koskaan nähnytkään, tekee hänen tiluksista selvää. Eikö Onnetar voisi oikeasti hymyillä hänelle? Vain yhden ainoan kerran...
 
”HEI, POMOOO!!! TARVIIINN APUUU!!!” huusi henkseleistään katulamppuun kiinni jäänyt ja mutanttia vain vaivoin rasvaisissa kourissaan pitävä Rasvanahka alhaalla olevalle pomolleen. Plutolaisen vastaus oli, totutun mukaisesti, säälimätön.
 
”Senkin muotopuoli sekundaluokan käkikello!!! Etkö voisi edes kerran hoitaa näin helppoa hommaa kunnialla loppuun?!” ärähti Leipäjuusto nyrkkiään heristellen. Fred -mutantti lipsui karpaasin käsistä, ja sankoksi muutetusta mutantista valui laasti suoraan äreän plutolaisen päälle.
 
”Oujeah! Tekipäs gutaa! Hipikaruu!!” hölisi hetkeä aiemmin maahan osunut, takaisin normaaliin olomuotoonsa muuntautunut mutantti talsiessaan pois vihaisen plutolaisen näköpiiristä. Rasvanahka ei ehtinyt edes pyytää anteeksi, kun hänen housunhenkselinsä repesivät ja hän tippui välittömästi alas.
 
”Miksi aina juuri minä?” kyseli murheelliseen kohtaloonsa tyytyvä plutolainen hänen ympärillään olevan valtavan varjon suurentuessa aina vain. Siis aina siihen asti, kunnes Rasvanahka tippui hänen päälleen öljy läikyten.
 
”Öö tota... anteeks, pomo, et tiputin laastit ja tipuin viel itekin sun päälles, mut se en ollu mä, joka...” Rasvanahka meni aivan lukkoon nähtyään pomonsa kasvot. Kyllä hän oli saanut pomoltaan moitteita ja kuulla kunniansa lähes jokaisessa operaatiossa, mutta tämä oli jotain uutta: häntä oikeasti pelotti. Plutolaisen suunnaton viha näytti sulattavan hänen päälle valuneen laastin sekä naamarin siihen paikkaan. Siitä Rasvanahalla ei ollut epäilystäkään.
 
”Sinä... senkin...” Leipäjuuston käyttämästä äänensävystä suorastaan pursui epäinhimillinen viha. Rasvanahka asteli peloissaan taaksepäin hänen pomonsa seuratessa häntä purren hampaitaan yhteen.
 
”Rauhotu, pomo. Tieän kyl...”
 
”Sinä et tiedä mistään mitään, sinä Alzheimerin syömä papuaivo! Olet vain mitätön pikku nappula suurella pelilaudalla, joka ei... millään...” Leipäjuuston ajatukset alkoivat pahasti katkeilla. Oliko hän menossa jo liian pitkälle?
 
”voisi... ymmärtää... BUUHUHUUU!!!” Plutolainen painoi päänsä itku silmissä kätyrinsä rintaa vasten. Hän ei vain enää millään kestänyt tätä ikuista kärsimysnäytelmää. Hän ei nähnyt enää yhtäkään syytä kestää sitä.
 
”No no, herra Leipäjuusto, voidaanhan me rakentaa se aina uudelleen...”
 
”Ei. Se on loppu nyt.”
 
”Mitä?”
 
”Aivan, pojuseni, olen jo aivan loppu. Yhtä hyvin voisin vaikka palata takaisin Plutoon rahaa väärentämään...”
 
”Anteeksi, teidän säälittävyytenne, mutta...” sanoi paikalle astellut, tyrmätyn näköinen Nuikki esimiehelleen.
 
”Niin mitä, parahin jousiaivoinen professorini? Saitko halvauksen tuosta äskeisestä tornin kaatumisesta?”
 
”Parempaa. Tulkaa mukaani. Tämä varmasti muuttaa mielialanne kertaheitolla...”
 
Nuikki johdatti pomonsa ja Rasvanahan vähän matkan päähän. Perillä he näkivät edessään pari isoa metallipalaa. Niissä ollut metalli näytti hämmentävän tutulta. Aivan liian tutulta. Leipäjuuston äskeinen suru alkoi muuttua lähes pitelemättömäksi riemuksi.
 
”Ovatko nuo muka...” Askeleen edellä ollut professori skannasi eräällä laskinta muistuttavalla laitteellaan metallipalat pikaisesti ja näytti pomolleen, minkälaista metallia ne olivat. Plutolaisen huulille muodostui pirullinen virne.
 
”Kyllä vain, teidän vettyisyytenne. Ne ovat adamantiumia.” Leipäjuusto ei voinut enää pidätellä riemuaan, vaan hän alkoi hyppimään riemusta. Kerrankin Onnetar hymyili hänelle eikä hänen hyväntuulisuuttaan pysäyttänyt mikään. Rasvanahka tosin oli, kuten aina, pihalla asioista.
 
”Öö, proffa, mitä noi metallinpalat siis meinaa?” vaivautui karpaasi kysymään tiedemieheltä, jonka huulille alkoi muodostua yhtä pirullinen virne aivan kuin hänen työnantajalleen.
 
”Katsos, Rasvanahka, meidän raaka-aineemme ovat lopussa, ja tarvitsemme uudenlaista aseistusta ja panssaria suojuksiimme. Nuo metallikappaleet tuossa noin ovat kai kultaakin arvokkaampia.”
 
Rasvanahka vain hieroi päätään kummissaan; eihän hän tajunnut tuosta sanaakaan!
 
”Nuo metallikappaleet ovat adamantiumia, yhtä koko universumin vahvimmista metalleista! Ja voimme käyttää sitä tuottamaan niille hiirenrääpäleille pientä päänvaivaa... Heh heh hee!!” Mielisairas professori hekotteli pahaenteisesti. Tieto siitä, että hänen katseensa edessä oli metallia, jota ei edes Plutossa ollut (tai tarkemmin sanottuna, ei oltu varastettu muilta planeetoilta), toi hänelle mielenrauhan. Ne mopohamsterit eivät tulisi nauramaan heille enää pitkään.

_________________
"Kuulehan, Rasvanahka, pojuseni..."
"Niin, pomo?"
"SOTKET MATTONI ÖLJYYN!!!!"


Viimeinen muokkaaja, DeadRat21 pvm Su Toukokuu 20 2018, 13:05, muokattu 4 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
DeadRat21
Moderaattori
avatar

Viestien lukumäärä : 773
Join date : 25.01.2014
Ikä : 23
Paikkakunta : Itä-Pirkanmaa

ViestiAihe: Luku 2 (2/2)   La Huhti 04 2015, 08:16

Sillä välin hiirten kotipaikassa, Last Chance -nimisellä korjaamolla, hiiret kertoivat hyvälle ihmisystävälleen Santulle näkemästään uudesta aluksesta. Vihreäsilmäinen punaverikkö kuunteli uteliaana, mutta myös tarkasti hiiriystäviensä kertomusta.
 
”Siis jokin valtava alus vaan ilmestyi tyhjästä, kaato teidät nurin ja sitten vielä ampui Leipiksen rakennuksen maan tasalle? Hmm... minkälaisesta aluksesta nyt oikein puhutte?”
 
”Jokin kalan muotoinen, söpöliini... jokin d:llä alkava sana, mikä ei nyt vaan tuu kielen...”
 
”Delfiini?” ehdottivat Moto ja Turbo yhtaikaa.
 
”Just se. Tarkemmin sanottuna sitä vois kutsuu siivekkääks delfiiniks, kun kerran siivet olivat valtavan pitkii, ihan kuin lepakolla...”
 
”ja niistä saatto huomata yhteensä neljä moottoriaukkoo, kaks kummaltakin siiveltä.” Kuultuaan tämän Turbolta Santtu paineli työpöydän takana olevien, suorastaan valtavien lehtikasojen kimppuun. Olihan se jokseenkin tyhmää häneltä pitää monia lehti-tilauksia voimassa, kun hiiret tuntuivat vievän häneltä lähes kaiken mahdollisen ajan, mutta ei Santtu millään voinut sivuuttaa uutisia mahdollisista uusista tekniikan saavutuksista.
 
Niistähän saattaisi olla jopa apua Leipäjuuston ja tämän kätyreitten aisoissa pitämiseen, mutta eiväthän hiiret näyttäneet millään ymmärtävän sitä tosiasiaa, että oli tärkeää pitää varusteet ajanmukaisina, siis antaa niille pikku päivityksiä aina silloin tällöin. Olihan juuri hänen laaja tekniikan asiantuntemuksensa auttanut hiiriä laittamaan kapuloita ahneen plutolaisen rattaisiin, eivätkä hiiret sitä tosiasiaa vähätelleet ollenkaan. Kunpa vain olisivat päästäneet hänetkin pitämään hauskaa...
 
”Niin, Santtu-neiti? Mitäs oikein etit?” kyseli Moto katsellen veljiensä tapaan ihmeissään mekaanikon touhuja.
 
”Ei tässä... eikä tääkään... missä hel... BINGO!”
 
”Äänestä päätellen taisit löytää etsimäs.”
 
”Tismalleen, Turbo.” tokaisi mekaanikko heittäen käsissään olevan lehden pöydälle. Hiiret olivat hieman ihmeissään näkemästään: viime vuoden marraskuussa julkaistun lehden kannessa ollut alus oli tismalleen juuri se sama alus, jonka hiiret olivat vain varttitunti sitten nähneet. Sen nimi oli Normandy.
 
”Toiko se alus oli?”
 
”Juuri tää, Santtu. Voisin vaikka laittaa tän puoliskon kasvoistani pantiks ja silti tulla vedosta ulos voittajana.” sanoi Vinski hipaistessaan sormellaan kevyesti vasenta, kunnossa olevaa kasvopuoliskoaan. Hyvä, että sentään se oli vielä aivan ehjä Marsin sodan jäljiltä.
 
”Tsekataas vähän...” tuumi Turbo avatessaan lehden sivut, jotka keskittyivät juuri tuohon alukseen. Nyt hän halusi ystäviensä kera tietää tarkalleen, minkälaisesta menopelistä oikein oli kyse.
 
”Prototyyppi-tason frigaatti? Ei se kyl siltä vaikuttanu yhtään. Sehän porhalsi meiän ylitte kuin ois ollu tuli hännän alla.” huudahti Moto katsellessan sivun alalaidassa olevaa tietolaatikkoa.
 
”No, isoveikka, jos alus on prototyyppi-tasoo, siinäkin voi olla ihan mukavasti powerii tai sitten ei. Jaahas... soveltuu juuri 'huippuvaativiin tiedustelutehtäviin' , eli täs leidissä on oltava huipputason häive-teknologiaa. Se selittääkin sen katoamisen vain hetkee myöhemmin kalaruton majan kaatamisesta. Tollaselle meillä ois ollu käyttöö Marsissa...”
 
”Nääh, Turbo, suora hyökkäyshän on paras puolustus, jos olet sattunut unohtamaan.” möläytti Vinski saaden ystävänsä huokaisemaan ja hyvästä syystä. Ylpeyshän käy lankeemuksen edellä, mutta sitä ei kukaan ollut tohtinut vielä mennä täräyttämään suoraan valkoturkkisen marsilaishiiren naamalle.
 
”Ja kuten näätte, aluksen kapteenina pitäisi toimia tämä kaveri tässä: David Anderson. Yksi Allianssin parhaimpia sotilaita, ja jos muistan oikein, taisi silloin aikoinaan olla ehdolla itse Spectren titteliin.” sanoi mekaanikko osoittaessaan keskiaukeaman alaosassa olevaa puolikuvaa, jossa näkyi vakavan oloinen, upseerin vaatteita pukeva tummaihoinen mies ryhtiasennossa.
 
”Spectre? Siis eiks ne oo juuri niitä Citadel -neuvostolle toimivia eliittisotilaita?” kyseli Moto uteliaana mekaanikolta.
 
”Tismalleen. Tosin jo Spectreksi pääseminen vaatii ehdokkailta paljon, jopa ihmeitä. Mutta jos saat paikan, voit käytännössä tehdä mitä vain, jopa rikkoo lakeja päämäärien saavuttamiseksi, kunhan se palvelee juuri neuvostoa itseään. Siinä tulee vapauden mukana paljonkin vastuuta.”
 
”Ja pyh! Mä en ainakaan toimis tollaselle pröystäilevälle taholle, vaikka postista tulisi kirje, et mulle olisi paikka avoinna Spectre -solttujen joukossa. Villii ja vapaata ei voi nähkääs pidellä lähes millään aisoissa, vähiten juuri joillakin typerillä säännöillä.”
 
”Hyvä pointti, Vinsentti. Tosin epäilen, et sua oikeesti kiinnostais toi jobi ja sen tuomat vapaudet, mut sul ei vaan tee mieli ottaa minkäänlaista vastuuta, jos homma menee mönkään. Oonko oikeessa?” kyseli Moto katsellen valkoturkkista veljeään hieman skeptisesti.
 
”Oot... lähes täysin, veikkoseni. Säännöissä varmaan kielletään mahtavien stunttien teko ja sitten varmaan tule sanomistakin vaikka siitä, et on vahingossa mennyt takaa-ajon aikana laittaan jonkun kaupan uuteen uskoon. Siis miks työskennellä juuri tollasille puupäille, kun vois ihan hyvin toimii niin ku me? Omankädenoikeuden jakaminen ilman huolta päästään vikaisen esimiehen antamasta kritiikistä se vasta ihanaa onkin.”
 
”Totta. Eihän meistä varmaan muutenkaan sais ikinä muovattuu sellasii nukkeja, jotka vaan nöyristelee tollasille isokihoille ja ottaa kaiken loan niskaan vaan sietääksen sen. Harmi vaan, ettei mulla oo antaa sulle papukaijamerkkii tosi harvinaisesta älynlahjojen osoittamisesta, Vinski.” tokaisi Turbo muodostaen kasvoilleen todella ilkikurisen virneen.
 
”No, eihän sillä ny mi...”
 
Yhtäkkiä koko talli alkoi täristä pahemman kerran ja kaikki neljä kaatuivat lattialle. Maanjäristyskö? Voisihan se hyvin ollakin, mutta mieleen tuli jotain muuta.
 
”Ou mään! Ei ny sentään tantereita tarvi täristellä.” valitti lattialle leualleen kaatunut Vinski laittaessaan veljiensä ja Santun tapaan kypärän päähänsä. Pystyyn noussut nelikko talsi pikavauhtia ulos katsomaan, mikä tärinän oikein aiheutti.
 
Siellä se oli. Heidän yläpuolellaan peittäen valtavalla varjollaan koko lähiympäristön lähes täydellisesti. Paperinpalat ja puiden lehdet lentelivät aluksesta virtaavien, voimakkaiden ilmavirtauksien mukana sinne sun tänne lähes katastrofileffan tyyliin. Se kuitenkin pysyi tarpeeksi ylhäällä rakennuksien yllä ja se näytti liikkuvan sillä hetkellä ainoastaan etanan nopeudella.
 
”Mitä se Normaali Mandy nyt siellä oikein kuhnii?” kyseli ylöspäin tiiraileva valkoturkkinen marsilainen iheissään.
 
”Normandy, Vinski.” tokaisi kolmikko valkoturkkiselle marsilaiselle pikaisesti takaisin.
 
 
”Komentaja? Kai voimme nyt sentään liikkua edes hieman nopeammin? Pomo?” kyseli alusta jälleen ohjaava Jokeri panssareita päällään pitävien Elyzin ja Minnin katsellessa viereiseltä seinältä kamerakuvaa. Sieltä erotti selvästi kolme isokokoista humanoidihiirtä ja vieläpä yhden ihsmisnaisenkin. Komentajalla alkoi nousta tunteet pintaan. Hyvät sellaiset.
 
”Onko tuo oikeasti juuri hän, Minni?”

”Vannon kautta häntäni. Santtu se on.”

 
”Pomo...” äänteli pilotti kärsimättömään sävyyn kiinnittäen komentajan huomion.
 
”Ei, Jokeri. Ei liikuta yhtään lujempaa vaan laskeudutaan tuohon puistoon tuolla noin. Ei aiheuteta tämän ympäristön asukkaille yhtään enempää hämminkiä.” Elyz osoitti aluksen oikealla puolella siintävään isoon puistoon. Mieluummin hän olisi laskeutunut kunnon alustelakalle, mutta tästä kaupungista niitä ei vain löytynyt. Oli vain tyydyttävä siihen, mitä oli tarjolla.
 
”No voi sun, ja minä kun halusin antaa heille kunnon show'n.”
 
”Sellaisen voisi vaikka järjestääkin... miltä kuulostaisi rampa, puujalkavitsejä suustaan päästelevä pilotti... piñatana?” Molemmat naiset alkoivat nauramaan hervottomasti, Jokeri taasen nielaisi eikä ajatus piñataksi päätymisestä kuulostanut ymmärrettävästi ollenkaan mieltä lämmittävältä.
 
”Näinkö siis arvostetaan kunnon talenttia, parasta, mitä on tarjolla koko universumissa? Moukat!” murahti naaman mutruun laittanut pilotti hieman vihaisen kuuloisena. Komentaja laski naurun päätteeksi kätensä tämän olkapäälle.
 
”Enhän minä nyt sentään sinua laittaisikaan ottamaan mailasta.”
 
”Justiinsa joo...”
 
”Mutta palataas päiväjärjestykseen. Aloita jo laskeutuminen, niin me tästä painutaan lastiruumalle.” käski komentaja laittaessaan kypäränsä päälle seuraten Minnin esimerkkiä.
 
”Asia harvinaisen selvä, Shepard. Pitäisi mennä enintään kolmisen minuuttia askelten ottamiseen.” huomautti pilotti poiskäveleville naisille.
 
 
Hiiret ja Santtu katselivat ihmeissään, kun he näkivät aluksen muuttavan suuntaansa.
 
”Minne ihmeeseen toi peltipurkki nyt oikeen aikoo?” kyseli Moto aluksen kaartuessa tallilta poispäin. Turbo ja Santtu taasen olettivat sen suuntavan hyvälle laskeutumispaikalle. Jossakin, missä olisi tilaa. Sellainen löytyisi jo noin 200 metrin päässä tallista...
 
”Ei ku menoks, veikat! Toi alus on mitä ilmeisimmin laskeutumassa puistoon.” huudahti Turbo muille pinkoessaan prätkälleeen.
 
”Asia selvä, herra Sherlokki Hiiri.” vitsaili näyttävällä etuperinvoltilla prätkälleen hypännyt Vinski käynnistäessään prätkänsä Moton ja Turbon tehdessä samoin.
 
”Ja ei kun...” aloitti juuri Vinskin taakse istumaan mennyt Santtu moottorien ärjyessä.
 
”HANAT AUKI!!!” huusivat kaikki neljä ajaessaan puistoa päin, samalla kun elämä tallin ympärillä näytti palaavan normaaliksi. Suorastaan hiirenhiljaiseksi.
 
Aivan puiston yläpuolella Normandy aloitti hitaasti laskeutumisen. Hetkessä valtavat ja pitkät, linnunjalkoja etäisesti muistuttavat harmaat laskutelineet ilmestyivät, yksi etupäähän aivan aluksen nokan tuntumaan ja kaksi takapäähän.
 
Eräällä puistonpenkillä päivälehteä lueskeleva, Quigley -urheilustadionilla työskentelevä, vapaapäivää viettävä vanhahko talonmies Marty Stosh katseli kummissaan alas laskeutuvaa avaruusalusta.
 
”Hmph! Taas näitä halvalla tehtyjä mainostemppuja. Kaikkee sitä...” summasi vanha mies ääneen jatkaen lehden lueskelua, vaikka ilmavirtaukset tekivätkin sen vaikeaksi. Samalla hetkellä hiiret saapuivat puiston laidalle. Odottamaan kärsivällisesti.
 
”No nii, veikat, valmiina.” lausahti Turbo laittaen prätkässä olevan tykkinsä valmiuteen. Vinski ja Moto seurasivat esimerkkiä.
 
”Mitä te ny? Ettehän te nyt oikeesti aio...” kyseli Santtu ihmeissään.
 
”Ei, Santtu -matami. Tää on pelkkä varotoimenpide.” selitti Moto Turbon vielä lisätessä: ”Koskaan ei voi olla liian varovainen, kuten tiiät.”

Vain muutama hetki rupattelun jälkeen alus laskeutui pehmeästi. Aluksen laskutelineet tekivät työnsä kiitettävästi onnistuen pitämään sen täysin vakaana. Pian moottori sammui ja sitä seurasi pitkä, aavemainen hiljaisuus. Se ihmetytti koko nelikkoa.

 
”Ilmeisesti taitavat olla ujoo sakkia...” päätteli Vinski ääneen, kun samalla hetkellä mitä ilmeisimmin aluksen lastiruuman kohdalta aukesi vähintään 10 metriä pitkä rampin virkaa hoitava ovi, joka laskeutui lopulta 45 asteen kulmassa hitaasti kaasujen säestämänä maahan. Muttei vieläkään mitään.
 
”Hmm... onks tuolla kaikki ihan... hei! Nyt sieltä näyttäis tulevan joku.” huudahti Moto osoittaen sormella aluksesta ulos tulevaa joukkiota.
 
Neljä kypäriä päällään pitävää ja ulkomuodoltaan erilaista hahmoa asteli vaaleanharmaata N7 -panssaria päällään pitävän hahmon johdolla tasaisella vauhdilla ramppia alas ja sen jälkeen lähemmäs hiiriä ja Santtua.
 
Moto käytti robottikäteensä asennettua skanneria katsoakseen tarkemmin, keitä nuo mysteeriset vierailijat oikein olivat. Nuikkia varmasti otti vieläkin päähän, kun aikoinaan tuo pahasti veljiensä kanssa loukkantunut, kaameasta aivopesuprojektista viime hetkellä kieltäytynyt hiiri ei ollut ainoastaan vienyt häneltä tehokasta asetta, vaan myös yhden hänen skannereistaan, jonka hän oli asentanut lasertykin lisäksi robottikäsivarteen. Sellaisen, joka vielä vuosien jälkeenkin toimi lähes moitteetta.
 
”Hmm... tän värkin mukaan ton sinisen pitäis olla turian, punaisen krogan...”
 
”Entäs noi kaks muuta?” kyseli Santtu uteliaana miettien, kuka olikaan tuo edellä kulkeva nainen. Hahmojen tullessa aina vain lähemmäs mekaanikko saattoi vannoa nähneensä kypärän visiiristä ainakin keltaiset silmät ja mustaa hiustakin hieman.
 
”Etummainen ainakin on ihminen... huh huh! Taaimmaisena näyttäis olevan yks meikäläisistä, veikat!”
 
”Mitä?! Onks se... nainen ton etummaisen tapaan?” kyseli Turbo isoveljeltään, joka antoi lähes välittömästi vastauksen: ”On se.”
 
Ei kestänyt aikaakaan, kun joukkio oli jo saapunut heidän luokseen. Juuri nelikon eteen pysähtynyt, keltasilmäinen komentaja katseli tarkasti edessään olevia marsilaishiiriä ja näistä valkoturkkisen takana istuvaa naista. Elyzin huulille nousi miellyttävä hymy.
 
Siitä onkin aikaa... aloitti nainen ottaen kypärän pois päältään. Santtu jäätyi lähes täysin nähtyään edessään seisovan naisen kasvot. Ainakin vuosikymmen oli kulunut, mutta silti hän tunnisti ne. Se oli hän.
 
”Pikkusisko.” Hiiret katselivat seisomaan noussutta ystäväänsä hieman ihmeissään. Santtu otti kypäränsä pois ja laski sen Vinskin pyörän viereen. Mekaanikko asteli yhä yllättyneen oloisena tovereittensa edessä seisovan tummatukkaisen naisen eteen.
 
”Elyz?” onnistui Santtu päästämään suustaan. Garrus ja Wrex olivat hiirten tapaan itsekin hieman pihalla siitä, mitä nyt oikein oli meneillään.
 
”Kukapa muukaan... Vou!” huudahti yllätynyt nainen Santun halatessa tätä kuin perheenjäsentä. Elyz hieroi ystävänsä hiuksia lempeä hymy huulillaan.
 
Pikkusisko?kyseli Garrus vastapäätä seisovalta Wrexiltä, joka vain kohautti harteitaan.
 
Joku ihmisten juttu, tiedä häntä...mutisi äreä krogan-papparainen turian-ystävälleen.
 
”Öö... Santtu, mitä tää 'pikkusisko' -jutska oikeen meinaa?” kyseli tyrmätyn oloinen Vinski naismekaanikolta, joka lopetti halaamisen siihen paikkaan.
 
”Vanha ystävä hän on, Vinski. Tää nainen tässä on Elyz Shepard.” kertoi mekaanikko hetken päästä. Hiiret laittoivat prätkien tykit piiloon. Tilanne oli mitä parhaimmassa hallinnassa eikä ollut enää syytä osoitella niillä ketään.
 
”Spectre -agentti komentaja Shepard. Enpä juurikaan muista, milloin viimeksi ei olisi tarvinnut tuoda noita noita kahta asiaa esille esittäytymisen yhteydessä.” möläytti Elyz yllättäen Santun ja hiiret. Kyllähän Turbo, Vinski ja Moto saattoivat jo tämän nähtyään aavistaa, että kyseessä olisi arvovaltainen nainen, mutta että komentaja? Ja vieläpä Spectre?
 
”Sulla on sitten varmaan menny hyvinkin armeijassa, jos kerran komentajan pallille ja itse Spectreks oot päässyt.”
 
”Totta, Santtu, tosin sen tein vieläpä ilman sitä, että olisin mennyt jonkun esimiehen kanssa sänkyyn noustakseni asteikossa kuin mikäkin portto. Mut etköhän sä sitä jo aavistanutkin, mä oon turhan uppiniskainen alentuakseni sellaseen roskaan.”
 
”Mut jos ei haittaa, Elyz, salli mun esitellä kolme hoidossani olevaa frendii Marsista: valkonen on koko galaksin suurimman egon omaava...”
 
”Vinski Von Julmettu, itse koko galaksin mahtavin prätkäjannu ja sikamakein stunttisankari! Nimmareita en tosin juurikaan jaa.” huudahti valkoturkkinen marsilainen saaden veljiltään, Santulta ja myös Elyziltä hieman paheksuvia katseita. Komentajaan Vinskin pöyhkeilevä asenne ei tehnyt positiivista vaikutelmaa, pikemminkin päinvastoin.
 
”Entäs nää kaksi muuta?” kyseli Elyz ystävältään, joka jatkoi kernaasti esittelyä.
 
”Harmaaturkkinen on Moto, voimaa, viisautta ja käytöstapojakin yhdessä paketissa.” Santun esittelypuhe sai isokokoisen marsilaisen hieman punastumaan, johon Turbo kiinnitti ohimennen huomiota; ”Isoveljellä taitaa puntit tutista, muttei siinä mitään...”
 
”Hauska tavata, E... siis neiti Shepard.” sanoi Moto ojentaessaan robottikätensä hieman hosuvan näköisesti kädenpuristusta varten. Elyz ei ujostellut, vaan kätteli hiirtä. Naisen käsi oli robottikäteen verrattuna hennon näköinen, mutta ei mennyt sekuntia pidempään, kun Moto jo tunsi voimakkaan puristuksen. Pituudeltaan lähemmäs 1,9 metriä pitkällä naisella oli auktoriteettisen imagon alle kätkeytyneen kauniin ulkomuodon (pitkät, ainakin olkapäihin asti ylettyvät tummat hiukset, auringonkeltaiset, jokseenkin surulliset silmät ja sitten vielä kroppa oli naisellisen solakka) lisäksi myös voimaakin. Ja nyt vieläpä puhuttiin aidosta voimasta.
 
”Kiitos, mut... sano vaan Elyz. Ei mua tarvitse teititellä yhtään.” sanoi komentaja marsilaishiirelle lopettaessaan kättelynsä. Moto oli vakuuttunut naisen olemuksesta.
 
”Ja viimeisimpänä ois sitten Turbo, tän karpaasitrion johtaja.”
 
”Terve vaan. Tosin eipä uskois, että itse Allianssin porukkaa tulis tänne. Minkäs takia te... sori, siis sä joukkoines oot täällä, Elyz?” kyseli Turbo Elyzin silmäillessä pikaisesti taakseen.
 
”No niin, miehet, etteköhän tekin jo voi ottaa kypäränne pois. Ei teille mitään kasvaimia pitäisi tulla.” tokaisi komentaja kroganin ja turianin ottaessa omat kypäränsä päältä lähes välittömästi. Vihreää panssaria päällään pitävä hiirinainen ei sitä sen sijaan vielä ottanut. Elyz jätti asian sikseen keskittyäkseen esittelemään muut toverinsa. Eiköhän asia ennemmin tai myöhemmin kuitenkin järjestyisi.
 
”Tämä tässä on Garrus Vakarian, oikeudenjanoinen kuumakalle, joka työskenteli ennen joukkoihini liittymistä C-Secille.”
 
”Hei vain.” tervehti Garrus.
 
”Ja hän on Urdnot Wrex, yksi harvoista vielä elossa olevista kroganeiden taistelumestareista. Älkää antako hänen ulkomuotonsa pelottaa teitä, mutta älkää myöskään ärsyttäkö häntä. Hän on hieman... herkkänahkainen.”
 
”Kiitos, komentaja. Ja jos ei haittaa, niin nyt...”
 
”Wrex, älä viitsi.” sanoi Garrus kireälle ystävälleen kohteliaaseen sävyyn.
 
”Älkää käsittäkö väärin, Santtu ja pojat... olisi kiva jutella teidän kanssanne, mutta hieman myöhemmin. Tahtoisin vain olla vähän aikaa yksin ja tutkiskella tätä kaupunkia. Käyhän se sinulle, Shepard? Saavun tapaamispaikalle, sille... korjaamolle viimeistään kolmen tunnin päästä.” Komentaja huokaisi syvään; Wrexiltä hän oli odottanut hieman parempaa käyttäytymistä, mutta kun hän oli taas 'sillä päällä', ei ollut syytä antaa hänelle kieltävää vastausta. Krogan -toverinsa pakottaminen talutushihnaan vain pahentaisi asiaa, joten...
 
”Olkoon sitten.” päästi komentaja hetken päästä suustaan. Samassa Wrex lähti kävelemään pois heidän silmistään.
 
”Papparaisella taitaa kenkä... AGH!!” Vitsaileva Vinski sai lähes välittömästi tuntea kroganin käden kurkullaan. Valkoturkkinen marsilainen meni katumapäälle nähtyään, kuinka paljon vihaa ja halveksuntaa kätkeytyi hänen kurkustaan kiinni pitävän liskon arpisille kasvoille. Hän tunsi itsensä pehmoleluksi, jonka silmämunat suurenisivat sitä mukaa, mitä kovemmin sitä puristaisi.
 
”Sinuna pitäisin vain turpani kiinni, poju. Sinulla on muutenkin paljon opittavaa muiden kunnioittamisesta, toisin kuin veljilläsi.” murahti kyyninen krogan päästäen lopulta koppavan marsilaisen kurkusta irti, kävellen sitten pois koko joukon luota omille teilleen.
 
”Köh köh! Varsinainen huumoriveikko...”
 
”Onko sulla korvat täynnä sitä itseään, Vinski, kun sanoin, että älkää ärsyttäkö Wrexiä? Enpä ihmettelisi, jos hän olisi vielä korjaamolle saapuessaan sulle hieman vihainen.” tokaisi Elyz pudistellen päätään häpeissään.
 
”Mutta miks se on tollanen?” kyseli Moto Garruksen huokaistessa syvään, valmistautuen vastaamaan.
 
”Genofaagi. Pääosin juuri sen tähden ystävämme ei ole niitä suulaimpia kavereita, mitä löytyy. Toivottavasti nyt ymmärrätte, miksi häntä ei kannata ärsyttää, arvon Prätkähiiret ja Santtu, hän jos kuka on saanut kärsiä liiankin edestä.”
 
”Muistetaan, Garrus. Mut kukas tää viimenen heppu oikeen olikaan?” kyseli Turbo saaden kaikki keskittämään huomioonsa Elyzin joukon viimeiseen henkilöön, jolla vielä oli kypärä päässään. Turbo katseli ihmeissään hiljaiselta vaikuttavaa marsilaishiirtä. Hän vaikutti kultaruskeaturkkisen hiiren silmissä hieman pelokkaalta.
 
”Joku, jonka taidatte jo tunteakin. On aika.” Marsilaishiiri otti vihreän, maastokuvioidun kypärän pois päältään. Naisella oli Elyzin tapaan mustat hiukset, eroavaisuutena ainoastaan se, että nainen oli marsilaishiiri, jolla oli vaaleanruskeat silmät ja häijyn näköinen arpi silmien välissä. Turbo ei ollut uskoa näkemäänsä.
 
”Mi... Minni?” onnistui aina muulloin sanavalmis hiiri lopulta sanomaan ottaen kypärävisiirinsä ja samalla lasinsa pois hetkeksi. Hän hieroi silmiään epäuskoisen oloisena, mutta kun hän laittoi lasinsa takaisin päälle, hänen hämmennyksensä vaihtui iloksi. Se oli Minni. Ilmielävänä eikä mikään kangastus. Turbo nousi seisomaan ja Minni ryhtyi halaamaan häntä lähes heti.
 
”Et arvaakaan, kuinka paljon mä oon sua ikävöinyt, Turbo...” Kätensä rakkaansa kaulan ympärille tiukasti kietonut kenraali painoi ilon kyyneleet silmissään otsansa tämän leukaa vasten. Piinallinen erossa eläminen oli lopultakin päättynyt.
 
”No no no no, kyl mä ymmärrän.” tokaisi marsilaisuros painaen suunsa hellästi elämänkumppaninsa suuta vasten, alkaen suutelemaan tätä ystäviensä edessä estottoman intohimoisesti. Kaikki paikallaolijat katselivat mielissään rakastavaisia aikansa, keskittyen pian kuitenkin juttelemaan toisilleen jättäen lemmiskelevän parin rauhaan. Garrus jutteli Santun ja Vinskin kanssa niitä näitä, kun taas Elyz keskusteli Moton kanssa ja silmäili uteliaana hiirikolmikon pyöriä. Moton pyörä katseli hieman ihmeissään sen eteen kyykistynyttä naista, joka katseli sitä hyvin tarkasti.
 
”Nämä fillarit siis... elävät?”
 
”Kui... joo, sitähän sanotaan, ettei oo parempaa ystävää ku prätkä, varsinkaan jos on hiiri. Meillä marsilaisilla on oltava täydellinen side näihin pikku monstereihin, ennen ku voidaan pistää kunnolla ranttaliks. Täytyy vaan laittaa...”
 
”Kiva, tytöt. Isäntä sitten päätti ryhtyä turistioppaaksi.” piipitti Moton prätkä Helg turhautuneen kuuloisena muille prätkille.
 
”Älä ny, Helg. Eiköhän se siitä ennen pitkää lopu.” äänteli Turbon prätkä Salt ystävälleen, Vinskin oman prätkän, Tylerin, jatkaessa: ”Toivottavasti sentään ei ennen ku isäntäs on saanut...”
 
Tyler!!! ärähtivät Helg ja Salt ystävälleen kiinnittäen komentajan, Garruksen ja Moton huomion.
 
”Mikäs niillä nyt oikeen on?” kyseli Elyz hieman ihmeissään.
 
”Tiedä häntä, Elyz. Varmaan erimielisyyksiä siitä, millon öljyt pitäis seuraavan kerran vaihtaa. Niistä ei tosin koskaan tiedä satavarmasti, mistä ne oikein juttelee. Tää pienokainen on ollu mulla jo yheksän vuotta enkä vieläkään osaa tulkata sen ääntelyy täydellisesti. Mut ei se haittaa; kunhan sentään jotenkin ymmärtää menopeliään ja toisinpäin, niin ajan myötä side kasvaa.”
 
Elyzin kasvot muuttuivat hetkessä uteliaan näköisistä haikean oloisiksi. Marsilaishiiri mietti hieman, oliko se saanut jonkin vanhan, kenties jo unohtuneen asian nousemaan pinnalle. Pientä kateutta hän saattoi myös havaita naisen kasvoilta tämän katsoessa hänen pyöräänsä.
 
”Jos mulla vaan...” päästi komentaja suustaan purren huuliaan jokseenkin katkeran oloisesti.
 
”Jos sulla vaan mitä?” kyseli Moto hieman ihmetellen. Elyz pyysi hiireltä välittömästi anteeksi tämän kuultuaan.
 
”Sori, olin vaan... ajatuksissani. Hei, Minni ja Turbo! Voisitteks te jo pikku hiljaa alkaa lopettamaan? Tässä olis muutakin tehtävää.” Kuultuaan Elyzin huudon Minni lopetti kuhertelun melkein välittömästi. Nyt hän tunsi olonsa pitkästä aikaa aidosti pirteäksi.
 
”Selvä pyy, Elyz. No, muskelihiiri, eiköhän lähetä kierteleen kaupunkia, vai mitä sanot?”
 
”No, sehän käy. Täytyyhän varmaan sun kaverillekin antaa kunnon purtavaa ja toimintaakin. Alright, ukot... eiköhän laiteta kullannuput taas pyörimään.”
 
”Garrus, oletko tulossa mukaan?” kyseli Elyz turianilta, joka asteli muusta joukosta poispäin.
 
”En. Mutta vain siksi, koska teillä hiirillä ei nähtävästi ole ylimääräistä tilaa noilla menopeleillänne, ajattelin mieluummin tehdä niin kuin Wrex ja lähteä kiertelemään kaupunkia. Nähdään sitten korjaamolla.”
 
”Selvä sitten. Älkää kuitenkaan laittako ympäristöä aivan uuteen uskoon.” tokaisi Elyz Santun koputellessa sormellaan häntä olkapäähän. Komentaja kääntyi heti katsomaan ystäväänsä.
 
”Täällä ei sitten oo elämä mitenkään parhaimmasta päästä, Elyz. Täällä on yksi haiseva limaköntti, jonka rakennuksen te kaadoitte tässä vähän aikaa sitten.”
 
”Leipäjuustoako tarkotat? No, ei tää city koskaan oo näyttänytkään kovinkaan hääppöseltä paikalta, oli sitten plutolaisia paikanpäällä tai sitten ei. Täähän on käytännössä aika sama mesta niin ku silloin ennen vanhaan. Rujon kaunis siis.” sanoi komentaja laittaen kypäränsä takaisin päähän Minnin tehdessä samoin. Santtukaan ei aikaillut vaan laittoi omansa päälleen tuota pikaa. Prätkät odottivat kärsimättöminä hetkeä, jolloin ne saisivat päästä jälleen kerran vauhtiin.
 
”Neiti voi ihan hyvin tulla kyytiin. Lupaan olla rusentamatta alleni.” ehdotti Moto liikuttaen ruhoaan hieman lähemmäs prätkänsä keulaa, antaen tilaa matkustajalle. Selkä suoraksi vielä ja nainen oli jo istumassa hänen takanaan. Aivan kuten Santtu Vinskin ja Minni Turbon takana.
 
”Kiitos, Moto. Eipä susta uskois...” sanoi Elyz painaen selkänsä pitkää selkänojaa vasten, ottaen vielä ryhdikkään asennon.
 
”Okei, jätkät, jos kerran rupattelut on ohi...” aloitti Turbo.
 
”voidaan paneutuu itse pääasiaan...” jatkoi Vinski hieroen molempia kahvoja kuunnellen samalla mielissään silmäteränsä päästämiä sulosointuja.
 
”eli pistämään...” jatkoi Moto pakoputkien savutessa. Ja ei aikaakaan, kun pyörät jo olivat jälleen kerran liikkeellä.
 
”HANAT AUKIII!!!” huusivat kaikki kuusi yhtaikaa ajaessaan pois puistosta. Vähän matkan päässä kävelevä Garrus katseli mielissään kuusikon näyttävää poistumista, ennen kuin hän jatkoi taas kävelyään. Äsken vielä pirteä mieli tuntui vaihtuvan aivan päinvastaiseen vaaleankeltasuomuisen turianin kävellessä kaupungin rumimpaan osaan...
 
”Hmm... jos kerran Wrex meni tänne... nilkkien on parempi olla varuillaan, jos edes yrittävät laittaa hänelle hanttiin. Toivottavasti hän sentään jättäisi minullekin muutaman hoideltavaksi...”
 
Ja sitä paitsi, ei hänellä olisi mitään sitä vastaan, jos joku kovapäinen ääliö yrittäisi antaa hänelle selkäsaunan. Mitä inhottavamman nilkin hän tapaisi läpikulkumatkallaan, sitä makeampi selkäsaunan antaminen olisi. Jossakin vaiheessa sellainen yksilö tulisi vastaan. Se oli vain ja ainoastaan ajan kysymys.

_________________
"Kuulehan, Rasvanahka, pojuseni..."
"Niin, pomo?"
"SOTKET MATTONI ÖLJYYN!!!!"


Viimeinen muokkaaja, DeadRat21 pvm Su Toukokuu 20 2018, 12:59, muokattu 5 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
DeadRat21
Moderaattori
avatar

Viestien lukumäärä : 773
Join date : 25.01.2014
Ikä : 23
Paikkakunta : Itä-Pirkanmaa

ViestiAihe: Luku 3 (1/2)   La Huhti 04 2015, 08:34

Luku 3: Vanhat kaverit
 
 
Vinski ja Santtu ajoivat kolmikon edellä, yhtä rämäpäisesti niin kuin aina, Moto ajoi taaempana hieman tavallista varovaisemmin Elyz kyydissään ja Turbo ja Minni seurasivat perässä.
 
”Vai että tuo nainen on sun vanha kaveri teiniajoilta, söpöliini? En olis ikinä uskonut.” mutisi Vinski ajaessaan.
 
”Elyz oli tosi kauan aikaa sitten yks mun läheisimpiä kavereita, Vinski. Tosin siitä on kerrottava se, ettei se oo aina ollut noin asiallinen ja sillä on ollu elämä aika hankalaakin.”
 
”Varmaan yhtä helppoa mitä me veikat ollaan koettu." Santtu tuhahti marsilaisystävälleen vihaisesti tästä hyvästä.
 
”Niinkö muka? Varmaan se on helppoa elää, kun ei ole vanhempia antamassa suojaa, eikös vain?” vastasi Santtu takaisin hiljentäen Vinskin lähes täysin, saaden myös Moton ja Turbon mietteliäiksi.
 
”Onks tää totta, Elyz?” kysyi Moto hieman ujostellen Elyziltä, joka nyökkäsi hieman surullisena.
 
Tyttöparka, elääpä ilman vanhempien rakkautta.
 
”Miten sun kaveris on muka päässyt noinkin pitkälle, ilman mitään tukea?” kysyi Turbo Minniltä, joka vain sanoi hänen ystävänsä olevan ’ihmeiden tekijä’.
 
Pakko nostaa tolle pimulle hattua, jos kerran ilman mitään tukee selviää noinkin pitkälle.
 
”Tästäkö tää pikkusisko -jutska oikeen lähti? Voisitko vielä tarkemmin kertoo teistä kahesta?” kysyi Vinski hieman uteliaana. Santtu ei ollut uskoa kuulemaansa.
 
”Ai jaaha! Kiinnostaako teitä nyt oikeasti kuunnella mua, niin kuin muulloinkin näiden viimesten neljän vuoden aikana? Enpä olis uskonut sun suusta tulevan tollasta.”
 
”Anna palaa vaan, söpöliini! Me ollaan pelkkänä korvana.”
 
14 vuotta sitten
 
Chicagon peruskoululla hyviä arvosanoja etenkin tekniikan kursseilta saanut nuori tyttö, vasta hädin tuskin 13 vuotta täyttänyt Santtu Davidson oli kävelymatkalla koulusta kotiin, kunnes hän näki tummahiuksisen, tummaa nahkatakkia ja -housuja pukevan pari-kolme vuotta vanhemman tytön potkimassa vaaleanharmaaväristä ja punaraitaista moottoripyöräänsä. Päästellen kirosanan jos toisenkin suustaan siinä sivussa.
 
”Vaikka potkisit pelis jopa öljyvuotoon asti, se ei silti liikkuisi milliäkään!” Äsken raivoissaan ollut tyttö vain ihmetteli, miten 7-luokkalainen kehtasi tulla aukomaan päätään. Tiesihän hän sen itsekin, mutta kun hän oli vihainen, oli hyvä purkaa raivoaan johonkin. Varsinkin tuohon roskaläjään, johon hän oli kuluttanut pitkän pennin.
 
”Ala vetää, sisko!” käski tyttö ottaessaan taskustaan sytyttimen ja savukkeen tupakoidakseen.
 
”Enkä ala, ja sitä paitsi toi sun fillaris ei oo kovinkaan kaukana hajoamispisteestä.” sanoi Santtu säälien tytön pyörää, jonka rungosta näkyivät potkuista tulleet jäljet. Tyttö puhalsi savua vastalauseena nuorta ruskeaverikköä päin ja Santtu joutui huitomaan käsiään välttääkseen hengittämästä savua.
 
”Mitä sä oikein ajat takaa, napero?”
 
”Mä voisin korjata ton sun fillarin. Tai vähintään katsoa sitä.” ehdotti Santtu tytön alkaessa nauramaan. Miten helvetissä 7-luokkalainen voisi korjata hänen pyöränsä?
 
”Oliks toi vitsi? Hah hah hah!!” nauroi keltasilmäinen tyttö röyhkeästi Santun huokaistessa. Tämä olisi paljon vaikeampi pähkinä purtavaksi kuin tavallista ja vaikka häntä otti päähän tytön asenne, ainoastaan pääsemällä kokeilemaan omia taitojaan hän voisi kehittää niitä.
 
”Kuuntele, sul on kaks vaihtoehtoo: joko annat mun edes katsoa sun fillaris, ihan ilmaiseksi, tai sitten voit ihan vapaasti ettii yhtä anteliasta tarjousta seuraavan vuorokauden! No?”
 
Otettuaan savukkeensa pois suustaan tyttö alkoi pohtimaan tuota tarjousta. Hän kuuli sen oikein: aivan ilmaista apua tuiki tuntemattomalta 7-luokkalaiselta...
 
”Ainakin sillä on pokkaa puhua suunsa puhtaaks, mut... eihän se oikeesti...”
 
Sellaisia tarjouksia hän sai ani harvoin, eikä niitä todellakaan sopinut jättää käyttämättä.
 
”Selvä sitten! Mut mihinkäs mun pitäs viedä mun vehje?”
 
”Mun kotiin, se on noin 400 metrin päässä täältä koulusta eteenpäin.” Tämän kuultuaan tyttö huokaisi helpotuksesta auringon laskiessa samalla. Pikku jaloittelu tekisi ainoastaan hyvää.
 
”Eiköhän sitten mennä, napero! Toivottavasti osaat sitten korjata mun fillarin, koska mulla olisi muutenkin menoo.”
 
Santtua alkoi hieman pelottaa tummahiuksisen tytön ääni. Tai ei ainoastaan hänen äänensä vaan myös hänen keltaiset silmänsä, jotka hehkuivat auringon lailla, luoden kontrastia hänen muuten synkkään hahmoonsa.
 
”Mikäs sun nimes muuten on?”
 
”Sun ei tarvitse tietää kuin yks asia: korjaat mun fillarin ja siinä se! Vaikka hyväksynkin avunantos, se ei kuitenkaan tarkota, et luottaisin suhun.” Santtu alkoi pohtia äsken antamaansa tarjousta hieman toiselta kantilta: tuo tiukkapipoinen tyttö oli kyllä hyväksynyt hänen tarjouksensa, mutta sen myötä hän oli ajanut itsensä jonkinlaiseen umpikujaan. Mutta kuten hän sanoi, ruskeaverikön tulisi ainoastaan korjata hänen pyöränsä ja siinä se. Ei sen enempää murheita kummallekaan heistä.
 
 
Kotonaan Santtu katsasti fillarin läpikotaisin, samalla kun hänen 'asiakkaansa' katseli vanhojen sanomalehtien aivopähkinä-osiota. Rannekelloaan harmaapaitainen tyttö katseli aina silloin tällöin pähkäillessään sanaristikon seuraavaa sanaa.
 
”Miltäs se vaikuttaa?”
 
”Vaikuttaa enemmän kaatopaikkajätteeltä kuin oikealta mopolta.”
 
”Kui niin?”
 
”Ensinnäkin, taka- ja etuvanteet ei oo tehty kovinkaan kestävästä materiaalista, minkä takia koko peli olisi hajonnut ennen pitkää käsiin. Toiseksi: vaihdelaatikko on täysin madonsyömä ja kolmanneksi: mistä ja milloin ostitkaan tän menopelin?”
 
”Noin kolme tuntia sitten Repe Tuhasin ajoneuvo-liikkeestä.” Santtu säpsähti kuultuaan tämän ja epäilykset alkoivat saada tuulta purjeisiin.
 
”Ja mitä se Repe oikein on sulle syöttäny tosta fillarista?”
 
”Syöttäny? No jos tuote-esittelyä meinaat, se kerto tän menopelin olevan malli, jolla kehtaa ajaa kilpaa jne. Muutapa en sitten muistakaan.” Santtu pudisteli päätään tämän kuultuaan.
 
”Voi hyvänen aika sentään... Tuhasin tarjonnasta saattaa ehkä tuurilla jopa löytyä toimivakin lelu, mut luulenpa, että suakin on huijattu sekunda-mallilla!”
 
”Mut... kai sen sentään voi korjata?”
 
”Valitettavasti sen tekeminen vaatisi aivan perusteellista korjaamista. Moottorista voisi ehkä saada vielä käyttökelpoisen...”
 
”Mutta muu on täyttä sontaa, näin pikaisesti tiivistäen?” kyseli tyttö ahdistavaan sävyyn Santun hieman nielaistessa huomattuaan, kun tämä otti käsiinsä pöydän vierestä pitkän metallitangon.
 
”Tismalleen.” Tämän kuultuaan tummatukkainen tyttö potkaisi pyöränsä vihaisena nurin. Santtu katseli hieman peloissaan, kuinka tyttö löi tangolla pyörän runkoa säälimättömästi. Tuota temperamenttista ihmistä hänen olisi paras olla ärsyttämättä, jos hän siis halusi välttää kokemasta samaa kohtaloa kuin pyöräparka, jota tuo tyttö löi tangolla aina vain kovempaa naama punaisena.
 
”1400... 1400 taalaa... vaan tälläsen... paskaläjän tähden! SAA.. TA... NA!!” Kolme kuukautta raskasta pätkätyötä ja nyt valtaosa säästöistä oli päätynyt huijarin käsiin. Lopetettuaan pyörän perusteellisen murjomisen tyttö heitti metallitangon syrjään Santun silmäillessä tarkemmin, miten menopelille oli oikein käynyt. Se ei ollut kaunis näky.
 
”Jos kerran... antaa asiakkailleen kaatopaikkajätettä... tulis...” tuhisi tyttö hieroen käsivarrellaan hikistä otsaansa. Hampaitaan hän tosin vielä pureskeli yhteen todella vihaisena.
 
”Rauhassa nyt vaan! Kyllä mäkin olisin tosta vihainen, jos olisin sun paikalla, mutta sun tulis...”
 
”Kuules ny, mikä-ikinä-sun-nimes...”
 
”Santtu.”
 
”Kuules, Santtu: tää on niin harvinaisen verinen loukkaus mua kohtaan, etten kyllä tätä tule painaan villasella!”
 
”Ei taida olla se ensimmäinen kerta, vai?”
 
”Ei todellakaan. Koko maailma vaikuttaa päivä päivältä enemmän huijarien asuttamalta. Mutta... mulla pitäisi vielä olla jotain todella spesiaalia just tälläsii tapauksia varten.”
 
”Ei ei ei ei! Et todellakaan...”
 
”Kyllä vain! Taidanpa järjestää sellaisen ilotulituksen Tuhasin kaupassa, ettei edes sekään tunnista sitä sen jälkeen enää omakseen! Kemian opiskelusta taitaa olla sittenkin hyötyä.”
 
”Ja millä muka sen...” Tyttö osoitti pyöränromuaan niin pirullisella ilmeellä, että Santtu oli mennä sanattomaksi.
 
”Annan vaan roskat takasin. Ei muuta.”
 
”Omapahan on elämäs.” Santun laittaessa työkaluja takaisin paikoilleen tummahiuksinen tyttö otti takkinsa pöydältä ja nosti tämän jälkeen pyöränsä ylös. Tuosta romusta olisi sittenkin vielä jotain hyötyä.
 
”Kiitos ja näkemiin.”
 
”Odota!” Kuultuaan Santun huudon tyttö lopetti pyörän taluttamisen, katsomatta kuitenkaan taaksepäin.
 
”Mitä nyt vielä?”
 
”Ethän sä edes kertonu omaa nimeäs.” Tyttö yritti pitää nimensä salassa niin hyvin kuin mahdollista, mutta kun hänelle oli tarjottu apua ja sitä hän oli myöskin saanut, ei ollut mitään syytä pidätellä totuutta. Olihan Santtu sentään sen ansainnut.
 
”Elyz.”
 
Nimensä sanottuaan keltasilmäinen tyttö asteli poispäin rikkinäisen pyöränsä kera nuoren mekaanikonalun silmistä. Mutta mitä Santtu ei ollut uskoa kääntyessään takaisin pöydälleen, oli sinne jätetty 10 dollarin seteli. Ilmeisesti poiskävelevän tytön mielestä häntä nuorempi tyttö ansaitsi sentään jotain vaivannäöstään.
 
Elyzille sen sijaan olisi luvassa töitä, mikäli hän halusi maksaa Tuhasille potut pottuina.
 
 
Iltamyöhäisellä, kaikkien käytyä jo nukkumaan, tummatukkainen nuori neiti työnsi pyöräänsä pitkää mäkeä ylös. Mäeltä pitäisi enää vain sytyttää sytytyslanka ja työntää sekundapyörä alas, suoraan liikettä päin. Pitkään kestäneen talutuksen jälkeen Elyz puhisi, mutta katseli sitäkin riemukkaammin näkymiä. Eikä ketään ollut nähtävissä myöhäisiltakävelyllä. Se sopi hänelle.
 
Poliisi-asiaksi tämä menisi viimeistään ensi viikkoon mennessä, mutta yhtäkkiä hän muisti karmivan tosiasian... Hän ja Santtu olivat koskeneet pyörään ja jos joku tarkkaavainen kaveri saisi tämän selville, he molemmat olisivat pulassa.
 
”Tehty mikä tehty. Ainakin roskiskuninkaan kaatopaikka saa ansaitsemansa päätöksen.”
 
Pohdiskellessaan asiaa Elyz katseli pyöräänsä, jonka satulaan hän oli sitonut tiukasti bensatankin ja sen suulle sytytyslangan. Tankissa oli voimakasta, syövyttävää ainetta, minkä tulisi räjähtää vasta lennettyään näyteikkunasta sisään. Lähimpänä ollut talo sijaitsi noin 20 metriä liikkeestä vasemmalle ja eihän hänen luomansa aine voinut lentää toisiin rakennuksiin, eihän? Olihan hän sitä itseasiassa testannut jo, mutta nyt puhuttiin parista litrasta, eikä muutamista pikkupisaroista, jotka aiheuttivat lieviä palovammoja.
 
Katseltuaan vielä hetken alhaallapäin siintävää liikettä Elyz huokaisi pikaisesti ja alkoi hymyilemään. Kohta tulisi kuumat paikat.
 
Sytytettyään langan sytkärillään nuori neiti työnsi pyörän vihaisena eteenpäin. Prätkän vauhti ainoastaan kiihtyi kiihtymistään alamäessä.
 
”Tän siitä saa, kun Elyz Shepardin hermojen kanssa alkaa leikkimään.”
 
Pyörän lennettyä suoraan näyteikkunasta läpi se vielä jatkoi matkaansa vastaanottoaulaan, valuttaen kemikaalia sinne sun tänne. Mutta se mikä sai kuunvalon loisteessa seisoneen tytön iloiseksi, oli näyttävä räjähdys ja sitä seurannut tulipalo. Kaupan katto näytti romahtavan heti alkuunsa syövyttävän aineen takia, kuitenkaan aiheuttamatta lähiympäristölle minkäänlaista varsinaista vahinkoa yöunien rikkomisen lisäksi. Omankädenoikeutta parhaimmillaan, ajatteli Elyz naureskellen hieman kävellessään pois paikalta.
 
Nyt hänen täytyi enää vain astella...
 
”Oliko se todellakin niin hauskaa kuin odotit?” Elyzin nauru muuttui ihmetykseksi kuultuaan tutun äänen takaa. Käännyttyään katsomaan, kuka se oikein oli, hän näki Santun, joka kasvoista päätellen olisi halunnut antaa hänelle satikutia.
 
”Nukkumaanmenoaikahan meni jo. Kellohan näyttää jo puol kahtatoista, jos huomaat.” tokaisi Elyz näyttäen rannekelloa ruskeaverikölle.
 
”Tulin vaan kattomaan, tekisitkö sä sen ihan oikeasti.”
 
”Jos jotain musta tulis tietää, se on se, että kun mä sanon jotain, mä myös tarkotan sitä... Santtu.”
 
”Vaikka se tarkottaisi passitusta vankilaan?”
 
”Aah. Sä siis tajusit?”
 
”Yrittäessäni painua nukkumaan muistin ihan sattumalta, mitä voisi tapahtua jos tuon härvelin raadosta tunnistettaisiin sormenjäljet. MEIDÄN sormenjäljet siis. Vanhemmille oman skidinsä päätyminen vanki...”
 
”Ei niiden siitä tarvi huolehtia.” Vai ei tarvitsisi huolehtia? Oliko tuo tyttö sekaisin, ajatteli Santtu hieroen päätään kummissaan.
 
”Vai ei tarvi, Elyz? Ootko sä ottanu jotain vai...”
 
”En. Tarkotin vaan, et jos meitä molempia syytetään tuosta, sun ei tarvi huolehtia siitä yhtään! Mähän ton ilotulituksen järjestinkin, joten...”
 
”Sä ottaisit vastuun?”
 
”Vai vastuun? Tässä maailmassa en enää oikein ymmärrä, mitä sekin oikein tarkoittaa. Mut joo, jos joku meistä päätyy poseen, se oon sitten mä. Sun ei tarvitse vaivata päätäs mun hyvinvoinnilla.” Elyz lähti talsimaan pois keskustelukumppaninsa näköpiiristä. Hänelle alkoi tulla jo outokin olo tuon mekaanikonalun lähellä.
 
”Missä neiti Kovanaama sitten asuu?” kysyi Santtu poiskävelevältä tytöltä. Elyz ei pysähtynyt, mutta kuitenkin vaivautui vastaamaan hieman ystävällisempään sävyyn: ”Läävässä. Öitä!”
 
Santtu katseli ihmeissään, kuinka röyhkeän itsevarmana keltasilmäinen nuori tyttö asteli asunnolleen päin kuunvalon loisteessa. Muutaman paloauton näkeminen parin minuutin kuluttua ei juuri kumpaakaan heistä pelottanut, sillä molemmilla oli paljon muutakin ajateltavaa. Santulla olisi fysiikan koekin ylihuomenna torstaina ja Elyzillä sen sijaan... no, ainoastaan vaihtoehtoja huomiseksi. Voisi vaikka mennä näpistelemään kaupunkiin tulleelta suursirkukselta popcornia ja hattaraa.
 
Mutta miksi hän edes alkuunkaan ajatteli sitä? Poppareista menisi maku ennen pitkää eikä niitä pystyisi säilömään. Eikä hattarakaan sokeripommi-maineensa vuoksi häntä miellyttänyt, ennemminkin oksetti. Lapsena hän sitä mielellään popsi, mutta tajuttuaan, kuinka vaarallisia makeisten ylensyönti voi olla, hän ryhtyi kuntoilemaan pitääkseen painonsa kurissa. Kuntoilulla hän tarkoitti kaikkien tuntemaa leikkiä, 'poliisia ja rosvoa' eikä tarvinnut olla Einstein tajutakseen, kumpi Elyz oikein oli.
 
Entä sitten koulun snobi-kerhon vuosittaisen suurpiknikin pilaaminen? Aina silloin tällöin hylkiöiksi oppilaiden keskuudessa luokitellut ihmiset joutuivat juuri snobien uhreiksi. Elyz itsekin joutui kokemaan tämän kerran: koulun käsityötunnilla hän oli saanut huomata, että hänen värittämästään moottoripyörä-kypärästä olivat värit kadonneet hänen poistuessa työpisteeltään pikku hetkeksi. Joku oli ruiskuttanut koko komeuden päälle hopean värityksen ja siitäkös nousi myräkkä.
 
Tummatukkainen tyttö kävi vihaisena kahden kikattavan snobi-tytön kimppuun, jotka yrittivät peloissaan turhaan kertoa, ettei siitä ollut oikeasti kadonnut mitään. Kolmen tytön nujakka päättyi aneluista huolimatta muutamaan murtuneeseen luuhun ja pariin tummaan poskeen, Elyzin noustessa lattialta ensimmäisenä jättäen snobit pillittämään lattialle.
 
Lopetettuaan nujakoinnin Elyz kokeili putsata kypäräänsä paperilla ja hän lähestulkoon järkyttyi nähtyään hänen värityksensä aivan koskemattomana. Hopea väritys olikin jonkinlainen vale-väritys, jonka saamisessa pois ei kestänyt pitkään. Opettajansa kurinpitotoimilta temperamenttinen tyttö ei kuitenkaan säästynyt anteeksipyynnöistä huolimatta.
 
Ja jos tuo jätti katkeran sivumaun Elyzin suuhun, yhtä katkeran makuinen oli hänen vastavetonsa. Suurpiknikkiä edeltävänä yönä katkeroitunut tyttö oli vaihtanut turvallisen laimeat mausteet hieman tulisempiin. Kaikki alkuperäinen tavara vain pois ja tulinen tavara tilalle eikä kukaan huomaisi mitään ennen kuin olisi liian myöhäistä. Seuraavana päivänä hän saattoi vannoa kuulleensa jostakin hyvin kaukaa avunhuutoja. Joku niistä ääliöistä taisi kaivata kipeästi vettä.
 
”Pah! Ennemmin voisin vaikka nukkua pitkään ja siten pitää -HUOH!- huomisen vapaata vaikka... se saamarin opinto-ohjaaja varmaan pitää mulle pitkän puhuttelun, jos en taaskaan mene sen tunnille. Mä en vaan kestä sitä narsistista äpärää ja sen pitkäveteistä valintojen vaikutuksiin paneutuvaa monologia! Ja jos kytät tulee visiitille... sitten se on sillä selvä. Pääsenpähän sentään jonnekin, missä ainakin tarjoilu pelaa...”
 
 
”Vau, söpöliini! Olisinpa nähny sen omistajan naaman, kun se sai kuulla liikkeensä palamisesta.”
 
”Itse asiassa mä näin sen naaman, Vinski. Jo seuraavana päivänä.”
 
”Ai niinkö nopeasti? Kaiken sen romun seastakin löyty todistusaineistoa, vai?”
 
”Tismalleen. Mutta Elyz oli juuri se, joka otti vastuun ja... mitä sä muuten sanoit sille Tuhasille kuulustelun päätteeksi kielen näyttämisen ja muun pelleilyn lisäksi?”
 
”Uhm...” Elyzin asenne muuttui hieman kangertelevaksi. Prätkähiiret katselivat komentajaa hieman vihjailevin katsein painostaakseen häntä.
 
”Taisin sanoa 'Tanssipa mursujen kanssa, kun kerran siltä jo näytätkin!' tai jotain...” Moto, Turbo ja Vinski purskahtivat nauruun tämän kuultuaan. Naiset eivät itsekään kyenneet pidättelemään nauruaan ja pian saatiinkin ihmetellä, oliko kaduilla liikkeellä äänekäs hyeenalauma.
 
”Sehän oli – heh heh heh! - loistavasti sanottu, sisko! Tuli vaan tässä mieleen meidän ensivisiitti tonne kaupungin laitamalla olevaan monttuun.” lausui Turbo nauraessaan ratkiriemukkaasti.
 
”Monttuun, jota asuttavat kriminaalit ovat lain ulottumattomissa ja jotka tekevät sääntönsä itse? Oon kyllä kuullu siitä, ja kuulemani mukaan siellä saisi potkaista tyhjää jo asteltuaan sinne.”
 
”Just se, neiti Elyz. Tarkennettuna Turbo tarkotti sen valtakunnan hallitsijaa, Monttupomoa. Haukuttiin sitä mursunhenkäykseksi, vaikka oltiin köysissä ja itse asiassa haisikin siltä.” Moton kerrottua tämän Elyz jatkoi nauramistaan.
 
”Hah hah! Onpa kummallinen yhteensattuma...” Naisen nauraessa hänen ajatuksissa tosin oli pientä vakavuutta; ”turhankin kummallinen, itse asiassa.”
 
Elyzistä tuntui mukavalta päästää viime viikkoina kasaantunutta stressiä ulos tällä tavoin ja hän jatkoi kertomustaan muille vielä vähän aikaa...

_________________
"Kuulehan, Rasvanahka, pojuseni..."
"Niin, pomo?"
"SOTKET MATTONI ÖLJYYN!!!!"


Viimeinen muokkaaja, DeadRat21 pvm Su Toukokuu 20 2018, 12:57, muokattu 13 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
DeadRat21
Moderaattori
avatar

Viestien lukumäärä : 773
Join date : 25.01.2014
Ikä : 23
Paikkakunta : Itä-Pirkanmaa

ViestiAihe: Luku 3 (2/2)   La Huhti 04 2015, 08:38

Valkoinen, purkulupia jo kolme pitkää vuotta välttänyt kerrostalo Piethrower- ja Opalier-katujen välissä ei ollut mikään viiden tähden lomaparatiisi. Muualle Elyzillä ei oikein ollut varaa ja hyvä jos hän pystyi ottamaan kunnon aterian edes kerran päivässä. Oli hänen onnensa, että yläkerrassa asusti neljän rakkarin porukka, jolta löytyi kuitenkin jonkinlaista kunnioitusta häntä kohtaan.
 
Tosin eräs yläkerrassa asuvista pojista oli viime vuoden puolella saanut Elyziltä palkinnoksi toistuvista lähentely-yrityksistä nyrkiniskun nenäänsä eikä hänellä sen kummemmin ollut asiaa yläkertaan muulloin paitsi ennaltamäärättyinä aikoina, jolloin hänen täytyi luovuttaa jotain löytämistään tavaroista heille ja toisinpäin. Jokainen heistä oli samassa veneessä ja pienistä eripuraisuuksista huolimatta Elyz kunnioitti talon 'sääntöjä'.
 
Asteltuaan ovesta sisään omaan asuntoonsa tummatukkainen tyttö huokaisi pettyneen, mutta samalla myös helpottuneen oloisena. Ennen pitkää pollarit kyllä saisivat selville, kuka oli liikkeen polttamisesta vastuussa ja jopa vankila kuulosti lupaavammalta kuin läävä, mitä hän asutti. Jääkaappi reistaili päivittäin eikä vettäkään ollut kovinkaan paljon saatavilla. Suihku asunnosta kyllä löytyi, mutta kuten muutkin kodinvälineet, senkään toimivuudesta ei voinut mennä takuuseen.
 
Pikasuihkun Elyz oli kuitenkin päättänyt ottaa ennen nukkumaanmenoa. Kylpyhuoneen lavuaarin ylläolevan kaapin peileistä hän ei voinut olla katsomatta pikku hetken ajan mustelmia ja puukonviiltoja täynnä olevaa kehoaan. Varsinkin hänen vasemman rintansa alla olevan, valtavan palovamman hipaiseminenkin kirpaisi ja pahasti.
 
Hetken tuskailtuaan suihkusuuttimen vedenannin kanssa hän ei olisi voinut olla enempää tyytyväisempi, tosin vesi oli lähes jäätävän kylmää. Hänelle se ei kuitenkaan ollut ongelma. Kunhan vettä vain tuli, se riittäisi hänelle. Uuden työpaikan haku tosin saisi odottaa jonkin verran ja sitten vielä uuden, toimivan moottoripyörän ostaminen... sitä hän joutuisi lykkäämään ja kunnolla edes saadakseen haluamansa rahat kasaan. Ei hänellä ollut varaa pröystäilyyn, mutta kunnon menopelin hommaaminen oli hänelle lähes pakkomielle.
 
Pyyhittyään itsensä Elyz oli jo astelemassa unten maille, kunnes hän kuuli aggressiivista ääntä ulkoa. Katsellessaan ikkunasta ulos hän helpottui nähtyään, etteivät poliisit olleet vielä tulleet vaan se oli motoristi. Motoristi, jolla tosin oli häntä. Tyttö ei voinut kuin pyöritellä päätään ja pohtia, oliko hän nähnyt näkyjä. Tupakoinnin lisäksi hän ei päihteitä käyttänyt, tosin silloin tällöin hän halusi hukuttaa surunsa ajautumalla humalaan.
 
Taisin joko nähdä jonkinlaisen prätkähiiren tai sitten vaan...” Elyzin ajatukset katkesivat hänen päätyessä naama edellä rikkinäiselle sohvalle nukkumaan. Vaatteita väsynyt tyttö ei ollut vaivautunut laittamaan päälleen pikkuhousuja lukuun ottamatta.
 
Parasta hän kuitenkin toivoi kuorsatessaan.
 
 
”Neiti Shepard! Herätyyyyys...” Herätessään Elyz kiljaisi tyttömäisen kovaa nähtyään kaksi poliisia hänen asunnossaan. Tummatukkaisen tytön naama meni punaiseksi tästä julkeudesta eikä tarvinnut paljoakaan päätellä, minkälaisia sanoja hänen päässään pyöri toisen poliiseista ojentaessa hänelle hänen vaatteensa.
 
”Kiitos. Saisinko vielä laittaa vaatteeni päälle ilman...” Ylikonstaapelin jäykät, lähes tunteettomat kasvot antoivat jo sinällään vastauksen.
 
”Ikävä kyllä suosittelen teitä laittamaan ne päälle tässä ja nyt, neiti! Herra Tuhas nähkääs jo odottaa asemalla.” Tyttö ei viivytellyt hetkeäkään vaan laittoi vaatteensa päälle alle puolessa minuutissa väsymyksestä huolimatta. Tämän jälkeen ylikonstaapeli veti Elyzin kädet tämän selän taakse ja käsiraudat napsahtivat.
 
”Olisin kyllä ihan mukisematta kulkenut kädet edellä.” murahti Elyz ylikonstaapelin alkaessa tylysti taluttamaan häntä poliisiautolle keltanokalta vaikuttaneen konstaapelin seuratessa ylempi-arvoista kollegaansa ulos asunnosta. Tytön huulille muodostui tilanteesta huolimatta pieni virne, joka kuitenkin muuttui järkytykseksi hänen nähtyä, kuka istui auton takapenkillä.
 
”Voi helevetin helvetin...”
 
”Rikoskumppaneitako olet viime aikoina hankkinut, Elyz? Eipä sinusta uskoisi.” kyseli arvonsa tunteva, vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen konstaapeli Ard Reftov, lähes ihmeissään heti nähtyään esimiehensä taluttaman teinitytön. Elyz katseli hieman murheissaan maata, mutta hän kuitenkin kokosi itsensä suhteellisen nopeasti. Viimeisin asia, mitä hän nyt halusi tehdä, oli ärsyttää tuota koppavaa konstaapelia. Hän oli erään pikku näpistyksen yhteydessä antanut Elyzille kunnon läimäytyksen oikealle poskelle naamalle sylkemisestä ja sen iskun hän saattoi vieläkin tuntea.
 
”Sillä ei oo osaa eikä arpaa sen kanssa. Ja ei, se ei oo mun rikoskumppani.”
 
”Ei vai? Entäpäs sormenjäljet? Löytämästämme pyöränraadon rungosta saimme ainoastaan kolmet: herra Tuhasin, sinun ja neiti Davidsonin.”
 
”Olinpas hölmö, kun en ottanut sitä seikkaa huomioon. Oot säkin varsinainen älyn jättiläinen, Ard.” pukahti Elyz sarkastiseen sävyyn.
 
”Kuunteles nyt ja hyvin tarkkaan, Elyz... ” aloitti Ard todella vihaiseen sävyyn, tehden asenteessan täyskäännöksen juuri alkaessaan kuiskaamaan Elyzin korvaan haluamatta kiinnittää kollegoidensa huomiota; ”Huolimatta tästä tuhopoltosta voit hyvällä todennäköisyydellä saada muutaman kuukauden vähemmän kakkua. Asemallakaan ei kuule pidetä Tuhasista pätkääkään.”
 
”Sitä en kyllä yhtään ihmettele. Kuinkakohan paljon sekin rotta ehti huijata rahaa?”
 
”Hyvässä lykyssä ehkäpä muutamia miljoonia. Eric-serkkuni ei vieläkään ole antanut Repelle anteeksi halvaantumistaan, mutta siltikään minulla ei ole suoraa valtaa vaikuttaa tuomarin päätökseen. Tosin jos suurin osa paikalla olevasta kaupungin väestä kannattaa oikeudenkäynnissä lyhyempää tuomiota, se voidaan laittaa toimeen, vaikka Tuhas käyttäisikin kaikki mahdolliset puhujanlahjansa.”
 
”No sehän ei ois yhtään huono juttu. Siis mulle.”
 
”Voi, Elyz, sinulle ei tule päivä paistamaan pitkään aikaan, hyvä jos koskaan. No niin, autoon siitä!” Ardille pelkkä selästä kiinnipitäminen ei riittänyt vaan hän myös läpsäisi varoittamatta Elyzin takapuolta. Ymmärrettävästi tyttö oli todella vihainen tuosta inhasta tempusta.
 
”Mulkku.” mutisi käärmeissään oleva Elyz käydessään istumaan auton takapenkille Santun viereen, kun taasen hänen takanaan tallustellut kokelas kiersi auton toiselta puolelta takapenkille tyttöjen vasemmalle puolelle. Ruskeaverikkö yritti saada edes katsekontaktia vierellään istuvaan tyttöön, kuitenkaan siinä onnistumatta. Santtu kuitenkin ymmärsi, mitä tuo tummatukkainen teini välinpitämättömällä asenteellaan oikein halusi häneltä: hiljaisuutta. Jos hän menisi aukomaan päätään, sitten hän olisi vielä pahemmassa pulassa kuin missä hän nyt oli.
 
Repen näkemistä ja oikeudenkäyntiä Elyz kuitenkin odotti lähes innoissaan. Eivät nuo kaksi asiaa saisi häntä pelkäämään, ei niin millään. Olihan hän paljon pahempaakin kokenut. Toivottavasti hän sitten saisi nähdä autoa ajavan Ardin ennustuksien vastaisesti päivänvaloa elämässään, jos ja kun hän pääsisi vankilasta ulos.
 
 
”Eipä susta tuollaista uskois, Elyz. Siis noinkin raju kosto vaivaisesta sekundafillarista...” tokaisi Moto takanaan istuvalle naiselle.
 
”Sittenhän meitä on kaksi. Tosin se mun on myönnettävä, että sen tekeminen jokseenkin kaduttaa nyt. Silloin nuorempana mä olin niin erilainen ja... tasapainoton. Nyt mulla kyllä pyyhkii ihan hyvin, toisin kuin vielä tuolloin nuorempana.” sanoi komentaja katsellen samalla maisemia.
 
”Mitäs sitten oikeen tapahtu, sisko? Ei tainnu kaupunkilaiset oikeen tietää oikeudenkäynnin aikana, kannattaako sua vaiko sitä huijaria, vai?” virnuili Moton vierellä ajanut Turbo Elyzin naurahtaessa itsekin.
 
”Sitä istuntoa en oo itseasiassa vieläkään unohtanu. Muistathan, Santtu, et se mursukorsto joutu käyttämään koko sanavarastonsa viimeistäkin sanaa myöten välttääkseen päästämästä painokelvottomia sanoja ilmoille?”
 
”Niin, mut et säkään ollut silloin mikään viilipytty, Elyz. Oli sun onnes, et käytännössä yli puolet paikallaolijoista äänesti sitä seitsemän kuukauden tuomiota 13 sijaan.”
 
”Äläs ny. Vaikken vieläkään mikään varsinainen viilipytty oo, olisinhan mä jopa viistoistakin kuukautta siellä kestäny. Se vankila oli kyllä ihan mukavakin paikka. Ei mikään luksushotelli, mutta kelpas paremmin ku hyvin.”
 
”Niin varmaan joo. Jätkäparat saivat pelätä henkensä edestä, vai?”
 
”Itse asiassa, Vinski, niin saivat. Varokin, ettet ala ärsyttämään meikäläistä. Yhtään enempää, siis.” Vinskin kuultua tämän hän nielaisi ja menetti kosketuksensa nykytilanteeseen. Niinkin pahasti, että hän oli lähellä törmätä liikennevalotolppaan.
 
”VINSKI!!” Santun huudahdus sai äkkishokkiin ajautuneen marsilaisen takaisin maan pinnalle juuri ajoissa. Valkoturkkisen hiiren vatsa alkoi mennä sekaisin pelkästä ajattelusta. Jos tuo Santun ystävä oli ollut todella kova jo monta vuotta sitten, hän ei todellakaan halunnut miettiä, kuinka paljon kovempi hän nyt oli. Hän ei sitä veljilleen myöntänyt, mutta jo pelkkä ajatuskin voimakkaan naisen läsnäolosta sai hänet pelokkaaksi.
 
Moto sen sijaan osoitti mielenkiintoa takanaan istuvaa naista kohtaan. Lähes musertavan itsevarman naisen kasvoilta hän kuitenkin näki jonkinlaista varautuneisuutta ja huolta. Aivan kuin se olisi naamio rikkinäiselle sielulle.
 
”Jos ei haittais, Elyz, niin voitasko pysähtyä tolla hodarikioskilla?” Turbo palautti täten sekä Moton että Elyzin maanpinnalle. Kioskin sijainti oli jättiyllätys komentajalle. Risteyksen oikealla puolella näkyi jyrkkä alamäki, jota pitkin hän oli työntänyt pyöränsä alas ajoneuvoliikkeeseen. Pikaruoka-kioski oli se viimeisin asia, mitä hän oli itse kyllä odottanut nousevan raunioituneen liikkeen päälle, mutta käytännössä mikä tahansa voitti Tuhasin ajoneuvoliikkeen.
 
”Ilman muuta, Turbo...” Elyzin vatsa alkoi kurnia voimakkaasti.
 
”Jäikö muka aamupala väliin vai minkä takia kupu kurnuttaa?” kiusoitteli Moto saaden naiselta äkäisen nyrkiniskun vasemmalle olkapäälleen.
 
”Ei tietenkään, senkin tomppeli. Kupu kaiketi janoaa muutakin kuin armeijan tarjoamaa roskaa. Meiän sapuskat ei oo kyl mitään gourmet-aterioiden kermaa, mut ei niissä sinänsä mitään valittamista ole.”
 
Hiirten pysäytettyä prätkänsä moottoripyörille tarkoitetulle pysäköinti-alueelle he astelivat ystäviensä kera kioskille tilaamaan sapuskaa. Vanha, viiksekäs ruokalan omistaja Antti Steinhaw toivotti neljä kanta-asiakastaan iloisena tervetulleiksi avattuaan oven.
 
”Menua ei ole viimeiseen kahteen vuoteen uudistettu ja siltikin te jaksatte tulla tänne syömään, arvon herrat ja neiti Santtu.”

”Tunnethan sä meiät, vanhus. Miksi etsiä hyvää sapuskaa kalleista ravintoloista, kun päivän napostelu-standardit voi täyttää harvinaisen rennossa mestassa?” kysyi Vinski saaden kioskin omistajan nauramaan ja valkoturkkinen hiirulainen seurasi epäröimättä perässä. Miesten nauraessa Elyz asteli melkein kenenkään huomaamatta rakennuksen päähän. Sama vanha kerrostalo sijaitsi vieläkin noin parinkymmenen metrin päässä vasemmalla ja vahingoittumattomana. Jopa samat vanhat spraymaali-kuviot saattoi vieläkin nähdä sen seiniltä, vaikka ne olivat selvästi haalentuneita.

 
Romahtaneen liikkeen perustuksia näkyi kuitenkin laajalla tontilla siellä sun täällä pikku murusina eikä naiskomentaja voinut olla muistelematta sitä hetkeä, kun hänen ostamansa pyörä räjäytti koko liikkeen maantasalle.
 
”Neiti taitaa olla täältäpäin, otaksun?” Yllättynyt Elyz kääntyi katsomaan takanaan olevaa Anttia tiputtaen sementinmuruset maahan. Muut olivat jo astelleet sisälle ruokalaan syömään hänen uppouduttua tutkimaan jäännöksiä.
 
”Sitähän sitä. En vieläkään ole unohtanu...” Elyz ryhtyi ottamaan kypäränsä pois päästään keskeyttäen puheensa. Sekuntien sisällä vanha mies sai nähdä hänen kasvonsa.
 
”Unohtanut mitä, neiti?”
 
”Sitä hetkeä, kun tässä ollut ajoneuvoliike sytty liekkeihin ja räjähti. Oletko edes kuullut?”

”Toki. Tosin minun on kerrottava, että silloin kun tulin tänne nelisentoista vuotta sitten, kuulin ainoastaan ohimennen tuntomerkkejä sen tekijästä. Tummatukkainen. Keltaiset silmät. Tummaa vaatetusta suosiva nuori neiti. Mutta...”

 
”Niin?”
 
”Tekö siis siitä olitte vastuussa, komentaja Shepard?” Elyzin huulille muodostui lähes ilkikurinen virne ruokalan omistajan pääteltyä asian noinkin nopeasti.
 
”Maineeni taitaa kiiriä nimeni edellä, vai?”
 
”Tottahan toki, komentaja. Eihän teidän uroteoistanne kertoviin artikkeleihin ole voinut olla törmäämättä koko päivänä. Tunnistin teidät jo saapuessanne tänne, jopa kypärän kera.” vastasi Antti huokaisten ja katsoen taakseen pikaisesti; ”Kanta-asiakkaani tosin taitavat olla aivan tietämättömiä koko asiasta.”
 
”Eiköhän ne saa tietää sen tuota pikaa.”
 
”Niinpä kai sitten, neiti. Tämän kerran suostun tarjoamaan koko remmille ilmaisen buffetin. Vähintä, mitä teidänlaiselle...”
 
”Vou vou vou, hyvä herra! Vaikka vatsani suorastaan huutaa ruokaa, en sentään täysin ilmaista...”
 
”Älkää nyt, komentaja. Tarjoan vain ja ainoastaan tämän ainoan kerran teille ilmaiseksi. Kyllä budjettini sentään sellaisen sallii.” Elyz huokaisi pettymykseksi, mutta lopulta hän hyväksyi vastahakoisesti omistajan tarjouksen. Eipä hän hävinnyt siinä killinkiäkään.
 
”Öhm!” kuuli Elyz lähes heti astuttuaan ovesta sisään. Moton kanssa pöydässä istuva Santtu näytti päivän lehteä. Etusivulla luki lähes kissankokoisin kirjaimin ”Vakava kriisi vältetty komentaja Shepardin toimesta!” , mikä sai Elyzin huokaisemaan taas minuutin sisään. Tällä kertaa sen takia, koska hän ei saanut itse kertoa tuosta tapahtumasta.
 
”Päätit sitten jättää kovimman pommin viimeiseksi, vai?” kiusoitteli Santtu hänen ystävänsä istuutuessaan kotikaljaa juovan Moton viereen. Elyz suhtautui edessään istuvan ystävänsä kiusoitteluun hieman välinpitämättömän oloisesti.
 
”Täsmälleen. Olenpahan sentään jotakin tärkeää näiden 10 vuoden aikana oppinu. Nimittäin itsehillintää.” Elyz alkoi itsekin syömään hodareita, tosin ensimmäisen haukun jälkeen Santtu katsoi häntä hieman huvittuneesti.
 
”Mitäs ny...” Vastauksen naiskomentaja sai nähtyään hodarista valunutta sinappia panssarinsa päällä, tarkalleen sanottuna vasemman rintansa kohdalla. Elyz pureskeli huuliaan tästä hyvästä muutaman sekunnin, kunnes tilanteen huomannut Moto tarjosi naiselle kohteliaasti käsipaperia.
 
”Kiitos. Herrasmiesmäisyys ei näköjään ole kuollutkaan.” kiitti komentaja putsatessaan tahran pois.
 
”Kyllähän kaveria hädässä autetaan, oli kyse mistä tahansa.” vastasi harmaaturkkinen marsilainen ennen kuin hän jatkoi taas syömistään. Santun takana kuului tutun oloista mekkalaa, josta pääosin Vinski oli vastuussa. Ehkäpä koko galaksin suurimman egon omaava marsilainen kertoi Turbolle ja Minnille surkeita vitsejä laittaen huomaamattaan samalla pöytää uuteen uskoon.
 
”Säpä vasta oot hyviä ystäviä hankkinu, sisko. Tosin jättihiiriä en kyllä olisi osannu ikimaailmassa odottaa.”
 
”Ikuisia elämän arvoituksia. Ilmeisesti kohtalon suomia.” Elyz naurahti ystävälleen keskeyttäen syömisen.
 
”Vai että kohtalon? Kaikkea hölynpölyä sitä nykyään uskotaankin. Tästä lomaviikosta tosin aion nauttia.”
 
Koko kolmikko jatkoi syömistään Vinskin äänekkäästä mekastuksesta huolimatta. Santtu tosin olisi voinut vannoa nähneensä pientä punastumista ystävänsä kasvoilta tämän silmäillessä pikaisesti aina silloin tällöin vieressään istuvaa Motoa. Mekaanikko kuitenkin työnsi ajatuksensa syrjään syödessään, sillä edes ajatteleminen sitä tehdessä ei ollut kovinkaan fiksua.
 
 
Samaan aikaan Leipäjuuston työmaalla Nuikki oli säätämässä Rasvanahan kanssa monistuskonetta kuntoon. Professori oli ohjeidenjakajan roolissa.
 
”Kytke sininen töpseli oranssiin pistokepaikkaan, ja vihreä töpseli punaiseen, Rasvis!” Rasvanahan käsissä olleet johdot lipesivät hänen käsistään jatkuvasti, eikä hän saatuaan ne käsiin enää muistanut, minkävärinen johto oikein meni mihinkin paikkaan. Rasvaa valuttava karpaasi päätti kuitenkin yrittää laittamalla töpselit ihan minne sattuu.
 
”Okei, siis... ööh... kytke oranssi johto vihreeseen pistokepaikkaan, ja sit punanen töpseli siniseen...”
 
”Ei niin, imbesilli, vaan...” Nuikki ei ehtinyt sanoa sanottavaansa loppuun, kun väärät kytkennät aiheuttivat oikosulun ja pikku räjähdyksen. Rasvanahka-parka lensi tämän jälkeen suoraan kohti Leipäjuuston asuntovaunua. Plutolainen oli jo valmistautumassa ottamaan yhteyttä itse Pluton ylipäällikkö Camembertiin kertoakseen hiirenvarmasta suunnitelmastaan.
 
”Kaikki hyvin. Puku hyvin. Puhekin hyvin...” Kaikki hyvin, siis aina siihen asti, kunnes itseäänkehuva plutolainen sai yläilmoissa lentäneen Rasvanahan päälleen.
 
”Sori taas, pomo!” Rasvanahan pyydellessä anteeksi hänen pomonsa yritti pitää äskeistä hymyään yllä, mutta silmät kertoivat hänen kiehuvan raivosta.
 
”Rasvanahka, pojuseni, etkö voisi ystävällisesti poistua? Minulla olisi vähän tärkeää asiaa juuri nyt!” sanoi plutolainen kaamean näköinen tekohymy kasvoillaan.
 
”Selvä pomo, no probleemo!” Rasvaa valuttava mies ei tosin olisi päässyt ulos asuntovaunusta, koska hän liukasteli rasvaansa. Hänen 'onnekseen' hänen pomonsa potkaisi häntä ilkeästi takamukselle saaden hänet lentämään muutaman metrin päähän naamalleen.
 
”Ja hoidakin homma tällä kertaa kuntoon, senkin epäsikiö, tai laitan sinut keihään varteen ja teen sinusta varrasta!!” huusi plutolainen heristellen nyrkkejään sulkien sitten oven vihaisesti, putsaten punaisella servetillä asuaan; ”Mitä ajan- ja energianhaaskausta!”
 
Pienen hetken päästä jättiläismäiseen tv-ruutuun ilmestyi plutolaisten ylilordi Camembert, joka oli Leipäjuuston hämmästykseksi maalaamassa jotain.
 
”Mit... Leipäjuusto, sinä vanha ja ikuinen häviäjä! Etkö ole jo pakannut laukkujasi lähteäksesi siltä surkealta Maa-planeetalta?” kyseli Camembert hänen jalon harrastuksensa keskeytyessä.
 
”Ajattelin sitä vähän aikaa sitten, mahtava ylipäällikkö, mutta kävisikö minun sanoa, että kerrankin minua potkaisi onni!” Maalaamistaan jatkava ylipäällikkö alkoi nauraa ilkeään tapaansa: vai että onni potkisi tuota surkeaa sinttiä?
 
”No, miten onni sinua voisi potkaista? Sinussa on aina ollut potentiaalia yltää vaikka mihin...”
 
”Katsokaas, herra ylipäällikkö, vaikka Pluto kirjoitti rauhansopimuksen Marsin kanssa tässä taannoin, eikö olisi kiva antaa niille hiirille pikku opetus?” Camembert lopetti maalaamisensa kuin taikaiskusta.
 
Ainoastaan nauraakseen hetken päästä vieläkin ilkeämmin.
 
”Oletko sinä päästäsi vialla, Leipäjuusto? Kuten äsken yritin sanoa, vaikka sinussa on potentiaalia jopa tähtiin asti, et osaa käyttää sitä oikein! Ja muutenkin Marsiin hyökkääminen olisi sulaa hulluutta.”
 
Pari vuotta sitten Marsin sota marsilaishiirten ja plutolaiskalojen välillä jatkui yhä raivoisana, tosin molemmat osapuolet olivat jo kyllästyneet sotimiseen. Plutolaisarmeijan jalkaväki (pääosin alempiarvoiset sotilaat, siis) olivat jo osoittaneet mieltään sotaa kohtaan muutamilla lakoilla, mutta eivät todellakaan säälistä vihollista kohtaan vaan siitä, ettei kumpikaan osapuoli saanut yliotetta toisesta. Heidän mielestään Pluton tulisi keskittyä ryöstämään muita planeettoja, sillä marsilaisiin hiiripiruihin oli uponnut paljon aikaa ja resursseja, joista jälkimmäistä ei ollut edes Plutossa saatavilla loputtomiin.
 
Plutolaiset allekirjoittivat Marsin silloisen hiirijoukkojen kenraalin Minni Olivuksen kanssa rauhansopimuksen, mikä sinetöi sodan lopun. Korkea-arvoisille plutolais-upseereille ja virkamiehille kuitenkin jäi katkera maku suuhun tästä sopimuksesta.
 
”Mutta ylipäälllikkö, jos sallitte kuulla ehdotukseni, voisimme jatkaa tätä sotaa! Ihan totta.” Camembert laittoi maalausvälineensä syrjään ja kävi seisomaan kädet puuskassa. Ei tuo sekundasintti varmaan lopettaisi, ellei hän edes kuuntelisi hänen ehdotustaan loppuun...
 
”No jos kerran niin paljon haluat minun kuulevan ehdotuksesi, sano se vain. Ja mieluummin äkkiä! Minun on pian mentävä serkunserkkuni lihansyöjäkasvi-kaupan avajaisiin.”
 
Leipäjuusto otti taskustaan pienen adamantiumin palasen, ja tulitti sitä laserpyssyllä. Camembertin hämmästykseksi kivi ei hajonnut vaan lasersäde kimposi asuntovaunusta yläilmoihin.
 
”Leipäjuusto, mitä sinä tuolla kivenpalasella oikein teet?” kysyi ylipäällikkö ihmeissään.
 
”Tämä adamantiumiksi kutsuttu metalli auttaa teitä voittamaan sodan Marsia vastaan. Siis jos teitä vain yhtään kiinnostaa kuulla ehdotukseni loppuun...”
 
”Mutta mitä ihmettä minä tuolla mitättömällä palasella oikein teen? Heittelenkö sitä hiiriä vai sinua päin?” Leipäjuusto melkein punastui häpeästä kuultuaan tämän.
 
”Ei, parahin ylipäällikkö, ei! Monistuskoneella voisin monistaa adamantiumin palasia loputtoman määrän ja voisitte sitten varustaa aluksenne sillä. Katsokaas kun, adamantiumia ei läpäistä lähes millään ja tuskin sillä varustettuja aluksia Marsista edes löytyy.” Camembert kuitenkin hieman epäili Leipäjuuston suunnitelmaa, vaikka olihan siinä kieltämättä ideaakin. Tosin tuosta suunnitelmasta löytyi ainakin yksi huomionarvoinen aukko...
 
”Hmm... kiintoisa ehdotus. Tosin sinun on otettava huomioon se, ettei adamantium ole mitä tahansa metallia, Leipäjuusto. Kuulemieni tarinoiden mukaan se on itse asiassa hyvin konstikas metalli, itseasiassa hengenvaarallinen, jos sitä ei ole jalostettu oikein. Ja nyt kun kyse on kopioidusta metallista, mikä tuskin edes on jalostettua...”
 
”Ei mitään syytä huoleen, teidän Majesteettinne. Professorini on parhaillaan keksimässä tähän ongelmaan ratkaisua.”
 
”Yhtäkään alusta en kuitenkaan varusta jalostamattomalla metallilla ennen kuin olet lähettänyt minulle tarkat ohjeet. Tiedäthän itsekin, että turvallisuus työssä on kaikki kaikessa?”
 
”Ky... ky... kyllä, teidän hidalgoisuutenne.” onnistui selvästi hikoileva Leipäjuusto sanomaan ylipäällikön silmäillessä häntä säälimättömän halveksuvasti. Plutolaisella liikemiehellä oli nyt paljon todistettavanaan kotiplaneettansa nokkamiehelle eikä hänellä ollut varaa yhteenkään virheeseen. Ylipäälliköllä ei pitänyt olla enää pienintäkään syytä antaa tuolle ikuiselle epäonnistujalle mahdollisuutta, mutta toisaalta hän ajatteli, että mitä hän siinä muka edes menettäisi?
 
”Mutta näin alustavasti annan hyväksyntäni suunnitelmallesi...” Leipäjuusto alkoi hyppimään riemusta ylipäällikön sanottua tämän, vaikkei hän ollut vielä sanonut sanottavaansa loppuun.
 
”MUTTA JOS EPÄONNISTUT VIELÄ TÄMÄNKIN KERRAN, MINÄ HIRTÄN SINUT KOKO PLUTON EDESSÄ!! KÄSITÄTKÖ??!!!” huusi Camembert kurkku suorana saaden Leipäjuuston kaatumaan selälleen.
 
”Kyllä, kyllä, herra ylipäällikkö! Ei ongelmaa.” Ylipäällikön suljettua vastaanottimensa Leipäjuuston pelko vaihtui pirulliseen hymyyn. Pieni kivenmurikka sai hänet vetämään vieläkin kunnianhimoisempia johtopäätöksiä;”Mutta saa nähdä, kuka parhaiten nauraa, kun ne hiiret ovat mennyttä!”
 
Nyt hänellä oli mahdollisuus voittoon tämän metallin ansiosta. Voittoon, jonka hän ei ikinä uskonut koittavan.

_________________
"Kuulehan, Rasvanahka, pojuseni..."
"Niin, pomo?"
"SOTKET MATTONI ÖLJYYN!!!!"


Viimeinen muokkaaja, DeadRat21 pvm Su Toukokuu 20 2018, 12:56, muokattu 2 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Prätkämimmi

avatar

Viestien lukumäärä : 11330
Join date : 18.01.2015
Ikä : 24

ViestiAihe: Vs: Pientä lomaa REDUX (K15)   Pe Huhti 10 2015, 07:56

Tää on tosi kova stoori Very Happy
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
DeadRat21
Moderaattori
avatar

Viestien lukumäärä : 773
Join date : 25.01.2014
Ikä : 23
Paikkakunta : Itä-Pirkanmaa

ViestiAihe: Vs: Pientä lomaa REDUX (K15)   Pe Huhti 10 2015, 08:34

Prätkämimmi kirjoitti:
Tää on tosi kova stoori Very Happy
Kiitoksia Smile. Ja se menee vaan kovemmaksi seuraavissa luvuissa Twisted Evil

_________________
"Kuulehan, Rasvanahka, pojuseni..."
"Niin, pomo?"
"SOTKET MATTONI ÖLJYYN!!!!"
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Last Chance
Admin
avatar

Viestien lukumäärä : 10255
Join date : 27.10.2013
Ikä : 28
Paikkakunta : Pohjois-Pohjanmaa

ViestiAihe: Vs: Pientä lomaa REDUX (K15)   Pe Huhti 10 2015, 11:22

Ilman muuta hieno tarina. Smile Tykkään siitä miten kirjoitat.

_________________
"Tää on oman käden oikeutta, kutunjuusto." - Turbo


Minä muualla: Livejournalissa (englanniksi, tullaan poistamaan) ja Vuodatuksessa (suomeksi, tullaan poistamaan).
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://lastchancegarage.palstani.com
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Pientä lomaa REDUX (K15)   La Kesä 20 2015, 22:41

Mielenkiintoinen tarina, sujuvaa tekstiä ja mainiota dialogia! Jatkoa odotellessa Very Happy
Takaisin alkuun Siirry alas
DeadRat21
Moderaattori
avatar

Viestien lukumäärä : 773
Join date : 25.01.2014
Ikä : 23
Paikkakunta : Itä-Pirkanmaa

ViestiAihe: Vs: Pientä lomaa REDUX (K15)   Ke Kesä 24 2015, 07:31

Kiitos, Feila. Mukavaa kuulla, että tarinasta pidetään Smile .

Jatkoa tosin joudutte odottelemaan jonkin aikaa (hyvässä lykyssä aina vuoden viimeiselle neljännekselle), koska minulla on tällä hetkellä turhan monta rautaa tulessa, jotta voisin keskittyä tähän. Uskokaa pois, tahdon todellakin antaa tarinalleni juuri sen kohtelun, mitä en silloin muutama vuosi takaperin antanut. Pelkällä hosumisella ja väkisin kirjoittamisella ajaisin itseni vain pahempaan umpikujaan.

_________________
"Kuulehan, Rasvanahka, pojuseni..."
"Niin, pomo?"
"SOTKET MATTONI ÖLJYYN!!!!"
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: Pientä lomaa REDUX (K15)   Ma Kesä 29 2015, 23:31

Kyllä mä ainakin odottelen mieluusti vähän kauemmin sitä huolella tehtyä tarinaa, kuin luen nyt heti väkisin kiireessä sinne päin kasaan kaavittua tekstiä Smile Väkisin kirjoittaminen on kauheaa...
Takaisin alkuun Siirry alas
Prätkämimmi

avatar

Viestien lukumäärä : 11330
Join date : 18.01.2015
Ikä : 24

ViestiAihe: Vs: Pientä lomaa REDUX (K15)   To Kesä 30 2016, 07:41

On kyl tosi iso harmi jos nää sun stooris jää kesken mut ymmärrän kyllä jos inspiraatio lopahtaa Very Happy
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
DeadRat21
Moderaattori
avatar

Viestien lukumäärä : 773
Join date : 25.01.2014
Ikä : 23
Paikkakunta : Itä-Pirkanmaa

ViestiAihe: Luku 4 (1/2)   Ke Helmi 28 2018, 12:28

Luku 4: Kahden plutolaisen tulen välissä
 
 
Vähän matkan päässä, eräässä maasturin ja tankin risteytyksen näköisessä ajoneuvossa Leipäjuuston toimia vakoili Detroitia hallitseva kääpiönkokoinen, hullunkurinen, päärynänmuotoisen pään omaava plutolainen nimeltään Teuvo ”Napoleon” Tahko. Hän kuunteli kuulokkeillaan uteliaana eräästä piilossa olevasta mikistään kaikuvaa Leipäjuuston ja ylipäällikön välistä keskustelua.
 
”Mutta mitä ihmettä minä tuolla mitättömällä palasella oikein teen? Heittelenkö sitä hiiriä vai sinua päin?”
 
”Ei, parahin ylipäällikkö, ei! Monistuskoneella voisin monistaa adamantiumin palasia loputtoman määrän ja voisitte...”
 
”Kerro vain lisää, vanha ystäväni! Palan halusta kuulla, mitä on tekeillä.”  ajatteli Tahko kuunnellessaan kilpakumppaninsa puhetta.
 
”Katsokaas kun, adamantiumia ei läpäistä lähes millään ja...” 
 
Sinipaitainen ja -housuinen, pienikokoinen plutolainen sulki kuulokkeensa kuultuaan jo tarpeeksi. Sana 'adamantium' sai hänet mietteliäälle päälle. Plutolaiset olivat kyllä kuulleet siitä, mutta koska metalli oli niin harvinaislaatuista ja konstikasta, useat heistä keskittyivät varastamaan muita jalometalleja. Tämä toisaalta oli onnenpotku, ja jos hän todellakin saisi nuo palat käsiinsä...
 
”Hei, pomo! Käskenkö jätkät täysvalmiuteen?” kyseli hänen uskollinen, oranssipartainen, tummia aurinkolaseja, tummanvihreää lippalakkia, vihreää takkia ja vaaleanharmaita pitkiä housuja päällään pitävä oikea kätensä, numero Ykkönen yhtäkkiä.
 
”Ei vielä, Ykkönen. Tahdon vielä varmistaa, oliko tuo äsken kuulemani keskustelu todellakin totta vaiko ainoastaan pelkkä harhautus.” huusi Tahko ottaessaan matokulhon käsiinsä ja alkaen mässyttää vastenmielisesti.
 
Ykkönen paineli Tahkon vieressä olevan kamerapöydän nappeja, ja katsoi kaikkia mahdollisia videokameroiden ottamia tallenteita. Sekopäinen kalannaama kun ei ikinä voinut arvata, mitä hänen rakas perivihollisensa oikein saisi aikaan.
 
Nähtyään kameratallenteen, jossa Leipäjuuston torni kaatui yhtäkkiä, Ykkönen pysäytti videokuvan siihen paikkaan.
 
”Bingo. Vai että avaruusalus kaatoi sen aikaansaamattoman tollon tornin vähän aikaa sitten? Yleensä ne vietävän hiiret kaatavat sen päivän päätteeks.” mutisi mies katsoen taivasta kohti lentävää avaruusalusta.
 
”Zoomaa, Ykkönen, tuota alusta kohti! Siinä näyttää olevan jotain vialla, ehkäpä törmäysvaurioita.” Ja siinä pienikokoinen, ällöttävän näköinen plutolainen oli todellakin oikeassa. Aluksen pohjasta saattoi nähdä muutamia häijynnäköisiä reikiä, joita ei tosin paljaalla silmällä voinut erottaa. Se kuitenkin toimi iskujenkin jälkeen aivan moitteettomasti.
 
”Aluksen jälleenmyyntiarvo tulee varmasti laskemaan tosta hyvästä.” päätteli aurinkolaseja pitävä mies vitsikkäästi plutolaisen käskiessä häntä jatkamaan tallennetta.
 
Tallenteen seuraavassa pätkässä hän näki Leipäjuuston raivoamassa Rasvanahalle, joten hän jatkoi vielä kelaamista, aina siihen kohtaan, kun kamera näytti kuvaa parista isosta metallipalasta, joita professori Nuikki skannasi eräällä laitteellaan.
 
”Kyllä vain, teidän vettyisyytenne. Ne ovat adamantiumia.
 
Se oli sittenkin totta. Tuolla kirotulla sekundaturskaalla oli sittenkin yhtä koko universumin tavoitelluimmista metalleista. Mutta ei enää kovinkaan pitkään.
 
”Mistä toi hirvee virne, pomo? Noitten metallipalojenko takia?” kyseli Ykkönen hämmentyneenä pomonsa kierosta ilmeestä.
 
”Kyllä, Ykkönen! Kuten kuulit sen -mums!- haisevan limakalan professorin sanovan -umph!-, nuo aluksesta irronneet palat ovat adamantiumia, yhtä koko universumin -muph!- harvinaisimmaista jalometalleista!” sanoi Tahko mässyttäessään samalla matoja kuin sika. Nyt hänellä oli tilaisuutensa saada jotain ryöstämisen arvoista.
 
Tosin lautasella olleet madot loppuivat turhankin nopeasti, mikä ei häntä miellyttänyt tippaakaan.
 
”Mutta mikä tosta metallista tekee niin arvokkaan? Onko se todella kestävää?” kyseli Ykkönen Tahkon ilmaan heittämän matokulhon osuttua lattiaan, hajoten moneksi pikku sirpaleeksi.
 
”Sitäpä juuri! Ja nyt kun Leipäjuustolla on tuota metallia, hän voi sen avulla saada lopultakin sen, minkä olen itsekin aina halunnut saada.”
 
Ykkönen alkoi hymyilemään. Nyt olisi kai tiedossa pikku ryöstöretki...
 
”Eli käskenkö pojat valmistautumaan ryöstöä varten, pomo? Mä rakastan ryöstö-operaatioita!” Oranssipartainen mies varmisteli uskollista tarkkuuskivääriään jo valmiiksi.
 
”Laita vain aseet taisteluvalmiuteen, Ykkönen! Mutta haluaisin ensin...” Tahkon ajatukset katkesivat siihen paikkaan. Mitä hän oikein ajatteli? Neuvottelua verivihollisen kanssa, kun olisi mahdollisuus viedä Leipäjuuston voitto hänen nenänsä edestä!
 
”Niin, bossi?”
 
”Ää, unohda! Käytetään vanhaa kunnon ja yksinkertaista Hetkessä sisään, hetkessä ulos -taktiikkaa, niin saamme nuo palat vaivatta! HAH HAH HAH HAA!” nauroi Tahko häijyn itsevarmana.
 
Mutta muutaman vaivaisen adamantiumin palasen nappaaminen ei tulisi olemaan niin helppoa kuin hän oli suunnitellut...
 
 
Citadelin C-Sec -akatemiassa oli palattu päiväjärjestykseen. Osa agenteista oli akatemian ulkopuolella korjaamassa paikkoja, kun taas toiset olivat arkiaskareittensa parissa, yhtä mystistä turiania lukuun ottamatta, joka ei sanonut sanaakaan. Hänen rupattelevat lajitoverinsa katselivat ihmeissään mykkää, kypärää päänsä päällä pitävää henkilöä, joka juuri asteli alustelakalle vievään hissiin.
 
”Kukas kumma tuo kaveri oikein on?” kyseli vaaleanruskeasuomuinen turian nimeltään Berzt, juttelukaveriltaan, joka oli tummanruskeasuomuinen ja hieman häntä pidempi lajitoveri nimeltään Jaxdert. Jaxdert kohautti hartioitaan. Molemmilla kuitenkin oli paha-enteisiä aavistuksia heidän katsomastaan turianista. Tuo kaveri oli käytännössä ainoa, jolla oli kypärä päänsä päällä akatemian sisällä, ja häneltä ei tullut sanaakaan suusta...
 
”Varmaan joku kaistapää, Berzt. Tiedäthän, juuri niitä punahiekan vetäjiä. Mutta missä ihmeessä Dinx muuten on? Eikö sen pitänyt tulla tänne...” Kaksikon rupattelun keskeytti varoittamatta seuraava ilmoitus, joka kaikui koko rakennuksen sisällä: ”Pysäyttäkää tunkeilija! Toistan, pysäyttäkää tunkeilija! Tuntomerkit: pitää päässään kypärää eikä pukahda sanaakaan! Epäiltyä epäillään vakavien vammojen tuottamisesta virkamiehelle...”
 
”Kautta henkien! Perään ja heti!”
 
Ja he jo saivat sen selville. Osaavat nuo tollot sittenkin jotakin.” ajatteli mystinen turian kuultuaan tiedotteen, samalla kun hissi saapui telakalle. Pahaksi onnekseen hän huomasi erään turianin tarkistamassa aluksia. Pahaa-aavistamaton, hopeasuomuinen tarkastaja käski lajitoveriaan kääntymään takaisin.
 
”Anteeksi, herra, mutta kukaan ei voi tässä...” Turian ei kuunnellut työnsä sääntöjä noudattavaa lajitoveriaan vaan ampui tätä tylysti pistoolilla kaulaan. Selälleen kaatunut, sinistä vertaan vuotava työntekijä saattoi vain katsoa avuttomana henkilöä, joka katseli tarjolla olevaa kahta alusta. Tarjolla olevat, ruosteinen ja vanhan näköinen, lyhyet siivet omaava pienoislentokonetta muistuttava alus ja C-Secin agenttien käyttämä kiilamainen, taksia muistuttava alus eivät kohottaneet hänen mielialaansa juuri yhtään.
 
”Suonette anteeksi.” sanoi kypärää päässään pitävä turian matalalla äänellä jatkaen pakoaan juosten.
 
Aikaa hänellä ei juurikaan ollut. Lähimpänä ollut romu sai kelvata hänelle, koska parempaa ei ollut tarjolla. Taksilla hän ei edes tulisi pääsemään pois Citadelista. Turian oli tyytyväinen huomattuaan, ettei niin ohjaamossa kuin matkustajien alueella ollut ristin sielua ja nähtyään vielä, kuinka hyvin tiloista oli huolehdittu, hänen kasvoilleen lähes muodostui virne. Vielä pitäisi tosin tarkistaa ainakin aluksen polttoaine-tilanne...
 
Samassa viiden turian-agentin joukko saapui hissillä telakalle pikavauhdilla, erään heistä saatua järjestelmien sormeilulla hissin liikkumaan selvästi kovempaa kuin oli tarkoitus. Ensimmäinen näky hissin oven avautuessa järkytti heitä kaikkia. Ei nyt sentään loistavaa telakkatyöntekijää, joka oli vielpä hänen ystävänsäkin...
 
”Voi hyvä... Kvirzt! Missä hän on?” kyseli Jaxdert verta vuotavalta ystävältään.
 
”Hä.. hän... o... tuol...” Verta vuotava ja vapiseva turian onnistui osoittamaan vasemman käden etusormellaan oikealla puolellaan olevaa pienoislentokonetta. Yksi agenteista jäi hoitamaan haavoittunutta lajitoveriaan muiden rynnätessä Jaxdertin johdolla koneen luokse.
 
”Ei hätää, Kvirzt. Anna kun annan sinulle lääkegeeliä.” tokaisi lajitoveriaan tyynnyttelevä harmaasuomuinen turian painaessaan hetken päästä omni-työkalulla varustetun oikean kätensä hellästi Kvirztin kaulaa vasten. Verenvuoto ja vapina päättyivät lähes välittömästi, mutta lääkärikäynti olisi nuorelle turianille edessä.
 
Agentit ryntäsivät aluksen luokse niin ripeästi kuin pystyivät, mutta valitettavasti liian myöhään. Aluksen ovi sulkeutui aivan Jaxdertin silmien edessä eikä hän joukkonsa kanssa saanut sitä enää auki, vaikka kuinka yritti. Moottorikin oli jo käynnissä, mikä kieli siitä, että alus oli jo valmiina lähtöön.
 
”No niin, ei hätää. Kunhan osaa yhden aluksen käynnistää, osaa käynnistää lähes jokaisen. Yhtä helppoa kuin kroganeiden narraaminen.”
 
”Tulkaa ulos, tai joudumme turvautumaan raskaan tulivoiman käyttöön! Tämä on ensimmäinen ja viimeinen...”
 
”Kaikin mokomin.” Turian painoi laukaisunappia ja moottori sylki sekä liekkejä että savua aluksen lähtiessä matkaan. Agentit joutuivat savupilven kouriin ja saivat vasta sen laannuttua huomata karulla tavalla, että alus oli jo hyvinkin kaukana. Edes ilmatorjuntatykillä sitä ei saisi enää ammuttua alas ja ne olivat vieläpä huollossa.
 
”Voi rähmä! Mitä me nyt sanotaan pomolle, Jax?”
 
”Vain ja ainoastaan kaikki, Rodzak. Hommatkaa kuitenkin Kvirzt ensin hoitoon. No niin, miehet, liikettä!”
 
Pakomatkalla oleva turian katseli kivimäisillä kasvoillaan edessään siintävää, jättiläismäistä miekkaa muistuttavaa massavälittäjää (A/N: englanniksi mass relay), joka mahdollisti hypyt eri tähtijärjestelmiin. Ennen hyppyä henkilö valitsi kohteekseen Sol -järjestelmän, jonka aurinkoa kaiken kaikkiaan kiertävistä yhdeksästä planeetasta yksi herätti hänen mielenkiintonsa. Sinivihreä planeetta Maa.
 
Hyppy tähän järjestelmään kuvotti häntä suuresti, mutta hän oli vannonut itselleen saavansa kostonsa. Se kirottu ihmisnainen tulisi maksamaan nokkansa työntämisestä sellaisiin asioihin, jotka eivät hänelle edes kuuluneet.
 
Ja ei kestänyt edes minuuttiakaan, kunnes hän jo oli Sol -järjestelmän laidalla, tarkalleen ottaen muutaman tuhannen kilometrin pääsä Plutosta, jota ympäröi kaameat kaasupilvet. Kauaskin haisevat kaasupilvet.
 
Turian päätti lopultakin ottaa kypärän pois päästään ja katsoi kuvajaistaan hetken ajan aluksen tuulilasista. Näky sai hänet entistä vihaisemmaksi, mutta samalla hieman surulliseksi. Nyt hänellä oli leuka, jolla hän saattoi oikeasti puhua, mutta se ei ollut tullut ilmaiseksi. Itse asiassa, vain muutama minuutti sen jälkeen, kun hän oli selviytynyt kuolemaa uhmaavaa hypystään, Saren oli eräältä syrjäkujalta käsin kolkannut yksin olleen ja pahaa-aavistamattoman C-Secin virkamiehen, joka oli kypäränsä alta paljastunut vaaleanharmaasuomuiseksi turianiksi siinä missä hänkin.
 
Kirurgintarkoilla otteilla enää vain etäisesti muita lajitovereitaan muistuttanut Saren oli viillellyt terävillä kynsillään tajuttomalta agentilta leuan irti ja vieläpä vääntänyt lähes kaikki uhriltansa repimät höyhenen kaltaiset, pään taakse ulottuvat sarvet rinkuloiksi, jotka saivat luvan toimittaa leukaa paikoillaan pitävien tikkien virkaa. Sitten vielä lopuksi hän oli ottanut tältä panssarin ja kypärän ja jättänyt lajitoverinsa lähes täysin alastomana tapahtumapaikalle. Ihmisiä ja muita lajeja, edes asareita ja salarialaisia, kohtaan Saren ei tuntenut juuri mitään, mutta nyt kun kyse oli lajitoverista, joka ei ollut edes tehnyt hänelle mitään pahaa...
 
Se toi hänelle mieleen Nihluksen. Lajitoverin, joka oli Spectre siinä missä hänkin ja vieläpä hänen hyvä ystävänsä. Se hetki ihmisten siirtokunnassa Eden Prime -planeetalla, kun hän ampui suojaustaan laskenutta ystäväänsä selkään, vainosi häntä. Kylmäverinen, yleensä tunteensa syvälle ulkopuolisilta kätkevä turian tunsi tunteittensa nousevan pintaan, vaikka hän oli jo ennen Spectre -uransa alkua, ensikontakti-sodasta lähtien toitottanut itselleen lähes kyllästymiseen asti, että vain tuloksilla on merkitystä, ei tunteilla. Jokaikinen keino, jopa tuo, mitä hän oli käyttänyt omaa lajitoveriaan kohtaan, oli loppujen lopuksi välttämätöntä. Muuta keinoa ei ollut. Muuten hän olisi parhaillaan lukkojen takana tai leikeltävänä.
 
”Tietokone... kuinka pitkään... matka Maahan... kestää?” Jopa tuollaisen, lyhyeltä tuntuvan kysymyksen esittäminen vaati häneltä paljon varovaisuutta. Vaikka hänellä oli leuka ja sitten vielä kieli, joka oli jäänyt paikoilleen hänen kaamean muodonmuutoksensa yhteydessä, jokaikinen sana, minkä hän lausui ääneen, sattui. Siksi hänen oli parempi vain hillitä itsensä ja puhua vain ja ainoastaan silloin, kun se oli ehdottoman välttämätöntä. Muuten hänen leukansa saattaisi revetä ja sitä hän ei missään nimessä halunnut tehdä.
 
”Alustavasti noin 43 tuntia, herra. Voitte rentoutua, kunhan laitatte autopilotin päälle. Marsin kohdalla suosittelemme kuitenkin käsiohjausta tiheän asteroidipilven takia.”
 
Laitettuaan autopilotin päälle turian asteli matkustajien alueelle ja hän otti sinisestä panssaristaan rintasuojuksen pois päältään saadakseen itselleen edes hieman viileämmän olon. Matkustajanpenkille Saren kävi istumaan laittaen kätensä käsinojille kuninkaan tapaan, veti syvään henkeä ja laittoi silmänsä kiinni. Muttei nukkuakseen, vaan keskittyäkseen löytämään vastustajansa.
 
”Missä sinä olet? Missä sinä oikein olet? Olet kyllä Spectre, muttet ole varsinaisesti mikään haamu, ystäväiseni.”
 
Maapallo pyöri turianin mielessä ja hetki hetkeltä hän alkoi paikantaa Shepardin sijaintia. Hyvä tietää, minne hän tulisi laskeutumaan päästyään maapallolle. Sitä ennen hän saattoi miettiä, miten hän päättäisi suunnitelmansa pilanneen naisen päivät. Lopullisesti. 43 tuntia kuulosti toki pitkältä ajalta, mutta se ei häntä haitannut yhtään, päinvastoin. Kun hän lopulta saapuisi maapallolle, hän olisi valmis. Enemmän kuin valmis.
 
 
Samaan aikaan Leipäjuusto vahti monistuskoneen kimpussa olevaa Nuikkia ja Rasvanahkaa ja todella kireänä. Rasvanahka kun oli saanut koneen oikosulkuun kerran jos toisenkin viimeisen 20 minuutin aikana.
 
”Varokin, ettet aiheuta tuohon koneeseen vaurioita enää kertaakaan, senkin vähä-älyinen kompostifakiiri! Aikaa on mennyt jo turhanki paljon hukkaan teidän hulttioiden takia.” huusi plutolainen miehilleen, joita väsytti kuulla pomonsa jatkuva huuto.
 
”Selvä selvä, pomo. No niin, proffa... nyt näyttäs olevan valmista. Enää pitäs laittaa tää sininen johto oranssiin pistokkeenpaikkaan!” Tummanaamainen Rasvanahka piteli käsissään viimeistä johtoa, jonka Nuikki tempaisi rasvaa valuttavan gorillan käsistä omiin kouriinsa.
 
”Anna minun kiinnittää se, senkin vähä-älyinen mangusti! Minähän tämän koneen kehitin ja minä myös käynnistän sen!” huusi Nuikki kireällä äänensävyllä.
 
”Niin, mut mähän sain kärsiä noista räjähdyksistä, joten mähän ton vehkeen käynnistän!” väitti Rasvanahka vastaan ottaen kiinni johdosta.
 
”Minäpäs!”
 
”Ei kun mä!!”
 
”Minäpäs!!!”
 
Voihan Pluto, eihän tästä tule yhtään mitään, ajatteli Leipäjuusto peittäen päänsä häpeän valtaamana käteensä. Hyvää työvoimaa ei tuntunut löytyvän ikinä mistään. Varsinkaan sellaista, mikä olisi jatkuvasti ajan tasalla.
 
Samalla hetkellä Tahko katsoi maasturitankkinsa kannelta kiikareilla Leipäjuuston toimia kaamea virne kasvoillaan, hekotellen samalla.
 
”Annanko hyökkäyskäskyn, pomo?” kysäisi Ykkönen pomoltaan.
 
”Ei vielä, Ykkönen! Odotetaan, että nuo luuserit saavat tuon koneen käyntiin, ja sitten pilaamme heidän ilonsa nappaamalla sekä sen että nuo palat!!”
 
”Te senkin duunareitten irvikuvat! Jos ette sattumoisin muista, MINÄ olen teidän työnantajanne, joten MINÄ käynnistän koneen!” huusi Leipäjuusto vihaisena köydenveto-kisaa käyvälle Rasvanahalle ja Nuikille, työntäen molemmat sitten töykeästi syrjään. Tätä hetkeä hän oli odottanut viimeiset kaksi tuntia vesi kielellä. Mahdollisuus luoda adamantiumia loputon määrä...
 
Enää vain pistoke sille tarkoitettuun pistokepaikkaan kiinni ja sitten...
 
Show alkaisi.
 
Mutta kun hän painoi koneen virtanappia eikä mitään tapahtunut, hän oli hätääntyä. Miksi, miksi, miksi? Mitä oikein oli pielessä?
 
”Teidän homejuustoisuutenne! Tämän rasvatoopen tuottamat oikosulut ovat aiheuttaneet kytköksissä tukoksia, joten teidän pitäisi hieman odottaa. jotta...” ehdotti Nuikki Leipäjuuston takertuessa kiinni hänen rinnuksistaan. Tiedemies nielaisi nähtyään työnantajansa ilmeen.
 
”Odottaa? En voi odottaa enää hetkeäkään!!!!” huusi plutolainen tiedemiehelleen kurkku suorana. Nuikin kolmisilmäinen mutantti oli tapansa mukaan temmeltämässä aivan lähistöllä, ja siitä Leipäjuusto sai pirullisen idean. Sellaisen, mistä tuo masokistinen olento ei voisi kieltäytyä.
 
”Teidän infernojuustoisuutenne, ei! Älkää käyttäkö mutanttia virran vastaanottajana!” aneli Nuikki tarrautuen työnantajansa oikeasta jalasta kiinni. Anelu kaikui kuuroille korville ja plutolainen heitti tiedemiehensä ujostelematta syrjään.
 
Leipäjuusto repäisi yhden monistuskoneen johdoista kahteen osaan. Tämän jälkeen hän talutti hullunkurisen mutantin koneen luokse ja antoi molemmat, sähköä pursuavat johdonpätkät mutantin käsiin; ”No niin, rakas pikku mutanttini... sinun on korkea aika ottaa korkeajännitteistä akupunktiota. Toivottavasti nautit siitä.”
 
”RAJUUU!!!!” Fred -mutantti huusi riemuista, kun Leipäjuusto antoi johdonpätkät hänen käteensä ja lonkeroonsa. Hänen ruumiissa virtasi suorastaan hirvittävä määrä sähköä. Lopulta, pitkän odotuksen jälkeen monistuskoneesta alkoi kuulua  piippauksia ja sun muitä ääniä Leipäjuuston hymyillessä.
 
Hänen hymynsä ei tosin kestäisi kauaa.
 
”Ja minä kun olen aina luullut...” ylpeili plutolainen Nuikin yhtäkkiä huomatessa valtavan ajoneuvoarmeijan ainakin kahdenkymmenen metrin päässä.
 
”Ääh... teidän juustoisuutenne?” kysyi huolestunut professori nokkien sormellaan pomonsa hartiaa. Leipäjuusto ei ollut tuntevinaankaan sitä vaan ainoastaan jatkoi typerryttävää monologiaan, samalla kun rantakilpureissa olevat henkilöt  tulittivat raketteja heitä molempia kohti. Nuikki asteli turvallisen välimatkan päähän välittömästi.
 
”Ja nyt kun mikään ei voi tulla tielleni, minä...” Leipäjuuston epäonneksi eräs raketti osui aivan hänen viereensä, pakottaen hänet pitkään ilmalentoon. Takamus savuten ja vaatteet pahasti rähjäähtyneinä.
 
Nuikki vain pudisti päätään häpeissään. Miksei tuo ääliö vain kuunnellut häntä, varsinkaan nyt, kun siihen oli ollut aihetta?
 
”Rasvis, käske konnat puolustamaan meitä! Nuo adamantiumin palaset on saatava parempaan paikkaan!!” huusi professori johtajan tavoin käydessään tuumasta toimeen.
 
Tosin hänen olisi pitänyt miettiä kahdesti tekemisiään, koska nuo jättimäiset adamantiumin palaset painoivat kuin synti.
 
”Kulit, koodi: KUOKKAVIERAAT! Toistan, koodi: KUOKKAVIERAAT!!” huusi Rasvanahka kädessään olevaan radiopuhelimeen. Tuossa tuokiossa Leipäjuuston hanttapulit saapuivat paikalle kilpureissaan tulittaen laserpistooleillaan rantakyttiä.
 
”AH HAH HAH HAA!!! Edes ne neljän tähden sirkukset, joissa kävin pikku sillinä, eivät olisi voineet tarjota parempaa viihdettä! ” nauroi Tahko ahdingossa olevalle Leipäjuustolle, joka päätyi ilmalennon päätteeksi rakennustyömaan reunalle naamalleen mutaan.
 
”Okei, pomo! Leipäjuusto on ny aivan yksin! Hoidetaanko se vai...” kysyi Ykkönen pomoltaan, joka kohotti kätensä pystyasentoon. Hän vielä halusi rupatella kilpailijansa kanssa. Viimeisen kerran.
 
”Hänen on pakko kuunnella puheeni. Sitten hän saa heittää kiduksilleen hyvästit!” sanoi pienikokoinen plutolainen käydessään maasturitankkinsa ohjaimiin ajaakseen Leipäjuuston luokse.
 
”Eikö edes kerrankin tänä päivänä voisi iloita ilman huolia mahdollisista vastoinkäymisistä? Näköjään kohtalotar ei suo minulle edes sitä iloa!” ajatteli naamalleen mutaan päätynyt plutolainen, joka heti nostettuaan päänsä mudasta näki kauhukseen valtavan maasturitankin  rantakilpureiden kanssa lähestyvän häntä itseään kohti.
 
”Voi ei, mitä vielä?”
 
 
Kaupungin rumemmalla puoliskolla kävelevä Wrex herätti hieman kummastusta siellä asuvien ihmisten silmissä. Jotkut pelkäsivät valtavaa liskoa kuollakseen, kun taas eräs kolmen teini-ikäisen pojan joukko halveksi ja koitti ärsyttää häntä heittelemällä peltipurkkeja niskaan. Noilla ääliöillä ei ollut aavistustakaan, kenen kanssa he oikein olivat leikkimässä...
 
”Painu helvettiin täältä, senkin ylisuuri pask... AAAGHH!!” Koko poikajoukko järkyttyi, kun he huomasivat tulipallon suuntaavan heitä kohti. Kolmikko painoi päät alas aivan viime hetkellä pallon osuessa heidän takanaan olevaan talonseinään. He nielaisivat nähtyään valtavan, halkaisijaltaan ainakin ihmisen kokoisen aukon, eikä heidän olonsa parantunut, kun he näkivät punasilmäisen kroganin puhaltelemassa savua pois haulikkonsa piipusta.
 
”Mitä olittekaan sanomassa, pojat?”
 
”Ei... ei... ei yhtikääs...” änkytti yksi pojista, kunnes Wrex kohotti aseensa jälleen kerran heitä päin, saaden koko joukon täysin pelon valtaan ja melkein laskemaan alleen. Äskeinen halveksunta oli vaihtunut peloksi ja sekös miellytti kyynistä krogania.
 
”Kuten arvelinkin. Painukaa pois silmistäni, ennen kuin suutun toden teolla. Ja uskokaa pois, naperot... ette todellakaan halua nähdä minua vihaisena!”
 
Kuin taikaiskusta koko joukkio oli hetkessä häipynyt hänen näkyvistään. Hän oli lähellä jopa nauraa, mutta hänellä ei lopulta tehnyt mieli tehdä sitä; ”Lapset...”
 
”Jassoo, Wrex... olet siis mennyt laittamaan ainakin yhden taloparan julkisivun uuteen uskoon. Voi sinua.”
 
”Älä nyt, Garrus, eiköhän sen saa ajan kanssa takaisin entiselleen. Sitä paitsi, minkä minä sille mahdan, jos joku idioottilauma päättää ottaa aina juuri minut silmätikukseen?”
 
”Niinpä niin. Kaikkihan sinua rakasta...”
 
Yhtäkkiä Garruksen oikeassa korvassa oleva, käytännössä näkymätön pyöreä korvanappi piipitti. Turian ei aikaillut vaan painoi sitä kevyesti ottaaksen puhelun vastaan. Hän joutui tosin hieman säätämään taajuutta vasemman lanteensa kohdalla olevasta, pientä kartiomaista korkkia muistuttavasta kiertonupista huomattuaan, ettei saanut soittajan puheesta ollenkaan selvää. Se muistutti enemmän rikkinäisen levyn kuuntelemista kuin varsinaista puhetta, mutta ei aikaakaan, kunnes hän löysi oikean taajuuden. Nyt hän sai puheesta selvää.
 
”Ga...ru... G... Garrus! Garrus, kuuletko? Berzt Wverf tässä!”
 
”Berzt? Mikä on saanut sinut soittamaan minulle, ikuiselle epäonnistujalle?”
 
”Oletpas hauska, Vakarian. Sinuna kuuntelisin nyt hyvin tarkasti: eräs virkaveljistämme, Dinx, on kriittisessä tilassa sairaalassa.”
 
”Sepä ikävää, mutta mikä tuossa oikein koskee minua?”
 
”Ehkäpä haluat kuulla sen, että kaveri oli kirjoittanut lapulle huomanneensa Citadel -tornissa erään mystisen olennon, joka muistuttaa epäilyttävästi turiania, ei ole ihoa luiden päällä ja on todella voimakas. Eikös se komentaja, jonka matkassa nyt olet, ollut siellä jokin aika sitten parin toverinsa kanssa?”
 
”Ööh... kyllä. Juuri silloin, kun tiedät-kyllä-mitä tapahtui.”
 
”Siis mitä kyllä? Mitä ihmettä te nyt oikein höpäjätte?” kyseli ihmeissään oleva Wrex Garrusilta, joka viittoi toveriaan lopettamaan kyselynsä välittömästi.
 
”Vai että semmoista... Mutta nyt taas itse asiaan: Dinx oli eilen tornin kokousalueelle mentyään huomannut juuri tuon olennon, mutta raukkaparka ei ollut tohtinut kertoa siitä meille aiemmin. Omien sanojensa mukaan hänet oltaisiin vain leimattu hulluksi. Muutama tunti sitten eräs ryhmä löysi hänet eräältä syrjäkujalta Chora's Denin lähistöltä tajuttomana ja lähes täysin alastomana. Ja sitten vielä häneltä oli viety kaikki sarvet yhtä lukuunottamatta.
 
”Ja kolkkaaja oli siis vienyt häneltä panssarin ja kypäränkin?”
 
Tismalleen. Mutta tuskin sentään myytäväksi mustassa pörssissä. Ei olisi mitään järkeä tehdä niistä kauppatavaraa, sillä niihin laitetaan lähettimet ennen niiden kuljettamista meidän käyttöön, niitä tehdään päivittäin satoja...
 
”Sallitko minun kysyä, miksi hän kirjoitti siitä lapulle? Kai hän tuosta olisi voinut kertoa ääneen.”
 
”Miten sen nyt oikein ilmaisisi... Itse asiassa hän ei voi puhua lainkaan.”
 
”Miksi? Lääkityksenkö takia?”
 
”Ei, vaan sen takia, että Dinxiltä puuttuu leuka henkien tähden!” Garruksen silmät laajenivat. Tuollaistako oli oikeasti tapahtunut? Ei hän millään voinut uskoa sitä.
 
”Leukako? Nyt varmasti pilailet, Berzt.” Wrex oli jäätyä paikoilleen kuultuaan tämän. Hän alkoi haistaa koko jutussa jotain pahaa.  Jotain jo kuollutta pahaa.
 
”En pilaile lainkaan. Se äpärä, joka meni tuon tekemään, pakeni eräällä aluksella, joka oli parkkeerattu akatemian alustelakalle ja vieläpä ennen löhtöä hän ampui vielpä Kvirztiä kaulaan. Kvirzt on ihan hyvässä tilassa tällä hetkellä, mutta emme valitettavasti saaneet alusta kiinni. Tosin ainakin tiedämme, minne se suuntasi massavälittäjästä.”
 
”No mihin?”
 
”Samaan järjestelmään, missä sinäkin olet, eli Sol. Mikäli satutte törmäämään siihen paskiaiseen... listikää se.”
 
”Mutta Berzt...”
 
”Älä, Garrus. Minua tämä tapaus todellakin ottaa sydämestä ja varsinkin sen takia, että epäilty on karkuteillä. Ole siis varuillasi. Tarkoitan sitä.”
 
”Selvä. Keskittykää te vain korjaamaan Citadel. Ei olisi yhtään...” Samassa Garrus sai huomata, kuinka paljon Berzt häntä arvosti. Kaveri meni sulkemaan viestimensä tylysti ja sekös kismitti nuorta vaaleankeltasuomuista turiania; ”Mahtavaa.”
 
”Mistä se virkaveljesi oikein kertoi? Onko erään turian-paran leuka todellakin vaihtanut omistajaansa?”
 
”Kuulit oikein. Ja se hirviö on jossakin päin tätä järjestelmää, missä me olemme nyt. Tiedä häntä...”
 
”Ja hän oli siis nähnyt jonkun olennon tornissa, vai? Tornissa?! Syön haulikkoni, jos se on se kirottu...” Yhtäkkiä kaukaa turianin ja kroganin sieraimiin tunkeutui inhan hajuinen lemu. Harmi, ettei kummankaan kypärässä ollut minkäänlaisia tuulettimia, sillä niille olisi nyt ollut todellakin käyttöä.
 
”Kautta henkien! Mistä tämä saaste oikein tulee?” ärisi Garrus huitoen kättään Wrexin tapaan. Kroganilla oli naama tosin peruslukemilla, kun tämä nuuhki hajua.
 
”Hmm... joko tämä tulee joltakin grilliltä tai sitten se on se plutolainen mätäpaise, josta kenraali kertoi. Pitääpä käydä tarkistamassa.” tokaisi krogan astellessaan eteenpäin.
 
”Wrex! Komentajahan...”
 
”antoi minulle luvan kierrellä kaupunkia. Tiedän, ettei loputtomiin, mutta kyllä minä sinne pajalle ennemmin tai myöhemmin tulen.” vastasi Wrex ladatessaan samalla haulikkonsa.
 
”Toivottavasti sitten muistat, missä se korjaamo edes on.”
 
”Joo joo. Keskity sinä vain niihin kalibrointeihisi, poju.” Wrex oli todellakin sitä mieltä, että haju oli peräisin plutolaisesta, haju oli suorastaan hirveä ja vaikka krogan piti naamansa peruslukemilla toisin kuin Garrus, haju melkein oli saada hänet oksentamaan. Mutta se oli hänelle sivuseikka verrattuna siihen, jos hänen veikkauksensa osui oikeaan.
 
”Toivottavasti et huijaa minua, rakas vainuni. Tosin ethän ole minua ennenkään johtanut harhaan, joten miksi muka tekisit sen minulle nyt? Noihin pikku rääpäleisiin verrattuna jo pelkkä ajatuskin haisevan plutolaissärjen hakkaamisesta kuulostaa suorastaan mieltäylentävältä...”
 
 
Samaan aikaan Santun tallille matkalla oleva prätkäkuusikko ajoi ihanan tyynesti vailla huolen häivää. Yhtäkkiä kamala haju tunkeutui koko joukon neniin.
 
”Yyh!! Mikä tää lemu on?!” kyseli Elyz huitoen saastaista hajua käsillään äreän kuuloisena. Komentaja joutui laittamaan kypärän sisällä olevat pikku tuulettimet täydelle teholle päästäkseen edes jotenkin eroon tuosta inhasta hajusta.
 
Prätkähiiret haistelivat pikku hetken ajan turhankin tutulta haiskahtavaa, juustoisaa tuoksua. Hajusta päätellen kyseessä oli joko juuston grillaaminen tai sitten haisevalla plutolaisella oli rakennuksensa luona meno päällä.
 
”Mun hiirenvaistoni sanoo, et Isojuustolla on kekkerit kotipesällään. Painutaan paikan päälle ja katotaan mitä siellä on oikein meneillä!” ehdotti Vinski innostuneen kuuloisena. Vihdoinkin päivässä oli jotain aidosti hyvääkin.
 
”Leipäjuustoko?” kyseli Elyz saaden Motolta heti vastauksen: ”Tismalleen.”
 
”Hei, Vinski, mitä sä...” kiljaisi Santtu Vinskin ottaessa hännällään mekaanikon pois kyydistä.
 
”Sori, söpöliini, mut me ei oteta sua tuohon käryyn sekaan, sulta kuule voi lähtee taju. Katsotaan, mitä tää meidän ’sankarityttö’ oikeen osaa! Toivottavasti pääs kestää taistelua, Elyz... prätkän kyydissä, siis!” Aseitaan säätelevän Elyzin suupielille muodostui pikku hetken ajaksi virne. Jos tuo valkoturkkinen älypää vain tietäisi...
 
”Varo, mitä toivot, Rambo. Saatat joutua katumaan sitä ja vieläpä isosti.”
 
”Muuten, Elyz, mitä sanot, jos käytettäisiin biotiikka-voimia? Saatais ainakin nähdä, sopivatko ne ja kova vauhti yhteen.” ehdotti Minni säätäessään aseittensa kera myös hanskojaan.
 
”Hyvä ajatus, sisko. Saavatpahan jätkätkin nähä, mitä niillä voi tehä...” Vinski meni aina vain kärsimättömämmäksi jaarittelun jatkuessa. Hän janosi toimintaa NYT.
 
”Selvä selvä, arvon neidit, mut tää hiiri ainakin ottaa nyt suunnan kohti Leipäjuuston tornia. Mentiin!”
 
Kuin käskystä Turbo ja Moto lähtivät edellä ajavan veljensä perään naiset kyydissään. Elyz sen sijaan katseli ihmeissään taaksejäänyttä Santtua, joka näytti jääneen kuin nalli kalliolle.
 
”Mikä ihmeen juttu tää oikeen on?”
 
”Varotoimenpide, neiti Elyz. Sehän vois vaikka loukkaantua...”
 
”Varotoimenpide ja paskanmarjat! Ei sillä tietenkään ole samanlaista kokemusta tulitaisteluista kuin teillä pojilla, Minnillä ja mulla, mutta kamoon, antaisitte sen sentään edes yrittää! Mä olisin ihan hyvin voinut...”
 
”No niin, arvon komentaja, eiköhän olisi jo aika keskittyä siihen näytökseen, mistä oli äsken puhe? Kai muistat, että sulla itselläskin on näytön paikka?” kyseli Moto leikkisään sävyyn Elyzin tuhahtaessa.
 
Miehet! Että kehtaavatkin...” ajatteli pottuuntunut nainen katsellen Santtua vielä pikku hetken ajan murheellisena, kunnes koko joukkio häipyi ruskeaverikön näkyvistä. Santtu tosin suhtautui asiaan harvinaisen tyynesti ja kumma kyllä myös toiveikkaasti. Nyt nuo kolme marsilaista machotoopea saisivat viimeinkin nähdä, että kyllä maapallon naisissakin on potkua, vaikka olihan hän itse sen todistanutkin heille jo muutama vuosi sitten salaperäisenä Prätkämimminä. Mutta nyt kun puhuttiin Elyzistä, Spectre -agentista...
 
Ei hän millään edes kehdannut verrata itseään ystäväänsä. Minkäänlaista kateutta tummatukkaista naista kohtaan hän ei tuntenut, ennemminkin pientä ylpeyttä nähtyään, että rivosuisesta, riskejä kaihtamattomasta kovanaama-teinistä oli kasvanut suoraselkäinen, käytökseltään selvästi siivompi aikuinen nainen sanan varsinaisessa merkityksessä.
 
Astellessaan korjaamolleen päin Santtu kävi kuitenkin mielessään tarkasti läpi vaihtoehtoja sille, mitä plutolaisfileen kiinteistön luona oikein tapahtui...
 
 
Leipäjuusto nielaisi nähtyään perivihollisensa kätyrit osoittamassa häntä laajalla asevalikoimallaan. Sinkoja, kilpuritykkejä ja rynnäkkökiväärejä saattoi huomata ainakin viidestä eri ilmansuunnasta. Maasturitankkinsa kannella ajoneuvan keulassa oleville kaiteille astellut pienikokoinen plutolainen vain hymyili todella häijyllä virneellä. Hänen kilpakumppaninsa oli satimessa eivätkä hänen kätyrinsä voisi häntä siitä pelastaa, koska heillä oli nyt kädet täynnä töitä.
 
”Olisihan se pitänyt arvata, että rakas majavankokoinen ystäväni Detroitista pistäytyy visiitille! Onpa mukava nähdä, Tahko.” tervehti Leipäjuusto sarkastisella sävyllä kääpiön kokoista kilpailijaansa.
 
”Suu kiinni, Leipäjuusto! Sinulla on jotakin, mitä minä haluan.” huusi Tahko maasturitankin keulassa olevan tykinpiipun siirtyessä aivan Leipäjuuston nenän eteen. Motissa oleva plutolainen piti kuitenkin pokerinaamansa yllä vaikka hänen olonsa kävi sekunti sekunnilta epämukavammaksi.
 
”Ja sallitko minun kysyä, mitä sinä minulta muka haluaisit, senkin vajaakasvuinen sintti? Eihän ylipäällikkö minun toimiani enää edes rahoita, joten mitä arvokasta täältä oikein löytyisi? Aivan oikein: ei yhtikäs mitään! Tuhlaat vain aikaasi, joten voit...”
 
Tästä hyvästä Tahko vauhkoontui lähes täysin ja hän alkoi hakkaamaan päätään nyrkeillään. Muttei saadakseen verenvuotoa (tai mistä sitä tietää, hullu kun on) vaan pitääkseen itsensä kasassa vielä jonkin aikaa. Aivan mielipuolisen kalanaaman vieressä ollut Ykkönen kiillotteli kivääriään rauhassa vihellellen aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Lopetettuaan itsensä nuijimisen Tahko veti syvään henkeä.
 
”Älä esitä, etteikö sinulla olisi mitään arvokasta, senkin avuton turvesintti. Tiedän täsmälleen, mitä sinulla on, joten älä edes yritä...”
 
”Ja mitäköhän se olisi, arvon ystävä?” Leipäjuuston esitettyä kysymyksensä Tahko osoitti kaukana takanaan olevia adamantium-paloja, mikä käänsi uhatun plutolaisen tyynenrauhallisen asenteen täydellisesti.
 
”Avain Pluton huipulle! Eli nuo adamantium-palat tuolla noin, joita ö-luokan miehesi yrittävät suojella.” Leipäjuusto suorastaan järkyttyi kuultuaan tästä. Miten tuo hullu ja vajaa-älyinen kalannaama saattoi tietää hänen voittonsa salaisuuden?
 
”Mi-mistä sinä sen tiedät?!” kysyi järkyttynyt plutolainen kuin kasvoille lyötynä. Sitähän sanotaan, ettei lyötyä saa lyödä enää enempää, mutta ei! Tahko todellakin halusi ärsyttää pattitilanteessa olevaa lajitoveriaan vielä lisää. Tämän jälkeen hän tuskin saisi tuota onnetonta sinttiä enää ärsyttää.
 
”Etkö tajua? Olen piilottanut alueellesi piilomikkejä ja -kameroita sen varalta, että sinulle tapahtuisi jotain onnekasta.  Ja nyt, Leipäjuusto, jos suonet anteeksi... otan vain omakseni ne Onnettaren suomat hedelmät, jotka putosivat sinun haiseville evillesi ensin. Suorastaan surkuhupaisaa, eikö vain? HAH HAH HAH HAA!!!” Tahkon nauraessa ylimielisenä varmana voitostaan Leipäjuusto taasen kiehui raivosta katkeran makuisen häviön näyttäessä väistämättömältä.
 
”Et ole mitään muuta kuin pelkkä vajaa-älyinen simpanssi, joka ei... KULP!” Plutolaisen uhoamiseen nopeasti kyllästynyt Ykkönen otti Leipäjuuston tähtäimiinsä, saaden isokokoisen plutolaisen vaikenemaan melkein heti.
 
”Näetkö, Leipäjuusto? Et voi mitenkään voittaa minua! Kun minä saan nuo palat, koko Pluto tulee hyväksymään minut eliitti-kermaansa. Planetäärisen kuvernöörin virka tulee olemaan minun alta aikayksikön.” Pirullisesti hymyilevä Tahko näytti puheensa päätteeksi pahaenteisiä käsimerkkejä rantakytälle, joka oli tankin peräpäässä sijaitsevassa, puhelinkoppia muistuttavassa ohjaamossa. Leipäjuuston ei tarvinnut edes kysyä, mitä ne tarkoittivat, kun aivan hänen silmiensä edessä olevasta tykinreiästä saattoi nähdä selvästi punaista valoa.
 
”Ja nyt on tullut aika lausua hyvästit! Erittäin... tuliset, sanoisinko... HEH HEH HEH HEH!!” Teuvo nauroi aina vain häijymmin Leipäjuuston taasen hikoillessa aavistaen tulisen loppunsa koittavan. Näinkö surkeasti hänen tarinansa tulisi päättymään?
 
”EI! EI! EI! EI!!” aneli Leipäjuusto aavistaen tuskaisen loppunsa koittavan, Tahkon sanoessa vastaan hieroen käsiään niin, että ne suorastan kipinöivät:  ”KYLLÄ, KYLLÄ, KYLLÄ, KYLLÄ! Arrivederci, Lalli Laktoo...”
 
Kesken lauseen tankki päästi epämääräistä ääntä, ihan kuin viestiäkseen, ettei sillä ollut kaikki kunnossa. Tahko kääntyi ohjaamoa päin hämmentyneenä. Miksi juuri nyt? Miksi juuri silloin, kun hänellä oli mahdollisuus muuttaa perivihollisensa mössöksi?
 
”Mitä... Mikset tulita tuota surkimusta Tuonelaan?” Hätää kärsivä rantakyttä viittoi pomoaan tulemaan ohjaamoon ja tämä pinkoi sinne niin nopeasti kuin pystyi. Leipäjuusto käytti hämmennyksen hyväkseen ja pakeni kilpakumppaninsa kätyreitten silmistä, kun hän huomasi jopa Ykkösenkin keskittyneen vain ihmettelemään tapahtunutta.
 
”Hei! Sehän pääsee pakoon!” huusi yksi rantakytistä huomattuaan Leipäjuuston karkaavan. Ykkönen viittoi tätä käsimerkeillään laskemaan aseensa: ”Antakaa sen vaan mennä, pojat! Meillä on tässä ny suurempiakin murheita. Pomo muutenki tykkäis vaan kyttyrää, jos joku menis ampumaan ton tusinaturskan ilman, et se sais ite nähdä sen tuhon.”
 
”VAARA! VAARA! TÄRKEÄT JÄRJESTELMÄT YLIKUORMITTUNEET! SAMMUTTAKAA JÄRJESTELMÄT, JOS MAHDOLLISTA!” Tietokoneen antamasta kehotuksesta huolimatta edes hätäsammutus ei onnistunut. Kaikkia mahdollisia eviensä ulottuvilla olevia nappeja hädissään paineleva, hikoileva Tahko ihmetteli, mikä ihme oli oikein mennyt vikaan. Tankkihan toimi vielä hetki sitten kuin junan vessa ja sille oli vieläpä tehty vuosittainen katsastus vain kolme viikkoa sitten. Se oli vieläpä tehty hänen omassa valtakunnassaan, Detroitin Ruostepalatsissa.
 
Yhtäkkiä ohjaamo räjähti näyttävästi haudaten pienikokoisen plutolaisen romukasan alle. Tankin etutykki irtosi samassa rytäkässä paikoiltaan sankan savupilven saattelemana. Ykkönen ryntäsi parin rantakytän kanssa auttamaan työnantajaansa pakoon kalppivan Leipäjuuston sen sijaan iloitessa, että Onnetar ei ollut sittenkään hylännyt häntä.
 
Vähän matkan päässä eräs joukkio katseli pieneltä kukkulantyngältä riemuissaan hurraa-huutojen ja viheltelyjen kera räjähdystä. Tarkkuuskiväärillä ammuttu ylikuormitus-luoti oli tehnyt työnsä paremmin kuin hyvin. Siitä sen ampuneella, kivääristään savua pois puhaltavalla naisella ei ollut pienintäkään epäilystä.
 
”Ja näin käytetään biotiikkaa, jätkät. Harmi vaan, että piti pelastaa juuri toi ongel... JAIKS!” kiljaisi Elyz väistäessään lasersäteen aivan viime hetkellä. Rantakilpuri jos toinenkin lähestyi heitä kohti savuavan maasturitankin luota.

_________________
"Kuulehan, Rasvanahka, pojuseni..."
"Niin, pomo?"
"SOTKET MATTONI ÖLJYYN!!!!"


Viimeinen muokkaaja, DeadRat21 pvm Su Toukokuu 20 2018, 12:54, muokattu 2 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
DeadRat21
Moderaattori
avatar

Viestien lukumäärä : 773
Join date : 25.01.2014
Ikä : 23
Paikkakunta : Itä-Pirkanmaa

ViestiAihe: Luku 4 (2/2)   Ke Helmi 28 2018, 12:29

”Oho! Taidettiin tuolla tempulla työntää nuppimme kuleilla täytettyyn ampparipesään, kamut.” tokaisi Vinski katsellen mielissään, kuinka sekä rantakytät että hanttapulit ajoivat lähemmäs heitä kohti. Elyz laittoi pienempään kokoon laitetun tarkkuuskiväärinsä selkänsä taakse vasemman lapaluunsa viereen aseen piippu maata kohti rynnäkkökiväärin seuraksi ja otti sen tilalle lähes heti ylälannenikamiensa kohdalla vaakasuorassa olleen haulikon. Komentaja laittoi sen jälkeen pikaisesti kypärän takaisin päähänsä käydessään istumaan Moton taakse.
 
”No jos kerran noi toopet janoaa niin kovasti selkäsaunaa...” aloitti Elyz kahvoja hierovan Turbon jatkaessa: ”sen ne totisesti tulee saamaan.”
 
”On siis aika HEILUTTAA HÄNTÄÄ!!!” huusivat kolme hiiriveljestä yhtaikaa käydessään taistoon hiekan pöllytessä.
 
Kuultuaan tutunkin inhottavan moottoripyörien äänen, Leipäjuusto riemuitsi, koska hän luuli, että hiiret kävisivät päätä pahkaa Tahkon rantakyttien ja hänen omien hanttapuliensa kimppuun. Valitettavasti jengi halusi pitää juuri hänen kanssaan hauskaa ensin ennen pääateriaa.
 
”Isojuusto meinaa liueta paikalta, ukot.” tokaisi Vinski ystävilleen hieman vihjaileva ilme kasvoillaan. Kaikki tajusivat lähes heti, mitä valkoturkkinen marsilainen ajoi takaa.
 
”No, sehän ei käy päinsä. Hei, Moto! Näytäpä leidille, miten juustoa täällä Chicagossa pyöritellään!”
 
”Ilomielin!” vastasi Moto veljelleen ajaessaan pakoon pötkivää plutolaista kohti. Leipäjuusto juoksi niin kovaa kuin pystyi, aina siihen asti, kunnes hän tunsi kylmän robottikäden hänen niskassaan.
 
”Päästä irti minusta, senkin röyhkeä häntäheikki!”
 
”Selvä pyy, tosin joudut nyt harjoittelemaan taas vaihteeks lentokalan taitojas, limaköntsä. Hyvää matkaa!” sanoi Moto plutolaiselle juuri ennen kuin hän heitti tämän korkealle yläilmoihin huutamaan kovaäänisen oopperalaulajan tapaan. Elyz hämmästeli hetken ajan edessään istuvan marsilaisen valtavia voimia säätäen sen jälkeen pikaisesti haulikkoaan. Aikaa säätämiselle ei juurikaan tulisi löytymään kovan menon ja ammuskelun tähden. Hanttapulit ja rantakytät pitäisivät siitä huolen.
 
”No niin, kamut! Nyt pistetään kunnolla ranttaliksi. Kahden plutolaisen tulen välissä leikkiminen se vasta kivaa onkin! JAHUUHUHUU!!!” huudahti Vinski innoissaan ammuskellen prätkänsä tykeillä vihollisten kilpureita mäsäksi kuin eläisi viimeistä päiväänsä. Juuri sellainen adrenaliinipiikki, mitä valkoturkkinen hiiri oli koko päivän odottanutkin.
 
”Pysytään kuitenkin valppaina. Ei oo varaa pieneenkään virheeseen tai muuten...” kehotti Minni ampuessaan pistoolillaan erään hanttapulin kilpurista renkaan puhki. Konnaparka lensi ajoneuvostaan suoraan häntä ja Turboa päin.
 
”Ei hätää, Minni. Nää tumpelot ei onnistuisi satuttaan kärpästäkään, saati sitten hiiriä.” tokaisi Turbo antaessaan samalla kilpuristaan lentäneen hanttapulin maistaa välkehtivää, chernopuikoilla voimistettua oikeaa nyrkkiään.
 
Samaan aikaan Ykkösen onnistui kaivaa muutaman kanssatyöskentelijänsä kera pomonsa romujen seasta.
 
”Hei, pomo! Onks sul kaikki kondiksessa?” kyseli oranssipartainen mies plutolaiselta, joka palattuaan tajuihinsa suorastaan kiehui pettymyksen tuomasta raivosta. Tahko hakkasi päätään toistuvasti masentuneena tankkinsa kantta vasten alaistensa silmien edessä.
 
”Se oli niin lähellä! NIIN... (YHYHYY!!!) LÄHELLÄ!!” valitti katkera plutolainen repien naamariaan otsansa kohdalta ja parkuen kuin vauva, jolta oli juuri viety tikkari nenän edestä.
 
”No no no, Tahko, rauhotu! Tossa ei ollu kyse laitteiston pettämisestä vaan sabotaasista. Kuten näät, ne saamarin jyrsijät on täällä!” Ykkönen osoitti järkiinsä tulleelle pomolleen marsilaisia, jotka pistivät parin seuralaisen kera ranttaliksi. Tahko sylki ensiksi räkeä evilleen ja levitti sitä likaiselle naamalleen, minkä jälkeen hän putsasi itseään vasemmasta povitaskustaan ottamalla servetillä niin hyvin kuin vain saattoi, laittaen vielä hiuksensa kuntoon ripeiden toimenpiteiden päätteeksi.
 
”Vai että sabotaasia? Se meinaa sotaa! Miehet, tehkää noista mopovieterisyöpäläisistä pannukakkua älkääkä epäröikö käyttää hirveitäkään keinoja!! KÄYKÄÄ KIMPPUUN NIIN KUIN OLIS JO, NAHJUKSET!!!” huusi plutolainen pomppien ylös alas vielä tankin luona oleville työntekijöilleen, jotka painuivat välittömästi käskyn kuultuaan auttamaan tovereitaan. Suurin osa oli (kuten saattoi arvata) hätää kärsimässä hiirten ja näiden seuralaisten käsittelyssä.
 
Ykkönenkään ei aikaillut, mutta sen sijaan, että hän olisi liittynyt suoraan hyökkäykseen mukaan, hän päätti ottaa erilaisen lähestymistavan käsillä olevaan taisteluun. Oranssipartainen mies taitoi tarkkuusammunnan, liikkui kohde nopeasti tai sitten ei. Edes kovavauhtiset moottoripyörät eivät olisi hänelle ongelma. Rappuja tosin tuntui olevan hänen valitsemassaan, rapistuneessa kerrostalossa enemmän kuin laki sallii, mutta se taisi johtua enemmän siitä, koska hänellä oli tulenpalava kiire. Rantakyttiä kun ei olisi loputtomiin.
 
”Moto, ihailijakerho saapui! Ja iso sellanen.” huusi haulikollaan ammuskeleva Elyz nähtyään kolme rantakilpuria takanaan. He tosin olivat turhan kaukana, jotta heidät olisi voinut hoitaa haulikolla, mutta komentaja ei voinut ottaa tarkkuuskivääriään käyttöön, koska ase olisi saattanut lentää pois. Tarkkuus-ammunnan sai täten jättää jo heti pois laskuista.
 
”Sitten pitää kai hiljentää se kunnon jysäyksellä. Ota tää!” sanoi Moto antaessaan jalkojensa välissä olevasta tavarasäiliöstä ottamansa, mäntää muistuttavan kranaatin Elyzille, joka oli vain hetkeä aiemmin kiinnittänyt haulikkonsa väliaikaisesti vasemmalle lonkalleen.
 
Ainakin lelut on patentoitu huolellisesti.” ajatteli komentaja vetäessään kranaatin sokan irti. Hetken päästä hän heitti tikittävän kranaatin suoraan erään epäonnisen rantakytän syliin, arvattavin tuloksin. Vierellä olleet kaksi kilpuria saivat kokea samanlaisen, räjähtävän kohtalon. Elyz otti haulikkonsa taas käyttöön.
 
Toiminta ainoastaan kiihtyi siinä missä romun ja savun määrä kasvoi. Yhdellä hetkellä kolme konnaa päätti ajaa suoraan kaksikkoa päin. Moto oli jo valmistautumassa käyttämään rakettimoottoreita lentääkseen konnajoukon yli, mutta...
 
”Aja eteenpäin vaan!”
 
”Anteeks?”
 
”Aja eteenpäin vaan! Luota muhun.” Nainen vinkkasi hiirelle vielä silmää. Tahkon rantakyttien nauru vaihtui tuota pikaa peloksi Moton ajaessa aina vain lähemmäs suoraan heitä päin, samalla kun Elyz asetti haulikkonsa sopivaan asentoon. Komentaja ampui haulikollaan tulipallon suoraan kauhusta huutavia konnia päin saaden kaikki kolme kilpuria räjähtämään näyttävästi.
 
Moto ja Elyz pääsivät savuverhosta läpi täysin vahingoittumattomina, molemmat tosin yskivät hieman savun takia.
 
”Köh köh! No tossa vasta oli – köh köh! – ytyy kerrakseen. Voisko noita biotiikka-voimii antaa vaikka meillekin?”
 
”Siihen ikävä kyllä – kö köh – vaaditaan implantin laittamista aivoihin!” Moto järkyttyi täysin kuultuaan tuon. Niinkin pahasti, että hän melkein törmäsi erääseen Leipäjuuston hanttapuleista. Viime hetkellä hänen onnistui kuitenkin käyttää pyöränsä rakettimoottoreita lentääkseen kilpurin yli.
 
”A.. aivoi... aivoihinko?” änkytti Moto hämmentäen takanaan ampuvaa komentajaa, joka vain ihmetteli, mitä hän oli oikein mennyt tekemään.
 
”Jokin ongel...” Robottikäsi. Nuikin suorittamat labrakokeet, joista Minni oli kertonut. Tietysti. Hän oli vahingossa mennyt repimään harmaaturkkisen hiiren vanhaa haavaa auki.
 
”Sori, mä en...”
 
”Ääh! Unohda, että ees kysyin.” Eikä Moto vitkastellut, vaan teki u-käännöksen antaakseen päälleajoa yrittäneelle hanttapulille läksytyksen. Parissa sekunnissa hän ampui käsitykillään kilpurin molemmat takarenkaat puhki ja lopuksi vielä konnan pään yläpuolella olevan pitkän turvakaaren keskeltä kahteen osaan. Pitkä metalliputki siirtyi melkein heti hanttapulin pään yläpuolelta eturenkaiden kohdalle, saaden ajoneuvon kallistumaan sivuttain ja sitten tekemään näyttävän kärrynpyörän toisensa perään.
 
Näyttävän ilmalennon päätteeksi kilpuristaan lentänyt, aurinkolasinsa menettänyt konna sai tuta karvaasti, miltä kolarinukeista tuntuu, kun hän osui nenä edellä Moton kämmen pystyssä olevaa robottikättä vasten. Tyrmätty, verta vuotava ja ainakin pari hammasta köyhempi konna putosi tämän jälkeen selälleen maahan.
 
Harmaaturkkinen hiiri ajoi prätkänsä eteenpäin niin, että takarengas oli tajutonta konnaa päin. Moto laittoi jalkansa polkimilta maata vasten, ennen kuin hän hieroi kahvoja innokkaasti. Hiekkaa lensi paikoillaan pyörivästä takarenkaasta urakalla suoraan konnan lärvin päälle. Elyz katseli lopputulosta hieman huvittuneena, siinä missä pyörän omistajakin.
 
”Nyt ei voi ainakaan valittaa unihiekan puutteesta.” tokaisi Moto katsellen lopputulosta virnuillen. Hän oli oikeasti purskahtaa nauruun nähtyään, kuinka ison hiekkakinoksen alla hanttapuli-parka oikein oli.
 
”Niin, ja kaiken kukkuraks ei lisätty suolaa kaverin haavoihin. Siis varsinaisesti. Hah!” jatkoi komentaja naurahtaen vielä lopuksi. Kaksikko palasi kuitenkin ripeästi päivän pääohjelman pariin. Hanttapuleja ja rantakyttiä kun oli vielä pelissä mukana ihan mukavasti.
 
Vinskillä oli meno päällä: kaikki, mitä hän saattoi silmillään nähdä, oli päätymässä hyvää vauhtia valoammuksien ja prätkätykkien avulla romuksi.
 
”Auu!! Tässähän hiiren mieli...” Yhtäkkiä yli-itsevarman marsilaisen ympärille ilmestyi varoittamatta peräti kymmenen hanttapulia kilpureissaan, muodostaen ison ringin Vinskin ympärille. Noita kaikkia hän ei millään voisi hoitaa kerralla, joten hänen oli saatava hieman lisää etäisyyttä heihin. Valkoturkkinen marsilainen käytti pyöränsä rakettimoottoreita päästäkseen ringin eteen, mutta...
 
”Tsot tsot... mopopojan touhuille tulloo ny stoppi. Heh heh!” nauroi hanttapuli ampuessaan kilpurin keulassa olevalla tykillä bolan (A/N: heittoase, jossa on painot molemmissa köydenpäissä) Vinskin selkää päin. Köysiin joutunut hiiri putosi hetken päästä tylysti prätkänsä selästä maahan selälleen. Ohiajava hanttapuli-joukko vinoili maassa olevalle marsilaiselle, joka oli vieläpä nyt erossa pyörästään.
 
”Aagh... tää ei kyl oo niitä mun parhaimpia päiviä.” Vinski jätti kuitenkin valittamisen tuota pikaa sikseen ja keskittyi katsomaan hännällään, onnistuisiko hän saamaan valoammuksen jommasta kummasta hänen rintakehällä olevasta ammusvyöstään. Ammuksella hän pääsisi tuota pikaa irti, kunhan hän saisi vielä sytytettyä sen...
 
Bola oli tosin kietoutunut hänen rintakehänsä ja vatsan alueelle niin tiukasti, ettei hän onnistunut saamaan yhtäkään ammusta. Ja hän joutui myöntämään karun tosiasian: hän oli nyt pulassa. Isossa pulassa.
 
”Ou mään!” Vinskin silmät laajenivat hänen huomattua tutunpuoleisen, rasvaa valuttavan älykääpiön osoittamassa häntä singolla. Nyt hän oli kirjaimellisesti todella pahassa puhassa. Vieläpä rasvaisessa sellaisessa.
 
”Kyllä vaan, hiiru. Päiväs vaan huononee entisestään. Hah hah hah hah!”
 
Turbolla ja Minnillä oli kädet täynnä töitä, muttei sentään niin paljon, etteivät he olisi huomanneet Vinskin uhkaavalta vaikuttavaa tilannetta. Hänen oma prätkänsä (jonka persoonallisuus oli prikulleen samanlainen kuin omistajansa) ei ollut edes huomannut, että isäntä oli lentänyt pois kyydistä. Niin innokkaasti se oli keskittynyt antamaan konnille selkäsaunan. Muutaman hanttapulin hoideltuaan se lopulta huomasi tilanteen, mutta aivan liian kaukaa ja vieläpä liian myöhään. Se ei millään ehtisi auttamaan omistajaansa.
 
”Veljes on tosi pahassa pulassa, Turbo! Annas kun mä hoidan...” Minni kohotti oikean, hohtavan kämmenensä pystyasentoon niin, että se osoitti juuri Rasvanahkaa päin.
 
”Sano juus...” Rasvanahka ei ehtinyt painamaan liipaisinta, kun hänestä tuli yhtäkkiä eloton ja liikuntakyvytön mannekiini. Kirjaimellisesti. Turbo ei ollut millään uskoa näkemäänsä: kyllä hän oli kuullut aikoinaan, että biotiikka-voimilla pystyy vaikka mihin, mutta että tuollaista? Mitä kaikkea häneltä ja veljiltään olikaan jäänyt välistä?
 
”No niin, muskelihiiri... aika passittaa rasvapunkki sinne, minne se kuuluukin. Toi tila ei kestä ees puolta minuuttia!” ilmoitti Minni saaden kullanmurunsa takaisin maanpinnalle. Turbo nyökkäsi.
 
”Veit sanat suustani, beibi. Yy, kaa, koo...” sanoi kullanruskeaturkkinen hiiri painaessaan vasemman kätensä etusormella chernopuikkoja yksi kerrallaan valmiiksi iskua varten; ”Näin lähtee Rasvis lentoon!”
 
Voimakkaan iskun seurauksena Rasvanahka lensi sinkonsa kanssa yläilmoihin, ja mikä vielä pahempaa, hänen väliaikainen jähmettymisensä päättyi vain muutama sekunti myöhemmin.
 
”...sto, hii.. Mi-mitäs... EÄÄÄHHH!!!” huusi täysin yllätetty Rasvanahka huomattuaan, missä hän nyt oikein oli. Rasvaa valuttava konna saattoi vain huutaa avuttomana, kun hän lensi, kenenpä muunkaan kuin mutalätäkköön päätyneen, vatsallaan olevan pomonsa selkään.
 
”Ööh, pomo...”
 
”Ymmärrän, poikaseni. Ymmärrän. Tuokaan ei ollut sinun vikasi. Anna minun sentään levätä ainakin siihen asti, kunnes ne kirotut talttahampaat ja se laittoman lyhyenläntä makrillin irvikuva ovat lähteneet täältä.” vastasi naamallaan oleva plutolainen tavoistaan poiketen todella matalalla äänensävyllä.
 
”Vou. Kiitti, pomo!” kiitteli Rasvanahka siirtyessään pois työnantajansa päältä.
 
”No voihan Väyrynen! Minä en ole mikään parkettien partaveitsi vaan tiedemies! Tämä on aivan liikaa...” valitti Nuikki väistellessään lasersäteitä ja ohjuksia, joita lenteli lähes joka ilmansuunnasta. Korkosaappaita käyttävä tiedemies joutui jatkuvasti tekemään mitä hullunkurisempia liikkeitä väistääkseen niitä. Kipua janoava mutantti ei parantanut hänen oloaan sitten yhtään.
 
”JUUHUHUHUHUU!!! Älä ny, proffa. Täähän on tosi metkaa ja meno vaan para... UMPH!!” Liitospätkän virkaa hoitava Fred sai yhtäkkiä ohjuksen suuhunsa. Nuikki saattoi vain nielaista pelokkaana juuri ennen räjähdystä, joka lennätti sekä hänet että hänen luomuksensa korkealle ilmaan. Samassa rytäkässä myös monistuskone räjähti kappaleiksi.
 
Katon oven äänekkäästi avannut Ykkönen saapui kerrostalon katolle hikisenä. Portaita hän oli saanut juosta peräti kahdeksan kerroksen verran, mutta se oli todellakin sen arvoista, sillä hän oli saapunut mieluisalle ampumapaikalle. Hän ei siis ollut juossut turhan tähden. Katon reunalta hän voisi hämmentää tilannetta rantakyttien hyväksi.
 
Mentyään vatsalleen, tarkka-ampujan makuuasentoon Ykkönen vielä pohdiskeli hetken tiirailun ajan, ketä hän ampuisi. Yhtä hyvin hän olisi voinut vaikka ampua jotakuta kolmesta juuri katsomastaan hiirestä selkään, mutta hän pudisteli päätään. Heidän ampumisensa olisi liiankin helppoa. Hän päätti siis ottaa sinisellä moottoripyörällä ajavan hiiren tähtäimiinsä, jonka selän takana istui nainen. Heillä meni hyvin, mutta se tulisi loppumaan kohta, jos hänellä oli siihen jotain sanomista.
 
”Kaulaan vaan. Eiköhän sitten toi ämmäkin lennä kyydistä, kun kukaan ei enää oo ohjaamassa...” ajatteli oranssipartainen mies ottaessaan Moton tähtäimiinsä. Hitaasti, mutta varmasti hän alkoi valmistautua painamaan liipaisinta.
 
”Kiitti mun häntäni pelastamisesta, kenraali! Muuten mä olisin hiiripannaria.” kiitti Vinski Minniä, samalla kun Turbo yritti puukolla leikata köyttä poikki. Köysi vain oli niin tiukasti kietoutunut valkoturkkista hiirtä vasten, että Turbon oli parempi edettävä hitaasti sen poissaamisen kanssa.
 
”Kiitti vaan, Vinski. Samalla kun mä joudun ottaan tätä mikä-lie-onkaan irti susta, isoveikka tekee tyttöystävänsä kaa uuden kulinkaato-ennätyksen!”
 
”Tyttöystäväkö? Älä ny, Turbo. Nehän vasta tapasi toisensa tänään.”
 
”Niillähän homma luistaa niin helkkarin hyvin, et... Hetkinen! Missä ihmeessä se Tahkon partaveikkojannu oikeen on?”
 
”Ai numero Ykköstäkö tarkotat? Ei mit... ootas! Se taitaa olla tuolla katolla. Näyttää tähtäävän just... O-ou.” tokaisi Vinski nielaisten sanomistensa päätteeksi.
 
”Moto!” huusi Turbo kypäräradionsa kautta.
 
”Oota, veikka! Täs on vähän tiukka paikka just ny!” vastasi Moto kohteliaasti takaisin veljelleen.
 
”Veikka, kuuntele ny ja vähän äkkiä...” Harmikseen ja kauhukseen Turbo ei ollut saamassa viestiä läpi. Ainakaan ajoissa.
 
”No niin, no niin... nyt!” Ykkönen oli vuorenvarma siitä, että luoti menisi juuri harmaaturkkisen hiiren kaulasta läpi. Valitettavasti kaksi Leipäjuuston hanttapulia oli ilmestynyt varoittamatta kuvioihin mukaan ja mies kirosi mielessään noita pässinpäitä, jotka pakottivat marsilaisen tekemään tiukan käännöksen oikealle saaden hanttapulit törmäämään toisiinsa. Tästäkin huolimatta luoti osui, muttei alkuperäiseen maaliinsa.
 
”Elyz, mitä sä ny... Elyz?!” Moto oli kangistua paikoilleen nähtyään naisen tiputtavan haulikon kädestään ja vain sekunteja myöhemmin Elyz tippui itsekin kyydistä tylysti kyljelleen, kierien vielä selälleen pikku hetken päästä. Verta valui naisen selästä maahan vasemman rinnan kohdalta muodostaen hänen alleen pikku verilätäkön.
 
”Kuka -köh köh- kumma...” ajatteli verta yskivä komentaja katsoessaan vasemman hanskansa sormenpäillä olevia veritippoja ihmeissään. Ainakin kahdesta asiasta hän oli varma: joku oli ampunut häntä selkään ja vasemmassa rinnassa oleva kipu oli suorastaan helvetillinen, aivan kuin joku olisi painanut kuumaa, vasta taottua rautaa sitä vasten.
 
”ELYZ!!” kuuli komentaja jonkun huutavan. Lähes sokaisevassa auringonpaisteessa kivusta voihkiva komentaja huomasi  maailmaa väärinpäin katsoessaan jonkun osoittamassa häntä tarkkuuskiväärillä kerrostalon katolta. Niinpä tietysti, ajatteli Elyz tajuttuaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Hänet olisi helppo viimeistellä siihen paikkaan. Kuin umpikujaan ahdisteltu, haavoitettu eläin, joka ei pääsisi metsästäjältä pakoon.
 
”Heipparallaa, lut... Mi... Mitä helvettiä?!” Juuri aikoessaan vetää liipaisinta Ykkönen nousi korkealle yläilmoihin. Hän sai lähes heti nähdä vähän matkan päässä punaista panssaria pukevan, äreän kroganin, jolla oli hohtava käsi pystyssä.
 
”Minun komentajaani ei tuolla tavalla hoidella, varsinkaan, jos minä olen läsnä! Nyt saat tuntea vihani, senkin selkärangaton käärme!” huusi hampaitaan yhteen pureva krogan juuri ennen kuin hän heitti biotiikka-voimillaan miehen katolta kauas pois. Suoraan oman pomonsa päälle, joka jakoi mielipuolen lailla käskyjä alaisilleen.

”Rei'ittäkää ne turkispällit! VääntäkÄÄÄGKK!!!” huudahti Tahko saatuaan Ykkösen niskaansa.

 
”Wr... Wrex...” päästi Elyz suustaan tunnistettuaan hahmon, vaikka kaikki mitä hän tästä näki, oli musta varjo. Moto saapui samalla hetkellä naisen luokse. Punasilmäinen krogan otti pikaisesti oikealta lonkaltaan taskumatin (A/N: litteä vesipullo) ja huusi ennen sen heittämistä: ”Moto... ota koppi!”
 
Harmaaturkkinen hiiri nappasi pullon vasemmalla kädellään vaivattomasti eikä hän jahkaillut. Samalla Wrex pisti tuulemaan, laittaen lähelle ajavien rantakyttien ja hanttapulien kilpurit lunastuskuntoon niin aseillaan kuin biotiikka-voimillaan. Todella lähelle uskaltautuneille hän antoi ”palkinnoksi” tulisen korvapuustin.
 
Laskettuaan pullon pikaisesti vierelleen maahan, Moto otti kypärän pois Elyzin päästä varovasti. Nainen hengitti hyvin raskaasti eikä se, että tämän selästä valui verta ja sitä oli myös valunut suusta kaulalle, saanut marsilaista yhtään paremmalle tuulelle.
 
”Rauhallisesti, Elyz. Mä tässä vaan.” rauhoitteli Moto pyörittäessään samalla lieriömäisen korkin irti pullosta. Aivan naisen takana polvillaan oleva hiiri auttoi tämän puoli-istuma-asentoon pitäen hellästi ja jämäkästi kiinni tämän molemmista olkapäistä.
 
”Motooo...”
 
”Shhhh! Ihan iisisti nyt.” sanoi Moto juuri ennen kuin hän alkoi juottamaan lääkettä komentajalle. Elyz tosin ei kasvonilmeistään päätellen ollut mielissään pullon sisällä olleesta nesteestä, jota hän parastaikaa joi. Aivan kuin hänet olisi laitettu lääkkeen sijasta juomaan piikkilankaa. Se toki oli lääkettä, mutta se oli niin voimakasta, ettei sitä mitenkään voinut juoda naama peruslukemilla.
 
Lopetettuaan juomisen komentaja yski sekä lääkettä että verta suustaan. Paikalle saapuneet Turbo ja Minni katselivat ystäväänsä todella huolissaan, samalla kun Vinski taasen oli antamassa konnille elämänsä selkäsaunaa Wrexin kanssa.
 
”Osuko se selkään?” kyseli prätkältään pois astellut Turbo veljeltään, joka laittoi korkin takaisin pullon suulle pikavauhtia.
 
”Tismalleen, veikka! Ja ilmeisesti se kirottu luoti on jääny sisälle, ku ei edessä mitään reikää näy. Siis tästäkö sä...”
 
”No ikävä kyllä just tästä, isoveli. Mut annas kun mä... hitto.” tokaisi puoliksi polvillaan oleva kullanruskea marsilainen nähtyään Elyzin selässä olevan pikku reiän, josta valui vieläkin hieman verta.
 
”Ku... kuin... pa... paha se...” kyseli hämmentynyt komentaja katkonaisesti ystäviltään.
 
”Ehkä on parempi, ettet tiedä.”
 
”Voi, Minni, jos... mua yhtään... tunnet, niin... AGHH!!”  huudahti komentaja purren hampaitaan yhteen tuntiessaan pistävän kivun vasemmassa rinnassaan.
 
”Ota nyt vaan ihan rauhallisesti, Elyz, mikäli mielit lähtee täältä yhtenä kappaleena.” käski Minni ystäväänsä ottaessaan tämän vieressä olleen kypärän kouriinsa.
 
Tämän jälkeen Moto asetteli tummatukkaisen naisen molempien käsivarsiensa päälle sivusuunnassa (vasemman selän ja oikean polvien alle, laittaen vielä naisen oikean käsivarren hänen niskansa taakse) ennen kuin hän nousi taas seisomaan, nostaen velttokätisen Elyzin samalla rintakehänsä korkeudelle: ”Parempi laittaa pillit pussiin, Turbo! Tää leidi ei oo enää tappelukunnossa.”
 
”Selvä pyy, isoveikka! Ei tää muutenkaan oo se paras paikka hoitaa haavoja... Hei, Vinski!” huudahti Turbo samalla kehottaen käsimerkeillä Motoa ja Minniä valmistautumaan lähtöön. Varsinkin harmaaturkkisen hiiren piti olla nyt todella, todella varovainen haavoittuneen naisen kanssa.
 
”Niin mitä nyt, Turbo? Mulla on tässä ny tekemistä, jos et sattunu huomaamaan.
 
”Ikävä keskeyttää hauskanpitos, mut meiän on lähettävä täältä. Se partaveikko ampu Elyzii selkään ja pahasti!”
 
Turbo joutui odottamaan Vinskiltä vastausta hetken ajan. Valkoturkkinen hiiri oli kaiketi yllättynyt kuulemastaan: ”Kuin pahasti?”
 
”Niin pahasti, et luoti on jäänyt kehon sisälle ja selästä vuotaa verta. Me lähetään veke täältä PRONTO!!!”
 
”Hmph! Selvä, selvä...” mutisi Vinski pettyneen kuuloisena veljelleen. Valkoturkkinen rämäpää nouti vielä Wrexin kyytiinsä, ennen kuin hän liittyi alueelta poistuvaan seuraan.
 
”Ou mään! Etkö sä voisi vähän laihduttaa, papparainen? Mun prätkä...”
 
”Älä nyt jaksa valittaa, poju! Komentajan henki on vaakalaudalla, joten ei kun nasta... ööh... lankkuun?”
 
”Se on nasta lautaan, Wrex. Mut annan sulle kuitenkin kolme pistettä yrityksestä.” korjasi Vinski kahvoja hieroessaan, ennen kuin hän lopulta ampaisi pois paikalta ystäviensä kera.
 
”Hei, pomo! Ne jyrsijät poistuu täältä ja se monistuskone näyttää olevan ihan romuna. Mitä me tehään?” kyseli yksi Tahkon rantakytistä plutolaiselta, joka oli jäänyt vain hetkeä aiemmin oikean käden miehensä alle, radiopuhelimen välityksellä.

”Vetäy... ÄÄGHH!!!” huudahti puhelinta oikeassa evässään pitävä Tahko huomattuaan, kun hänen silmiensä eteen lensi kaukaa tikittävä, hiirilogolla varusteltu kranaatti. Ei kestänyt muutamaa sekuntia kauempaa, kunnes se räjähti laittaen maasturitankin kannen aivan uuteen uskoon.

 
”Niin, pomo? Pomo!” kuului hetken päästä romukasan alle jääneestä radiopuhelimesta. Poisajavan joukkion edessä ajava Moto, joka oli vastannut kranaatin heittämistä, katseli vielä hetken ajan taakseen tuimalla katseella ainoa silmä hehkuen verenpunaisena.
 
”Ainakin miettivät ens kerralla kahdesti, ampuvatko edestä vai takaa!” ajatteli harmaaturkkinen hiiri purren hampaitaan, kääntäen pienen hetken päästä päänsä menosuuntaan päin. Nyt hän joutui huolehtimaan kivusta valittavasta Elyzistä, joka painautui aivan hänen rintalaattaansa vasten.
 
”Sehän oli äkänen veto.”
 
”Siitä ei voi olla kovinkaan montaa mieltä, Turbo. En kyllä ihmettele ollenkaan sitä, miksi veljenne on noin vihainen. Kuinka paha komentajan tila oikein on, kenraali?”
 
”Tosi paha, Wrex. Luoti kyllä meni selästä läpi, muttei... tullut ulos.”
 
”Voihan mätä varren... Sittenhän täytyy ilmoittaa Jokerille, että ammattilaislääkärin apua kaivataan toden teolla.”
 
”No, mennäänkö sitten hakemaan tää ammattilainen puistosta?”

”Ei tarvitse, jätkät. Annetaan vaan niille koordinaatit pikahyppyä varten. Hetki pieni...”

 
 
Puistoalueella oleva Normandy oli häivetilassaan piilossa paljailta silmiltä. Ohjaamossa oleskeleva pilotti oli päättänyt viettää päiväunet, koska hänellä ei ollut mihinkään kiire eikä kukaan ollut sanonut hänelle yhtään mitään viimeiseen puoleentoista tuntiin. Valitettavasti päiväunien vietto sai tylyn lopun, kun ohjauspaneelilta kuului yhtäkkiä rasittavan kuuloista piippausta.
 
Haukotteleva Jokeri ei kuitenkaan aikaillut vaan painoi pikaisesti yhtä paneelilla olleista nappuloista avatakseen viestimen.
 
”Jokeri? Jokeri, ootko sä siellä?”
 
”Täällä ollaan, kenraali. Tosin on kerrottava, että yhteydenotollanne keskeytitte päiväuneni. Makoisat vieläpä.”
 
Ehkäpä tämä saa sut virkeäksi tuota pikaa: komentajaan on osunut ja hyvin pahasti!
 
”Te pilailette. Eihän nyt sentään komentajaa...”
 
En pilaile yhtään. Eräs nilkki onnistui ampumaan tarkkuuskiväärillään luodin Shepardin selkään ja se meni vieläpä panssarista läpi. Luoti on tosin jäänyt kehon sisälle ja me tarvittaisiin todella kipeästi Chakwasin ja Liaran apua. Tässä on henki kyseessä!
 
Jokeri järkyttyi kuulemastaan; olihan komentajaa ammuttu kerran jos toisenkin Sareniä jahdatessa, mutta tämä... miten ihmeessä yksi tarkkuuskiväärin luoti voisi läpäistä panssarin tuosta vain? Eihän N7 -panssari tietenkään läpäisemätön ollut, mutta normaalisti jo pelkästään kilpien läpäisemiseen vaadittiin vähintään kymmeniä ammuksia. Muutamaa sekuntia pidemmäksi aikaa hän ei kuitenkaan jäänyt pohdiskelemaan asiaa, vaan painoi toista paneelilla ollutta nappia.
 
”Chakwas. Liara. Valmistautukaa pikahyppyyn kuuden minuutin päästä. Teidän taidoillenne on nyt todellakin tarvetta.”
 
”Saanenhan sentään kysyä, Jokeri, mitä oikein on tapahtunut?” kyseli Chakwas Jokerin antaessa vastauksen lähes heti: ”Kenraalin mukaan komentajaa on ammuttu selkään ja luoti on jäänyt kehon sisälle. Kehottaisin teitä siis ottamaan kaikki mahdolliset lääkärinkamppeet mukaanne. Ja... myös pari oksennuspussia... ihan varmuuden vuoksi.”
 
”Tapahtuu.”
 
”Tohtoreita on nyt tiedotettu, Minni. Mitkä ne koordinaatit muuten olivatkaan?”
 
 
Santtu odotteli Garrusin kanssa Last Chance -korjaamollaan ystäviään kärsimättömänä. Mutta ainakin kahdesta seuraavasta asiasta hän olisi voinut lyödä vaikka vetoa: Leipäjuusto oli saanut pahasti selkäänsä ja koko porukalla olisi kaikki kunnossa.
 
”Jaahas... sieltä he taitavatkin tulla.” tokaisi Garrus kuultuaan moottoripyörien ääntä aivan läheltä. Santtu oli jo valmiina toivottamaan koko joukon iloisesti tervetulleeksi, mutta nähtyään Moton edessä istuvan, tajuttoman Elyzin, hän hämmentyi. Marsilaishiiri otti lähes heti pyöränsä pysäytettyään naisen käsivarsilleen ja talsi mekaanikon ja turianin välistä sisälle talliin ottamatta heihin minkäänlaista katsekontaktia. Santtu katseli hieman peloissaan ystävänsä selästä valuvia veritippoja, jotka muodostivat maahan pienen verivanan. Garrus talsi Moton perässä sisälle talliin hieman sekavan oloisena.
 
”Mi-mitä ihmettä oikeen tapahtui?” kyseli Santtu alakuloiselta porukalta, josta ainoastaan Turbo vaivautui vastaamaan: ”Se Tahkon ykkösmies ampu kaverias selkään, Santtu. Lensi vieläpä Moton kyydistä.”
 
”Se oli loistolaukaus, pakko se on myöntää. Vaikkakin likainen...”
 
”Voisitko hieman valaista, senkin ylikehittynyt... radioaktiivinen junttivaraani, mitä järkee... on ees kehua...” ärisi Minni tavoistaan poiketen vihaisena Wrexille, joka piti pokerinaamansa yllä tästä huolimatta.
 
”Ihan rauhassa vain, kenraali. Minä vain kehuin sitä kaveria, jotta minulla olisi enemmän syytä antaa hänelle kunnon selkäsauna myös jatkossa. Ja jos muistat, minä, toisin kuin kovinkaan moni lajitovereistani, kunnioitan vastustajaani ainakin mitättömän irtokiven verran, oli sitten kyse jo kuolleesta paskiaisesta tai raukkamaisesta lierosta!”
 
”Kuollut paskiainen? Siis mitä sä oikein höpötät, papparainen?” kyseli Vinski koppavana kroganilta, joka tuhahti tälle ennen kuin alkoi tarkentamaan asiaa.
 
”No, tässä vähän aikaa sitten...”
 
”Hei venatkaas!” huudahti Turbo osoittaen oikean käden etusormellaan muutaman metrin päässä välkehtivää, halkaisijaltaan ainakin kaksi metriä pitkää palloa. Välkehdinnän päätyttyä Minni hymyili hieman huomattuaan, ketkä olivat  saapuneet paikalle ”pallon” sisällä; ”Siinä ne jo onkin. Eikä hetkeäkään liian aikasin.”
 
”Umph! Muistuta minua, tohtori, etten enää ainakaan tämän vuoden puolella käytä pikahyppyä.” valitteli laukkua käsissään pitävä, silminnähden pahoinvoiva asari.
 
”Koita nyt vain jaksaa, Liara. Nyt meidän molempien on keskityt... Aa, kenraali!”
 
”Terve, tohtorit. Kiitos, kun pääsitte tänne näinkin nopeasti ja... sori, Liara, et...”
 
”Ei se mitään, Minni. Enköhän ole jo muutamassa minuutissa taas vähintään ihan hyvässä kunnossa.”
 
”Mutta nyt itse asiaan: missä komentaja on?”
 
”Tuolla sisällä. Seuratkaa...”
 
Tu-tuotako?” kyseli Liara nähtyään maassa olevan verivanan. Minni nyökkäsi kainosti laittaen silmät kiinni; ”Juuri sitä.”
 
Verivana johdatti tohtoriduon lopulta tallin takahuoneeseen, jossa he huomasivat komentajan nostinpöydällä selällään valkoisen pressun päällä tajuttomana, suu ammollaan ja hengittämässä raskaasti. Moto ja Garrus olivat paraikaa irrottamassa panssaria naisen yläkropan kohdalta pala kerrallaan. Hanskat oli jo irrotettu ja nyt oli vuorossa olkapääsuojaimien vuoro.
 
”Varovasti, varovasti...”
 
”Ei tarvitse kuitenkaan hokea sitä kuin mantraa, Garrus!” ärisi Moto ottaessaan vasemman olkapääsuojaimen irti, Garruksen ottaessa samalla oikean puolen suojainta.
 
”Anteeksi, herrat, mutta...”
 
”Niin mitä ny... Aah, tohtori! Mitä te...” kyseli Garrus yllättyneenä kokeneelta lääkäriltä.
 
”Missä se luoti oikein on?”
 
”Se on...” aloitti Garrus Moton jatkaessa: ”Yläselässä, vasemmalla puolella.”
 
”Kääntäkää hänet vatsalleen. Mieluiten varovasti.” Hiiri ja turian tekivät työtä käskettyä ja käänsivät naiskomentajan hitaasti ja varovasti vatsalleen. Elyz kuitenkin irvisti kivusta.
 
”Tossa se on, kuten näkyy. Aika pahassa paikassa...” kertoi Moto Chakwasin katsellessa reikää sormet leuan kohdalla mietteliäänä, samalla kun Liara valmistautui laittamaan asianmukaisia vaatteita, suusuojaa unohtamatta.
 
”Te olette tehneet jo sen, minkä voitte. Nyt... poistukaa.” käski tohtori laittaen silmänsä kiinni viimeistä sanaa sanoessaan.
 
”Mut...” intti Moto vastaan tohtorille, joka sanoi tälle rauhallisesti: ”Komentajan itsensä tähden. Kai ymmärrät?”
 
”No niin, Moto, tule jo! Ei häiritä heitä yhtään enempää!” huusi huoneesta jo poistunut Garrus hiirelle. Moto katseli operaatioon valmistautuvia tohtoreita ja Elyziä ohimenevän hetken ajan ja poistui lopulta huoneesta sulkien oven, taaten täten kaksikolle työrauhan. Suljettuaan oven isokokoinen marsilainen veti syvään henkeä, kävi istumaan lähimmälle tuolille, minkä löysi ja hautasi päänsä käsiinsä.
 
Ikäväkseen hänen oli tunnustettava se karu tosiasia, että tuon naisen elämä ei ollut hänen käsissään.
 
Tohtorit jatkoivat panssarin irroittamista ja jo hetken päästä he olivat irroittaneet rintarangan kohdalla olevat palat. Chakwas katseli vasemman rinnan kohdalla olevaa reikää ilmeen värähtämättä lähes ollenkaan, toisin kuin Liara, joka katseli sitä ihmeissään.
 
”Voi jumalatar sentään!”
 
”Annapa sakset. Tämä paita on saatava pois.” Asarin annettua sakset Chakwas alkoi heti leikkaamaan tummansinisestä, veren tahrimasta armeijapaidasta irti yhtä isoa palaa, joka ulottui niskasta alaspäin alaselkänikamien kohdalle. Kokenut lääkäri hoiti homman kotiin noin kahden minuutin sisällä, minkä jälkeen hän antoi palan Liaralle ja vaihtoi sakset viereisellä pöydällä olleeseen minilamppuun. Nyt hän sai katsoa tarkemmin, kuinka pahasti Elyzille oli oikein käynyt.
 
”No, tohtori, miltä näyttää?”
 
”Pahalta. Kuten se hiiriherra sanoi.” vastasi tohtori asarille takaisin neutraalin oloisella äänellä.
 
”Kuinka pahalta?”
 
”Niin pahalta, että joudun vaatimaan sinulta pakastimenkylmiä hermoja. Hänet on...”
 
”Älkää ny... viitsikö... mä lupaan...” houraili Elyz yhtäkkiä yllättäen tohtorit.
 
”painua unten maille? Ei hätää, komentaja, juuri sinne te pääsette tuota pikaa.” rauhoitteli tohtori ottaessaan samalla desinfiointipullon, pumpulipalasen, ruiskun ja puudutusainepurkin valmiiksi.
 
”Kunpa... voisinkin vaan nuk... kuu...” jatkoi Elyz, kunnes hän yhtäkkiä tunsi, että hänen oikeaa käsivarttaan käännettiin toiseen suuntaan. Kyynärpään kostutus... hän olisi nielaissut, jos olisi voinut, kun hän tajusi, mitä seuraavaksi olisi tiedossa.
 
”Saamasi pitää.”
 
”UGHH! Ei... nyt... sentäääääännnn...” sanoi komentaja painotuksen muuttuessa suorastaan uneliaan raskaaksi. Muutamaa sekuntia myöhemmin Elyz oli unten mailla.
 
”No niin... nyt alkaa sitten se haastava osuus.”
 
”Voi, tohtori, kunpa et olisi sanonut tuota.”
 
”Tiedäthän, Liara, ettei sinun tarvitse tehdä tätä.”
 
”Mutta kun minun täytyy. Ilman häntä olisin vieläkin Therumissa ansassa ja hän on muutenkin pitänyt minusta huolta. Toivottavasti en kuitenkaan...”
 
”Sitten on hyvä, että meitä on tässä kaksi, vai mitä?”
 
”Jos niin sanot. Mitä nyt?”
 
”Sidomme kädet ja laitamme ne tuohon nostimen päähän. Sitten alkaa se hauskin osuus.”
 
”Miksi... aa, ymmärrän. Emmehän halua, että hän vahingossakaan päätyy lattialle. Välineet vielä hänessä kiinni.” Asarineitokaisen mielessä pyöri juuri tämä karmea kuva ja hän nielaisi. Chakwas taputteli Liaraa olkapäähän ja sai tämän rauhoittumaan.
 
”Tismalleen. Mutta eiköhän ole aika käydä töihin.”

_________________
"Kuulehan, Rasvanahka, pojuseni..."
"Niin, pomo?"
"SOTKET MATTONI ÖLJYYN!!!!"


Viimeinen muokkaaja, DeadRat21 pvm Su Toukokuu 20 2018, 12:54, muokattu 2 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
DeadRat21
Moderaattori
avatar

Viestien lukumäärä : 773
Join date : 25.01.2014
Ikä : 23
Paikkakunta : Itä-Pirkanmaa

ViestiAihe: Luku 5 (1/3)   Ke Helmi 28 2018, 12:31

Luku 5: Läpi painajaisten
 
 
Silmänsä vain muutama sekunti aiemmin aukaissut Elyz nousi seisomaan ja katseli ihmeissään parastaikaa raivoavan hiekkamyrskyn syömiä maisemia. Hänellä oli tismalleen samanlaiset vaatteet päällä kuin silloin nuorempana, jopa hopeinen rannekello oli hänen oikeassa ranteessaan. Ja... hän huomasi olevansa taas oma teini-ikäinen itsensä, eikä aikuinen nainen. Pitkähihaiseen, harmaaseen paitaan ja tummaan takkiin pukeutunut pitkä teini-ikäinen tyttö, jonka tummat, noitamaiset hiukset yltivät parhaimmillaan olkaluiden puoleenväliin.
 
Mutta hän oli ilman vakioaseistustaan. Ilman panssaria, biotiikka-voimia ja vielä lopuksi, aseita. Yllätyksekseen tyttö kuitenkin löysi oikeasta housuntaskustaan mustaharmaa-raitaisen sytkärinsä. Sellaisen, jossa oli kaksi häijyn näköistä, ristiin menevää käärmemäistä naarmua kannen vasemmalla puolella. Mutta nyt hän ei aikonut käyttää sitä savukkeen sytyttämiseen.
 
”Hmm... kyllä tässä pitäisi nestettä olla ihan tarpeeksi. Toivottavasti tää myrsky...” Myrsky ei todellakaan ollut hänen parhain ystävänsä sillä hetkellä, mutta hän päätti kuitenkin yrittää. Elyz suojasi vasemmalla kädellään sytkäriä yrittäessään pyörittää oikealla peukullaan piikivirullaa, jonka aikaansaama kipinä toisi liekin ja valoa.
 
Hetken aikaa pähkäiltyään hieman ruostuneen rullan kanssa, Elyz onnistui saamaan sytkärinsä liekehtimään. Mutta vaikka hänellä oli nyt valonlähde, joka auttoi häntä näkemään hiekkamyrskyn keskellä, hän ei kuitenkaan tiennyt, minne mennä. Kaiken kukkuraksi hän saattoi vannoa nähneensä myrskyn seasta jonkun henkilön, tai tarkalleen ottaen varjon, joka katosi lähes heti hänen näkyvistään paljastuttuaan. Hän ei siis ollut yksin. Ja jo pelkästään sen tietäminen sai hänet varpailleen.
 
”Ugh! Pakko jatkaa eteenpäin.” Sisukas tyttö jatkoi talsimista eteenpäin vasen kyynärvarsi kulmakarvoja vasten valaisten oikealla kädellä olevalla sytkärillään pimeää maailmaa, vaikka vastatuuli painoi ankarasti päälle ja sai Elyzin tuntemaan itsensä avuttomaksi.
 
Oliko vaivannäkö siis yhtä tyhjän kanssa? Ei missään nimessä, vaikka hänestä alkoi vähitellen tuntua siltä, että ilmassa lentelevät, normaalisti vaarattomat pikku irtokivet olivat muuttumassa tappaviksi luodeiksi, kun pari sellaista osui hänen oikeaan ranteeseensa ja vasempaan reiteensä kovalla vauhdilla. Niin kovalla, että osumat tekivät kipeää. Verta ei kuitenkaan luista vuotanut, mutta ainakin ranteeseen oli osumasta jäänyt ilkeän näköinen mustelma.
 
”Auh! Mitä jo pelkästään säästä ja noista perkeleen kivistä voi päätellä, tää paikka ei taida pitää musta yhtään.”
 
Yhtenä hetkenä myrsky alkoi selvästi laantua. Komentaja ihmetteli tätä suuresti; vielä äsken myrsky oli raivonnut ja nyt... se vain loppui. Jokin ei ollut kohdallaan. Vaikka kuinka paljon hän yritti toitottaa itselleen, että tämä oli hänen oman mielikuvituksensa tuotetta, se ei ollut hänen vaan jonkun toisen. Ihan kuin hän olisi vain nukke, jonka joku päästään pöpi nukkemestari yrittäisi saada murskattua keinolla millä hyvänsä.
 
Laitettuaan sytkärinsä kannen kiinni ja laitettuaan sen vasempaan housuntaskuunsa, Elyz ryhtyi katselemaan lähiympäristöä. Hän huomasi olevansa raunioiden luona, joita hiekkakinokset peittivät. Eteenpäin kävellessään hän näki pikaisesti vasemmalle katsottuaan prothean -majakan, jota ympäröi vaaleanvihreä aura. Hän ei ollut uskoa silmiään: mitä se edes teki tässä unessa? Juuri tuollaiselta hän oli aikanaan saanut sen kaamean hätäviestin, joka pyöri hänen mielessään aina silloin tällöin.
 
Asteltuaan pystyssä olevan, 6-metrisen majakan luokse, komentaja katseli tätä sanoinkuvaamattoman arvokasta teknologian ihmettä mietteliäänä kädet puuskassa.
 
”Mitä sinä minusta nyt oikein haluat?” kyseli tyttö hiljaa elottomalta esineeltä, joka ei odotetusti antanut hänelle minkäänlaista vastausta. Se vain oli siinä pystyssä, ilmeisesti odottaen jotakuta, joka ottaisi sen sisältämän datan vastaan. Tällä kertaa Elyz tosin päätti jättää tilaisuuden käyttämättä. Se hetki, kun hän sai vastaanottaa majakassa olleen hätäviestin mieleensä Eden Primella, ei ollut ollenkaan kiva muisto. Aivan kuin joku olisi yrittänyt käristää hänen päänsä.
 
”Shepaaaaaarrrrrdddddd...” Yhtäkkiä aavemaisen hiljaisuuden rikkoi vähintään yhtä aavemainen ääni, joka sai Elyzin varpailleen; ”Kuka siellä? Haloo?”
 
Tytön käännettyä selkänsä majakkaa päin, sen vihreä aura vaihtui verenpunaiseksi. Hetken sisällä majakkaan alkoi muodostua halkeamia ja pian niiden läpi tunki mustaa savua, joka liikkui savupilvenä pahaa-aavistamattoman komentajan taakse. Ja se alkoi pikkuhiljaa muuntautua erääksi hahmoksi, josta saattoi alkuun erottaa ainakin kammottavat, siniset silmät...
 
”Mitä ihmet...” ihmetteli tyttö kääntyessään katsomaan taakseen, mitä ihmettä oikein oli meneillään. Se, mitä hän näki, sai hänet sanattomaksi. Ei kai vain...
 
”Mikä hätänä, komentaja? Etkö muka enää tunnista minua?” Tuon kammottavan, konemaisen äänen Elyz olisi tunnistanut missä tahansa. Hän oli lähes jäykistyä paikoilleen nähtyään savupilven alta paljastuneen hahmon, jolla oli päällä vaaleanhopea panssari ja synteettinen vasen käsivarsi, joka oli kytketty johdolla jos toisella panssariiin kiinni aina kaulan juuresta pallean kohdalle.
 
”Sa-Sa-Saren?” onnistui hämmentynyt tyttö päästämään suustaan astellen samalla takaperin taaksepäin. Turian ei ujostellut vaan asteli tätä kohti mahtipontisin elkein. Elyz olisi voinut vannoa, että maa tärisi turianin jokaisesta askeleesta.
 
”Miksi olet noin yllättynyt?”
 
”Mutta... mehän hoitelimme sinut... Sinä... SINÄHÄN KUOLIT!”
 
”Niin kuolinkin... väliaikaisesti. Ja ei ei ei ei ei ei ei, parahin kollegani... tämä ei tarkoita sitä, että olisin vain mielesi tuotos. Siis jotain sellaista, minkä voisi sanoa vain olleen mitätön painajainen, jonka voi jättää tuosta vain taakseen, Shepard. Mutta minusta et tule pääsemään eroon ikinä, siitä tulen pitämään huolen!”
 
”Sä senkin...” Vaisto kehotti komentajaa ottamaan aseen lonkaltaan, niin kuin aina ennenkin. Mutta sitten hän muisti karun tosiasian hiveltyään oikeaa lonkkaansa pikku hetken ajan ja katsottuaan alas: hän oli nyt aseeton.
 
”Hupsis. Kai nyt sentään sen muistit, että sinulla ei ole mitään, millä puolustautua?” Samalla kun Elyz katsoi taas eteensä, hän sai yhden epämiellyttävän yllätyksen lisää: pistoolin piipun vain millien päässä hänen nenästään. Asetta oikeassa kädessään pitävä harmaasuomuinen turian hymähti pikaisesti katsellessaan vastustajansa kasvoja, jotka hetken sisällä muuttuivat järkytyksestä raivoksi.
 
”Tismalleen... minä pitelen tämän unen tahtipuikkoja käsissäni. Olet heikko, mitätön ja yksin, ilman tovereitasi ja toisin kuin sinä, minulla on sentään jotain, millä voin tehdä sinusta selvÄÄÄGGHH!!!” Sarenin puhe sai ennenaikaisen päätöksen Elyzin lyödessä turianin nenää vasemmalla nyrkillään varoittamatta. Tummatukkainen tyttö käytti tilaisuuden hyväkseen ja juoksi pois kipuaan noituvan, polvilleen kaatuneen turian-Spectren silmistä. Toivuttuaan hetken ajan äkäisestä iskusta, Saren raivostui huomattuaan vihollisensa karanneen ja vieneen hänen kädestään pudonneen pistoolinsa siinä samalla. Eikä hänen vihansa ainakaan laantunut siitä, mitä hän sai seuraavaksi kuulla jostain...
 
”Olisipa vaan itse neuvosto näkemässä, ettei mahtava Saren Arterius olekaan niin mahtava kuin luullaan.”
 
”Senkin pikku... pöyhkeilevä... syöpäläinen!” ajatteli turian purren hampaitaan yhteen todella vihaisena. Kuinka tuo ihminen julkesi mollata häntä? Tuollainen pieni, mitätön kirppu, joka ei niin millään voinut hyväksyä omaa paikkaansa, tulisi saamaan juuri samanlaisen lopun, jonka ärsyttävät pikku hyönteiset ansaitsisivat.
 
Vaaleanharmaasuomuinen turian otti vyötäröltään kranaatin ja heitti sen kasviston syömää, antiikkista pylväsriviä päin. Hetken päästä valtavat pylväät hajosivat räjähdyksen voimasta moneksi isoksi palaksi. Sen oli tosin tarkoitus olla varoitus. Varoitus siitä, että kunhan hän saisi kollegansa kiinni, ei hyvä heiluisi.
 
”Tule nyt vain esiin, Shepard... tee edes tästä... tämän ainoan kerran HELPPOA!!!” karjui eteenpäin kävelevä turian äänenpainon noustessa sana sanalta aina vain vihaisemmaksi. Elyz osoitti vihaista vastustajaansa vähän matkan päästä erään puoliksi hajonneen pylvään takaa, koittaen saada käsissään olevaa pistoolia juuri sopivalle korkeudelle.
 
”Juuri noin... ihan rauhassa vaan... vielä vähän...” Turian pysähtyi yhtäkkiä paikoilleen tiirailemaan ympäristöä. Elyzille se oli kuin lottovoitto. Nyt tuo hirviö saisi kyytiä.
 
”No niin! Nyt saat maistaa omaa lääkettäs... mi-mitä? Ei... ei... ei saatana!” Vaikka hän painoi liipaisinta monta kertaa, ase ei lauennut. Tummatukkainen komentaja puhisi tajuttuaan, että tuo käärme oli mennyt laittamaan pistooliinsa jonkinlaisen sormenjälki-varmistimen. Paljaalle silmälle näkymättömän, mikroskooppisen pienen osan, jolla saattoi estää ulkopuolisia käyttämästä heille kuulumatonta asetta.
 
Samassa Sarenin vasempaan kyynärvarteen kiinnitetty kämmentietokoneen tapainen laite alkoi piiputtamaan. Katseltuaan näyttöä hetken ajan turian kääntyi vasemmalle päin katsomaan syödyn näköisiä pylväitä. Elyz painoi päänsä piiloon turianin häijyiltä silmiltä ja nielaisi tajuttuaan, kuinka karmivan virheen hän oli tehnyt.
 
Tästä paljastumisesta komentaja sai syyttää vain ja ainoastaan itseään. Meni tuollaiseen vipuun kuin mikäkin keltanokka.
 
”Aa, vai sielläkö sinä olitkin. Tule vain esiin...”
 
”Unta näät, pelkuri! Ennemmin mä...” ajatteli Elyz käydessään mielessä vaihtoehtojaan hien valuessa otsaa alaspäin. Hän voisi paeta... vain saadakseen selkäänsä tappavan osuman. Entä jos hän antautuisi? Pelaisi itselleen aikaa ja odottaisi uutta hetkeä...
 
Niin monta vaihtoehtoa ja niin vähän, suorastaan tappavan vähän aikaa.
 
”Älä nyt ujostele. Tule nyt vain tänne, niin voin päästää sinut tuskistasi. Tehdä tästä helppoa, nopeaa ja kivutonta, lähes kivutonta siis.” ehdotti kiero turian selvästi rauhallisemmalla äänensävyllä.
 
”Ei. Mä en sitä tee.”
 
”No, olkoon sitten niin, ihminen. Itsepähän valitsit.” Turianin oikea käsi alkoi hohtaa ja tämä nosti pylvään takana olleen komentajan korkealle ilmaan, aivan pylvään yläpuolelle. Elyz saattoi vain rimpuilla epätoivoisesti katsellessaan, kun turianin vasemmassa kädessä oleva haulikko oli valmiina laukaisemaan sähköpallon.
 
”Ei huolta. Tämä ei satu pitkään. Ei ainakaan pitäisi.” Viime hetkellä turian laski hieman asettaan niin, että se osoittikin Elyzin sijasta tämän alla olevaa pylvästä. Ja sitten... se oli menoa.
 
Elyzistä tuntui siltä kuin aika olisi hidastunut. Kirjaimelliseti. Hän lensi kaaressa kuin räsynukke, huomaten kuitenkin kauhukseen, kuinka kivenpalaset muuttuivat silmänräpäyksessä teräviksi pikku nuoliksi. Niitä oli neljä. Niin vähän, mutta ne olivat sitäkin kammottavampia.
 
Ensimmäinen niistä lensi aivan hänen kaulansa vierestä; tosin takapäässä olevat terävät, hainhampaita muistuttavat, metalliset sulat jättivät pari häijyn näköistä arpea.
 
Toinen taas lensi tytön selän alapuolelta, mutta se ei kuitenkaan edes hipaissut häntä. Elyz ei kiljunut riemusta nähtyään, kuinka se lensi takaisin häntä päin, kun kolmas, kohtisuoraan lentänyt nuoli osui siihen ja sai sen kimpoamaan takaisin häntä kohti. Nuoli osui yläselkään, tarkalleen ottaen oikealle puolelle niin, että nuolen kärki tuli rinnasta läpi.
 
Vielä lisätäkseen suolaa haavoihin, viimeinen nuoli osui vasemman jalan pohkeeseen edestä. Ja vasta sen jälkeen... tuli kipu. Mutta edes se ei tuntunut miltään verrattuna maahan tömähtämiseen. Vieläpä naama edellä.
 
Kierittyään hetken ajan hiekassa komentaja lopulta pysähtyi selälleen. Näkymä ei ollut mitenkään kaunis. Verta vuoti niin nenästä kuin kaulasta ja alempaa sitä vuoti vielä enemmän.
 
Just! Kerran kummallekin rinnalle, ja vieläpä saman päivän aikana, saan vielä toisen pohkeistani sairaalakuntoon. Hienoo, Elyz!” ajatteli verta vuotava komentaja täynnä itseironiaa nähtyään hänen oikean rintansa lävistäneen nuolen. Silti hänen oli noustava tai muuten hän kuolisi siihen. Verenvuotoon. Se ei todellakaan ollut hänen mielekkäin kuolintapansa.
 
Ikuisuudelta tuntuneiden sekuntien ajan Elyz yritti saada itseään pystyyn, tai ainakin puoli-istuma-asentoon. Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty; toinen käsivarsista oli mennyt veltoksi ja nuoli, joka oli osunut vasempaan pohkeeseen, oli jäänyt sinne todella tiukasti kiinni.
 
Vasemmalla kädellä. Kädellä, johon hänellä ei ollut samanlaista luottoa kuin oikeaan, hän tekisi nyt kivuliaan operaation. Ja mahdollisesti vieläpä sotkuisen sellaisen.
 
”Yyy... kaa...” Tiukka ote kärjen päästä. Pikainen työntö edestä, sitten veto vasemmalla kädellä takaapäin sokkona ja se olisi siinä.
 
”KoAAGHHHH!!!” Se olisi siinä? Tietysti olisi, mutta itse asian tekeminen oli paljon kimurantimpi juttu kuin sen miettiminen. Mikään, aivan oikein, mikään ei koskaan voinut olla liian helppoa. Ainakaan hänelle.
 
Ajattele, Elyz... se on vaan yks nuoli. Nuoli, joka... ei! Mä en todellakaan tähän paikkaan kuole!” Kääntyessään katsomaan pikaisesti taaksepäin keltasilmäisen tytön kasvoilta saattoi huomata pakokauhun. Pienen pyörremyrskyn ympäröimä Saren asteli aina vain lähemmäs häntä kohti, ilmeenkään värähtämättä.
 
”No niin...” vasen käsi varovasti terävien sulkien ympärille ja sitten se saisi lähteä. Mutta ei hätäilyä, muuten hän saattaisi viiltää ranteensa auki.
 
”Än... yy... tee...” Askeleet kuuluivat sekunti sekunnilta aina vain lähempää ja tyttö saattoi vain arvailla, mitä tuo hirviö hänelle sitten tekisi...
 
”NYT!!!” Vetäessään nuolta irti selästään, Elyz puri hampaitaan yhteen ja yritti pitää kipunsa kurissa. Toisin kuin äsken, pientä valitusta lukuun ottamatta hän ei huutanut. Johtuikohan se siitä, että hän oli jo saanut vain muutamia sekunteja aiemmin tuntea kivun ja siten hän oli jo tottunut siihen? Kipu, niin henkinen kuin fyysinen, oli Elyzille asia, josta hän ei millään päässyt eroon, vaikka itse aika olisi pysähtynyt. Se oli hänelle kuin varjo tai epämiellyttävä seuralainen, joka seurasi häntä kaikkialle. Joka tapauksessa nuolen vetäminen meni paljon nopsakkaammin kuin sen työntäminen.
 
Saatuaan nuolen lopulta irti selästään ja heitettyään sen sivuun, tummatukkainen tyttö veti syvään henkeä. Vielä olisi kuitenkin otettava tuo pohkeeseen osunut nuoli irti ja nopeasti.
 
”Enköhän pärjää jopa sen...” Valitettavasti komentajan ajatukset katkesivat kuin kananlento askeleitten viimein loputtua. Hyvin äänekkäästi. Ja aivan hänen taaksensa. Hän oli aivan hänen takanaan, hän saattoi tuntea sen...
 
 
”Siis miten ihmeessä jo yks luoti voi läpäistä panssarin? Kertokaapa.” kyseli Turbo kädet puuskassa Minniltä ja Garrusilta.
 
”Kova vauhti ei taida olla hyväksi niille. Kun käyttäjä ei liiku kovinkaan nopeasti, suojaus on hyvä. Mutta kun taistelee kovassa vauhdissa eikä jalan... ilmeisesti se ilmavirran kera laskee suojausta ja paljon. Tai sitten komentajan käyttämät panssarinosat ovat jo nähneet parhaimmat päivänsä, tiedä häntä.”
 
”Oli pakko, Garrus. Muuten ei millään oltaisi pystytty sekä tähtäämään että ampumaan tarpeeksi nopeasti.”
 
”Sitäkö te kaks...”
 
”Tismalleen, Turbo. Ennen sitä rähinää säädettiin voimien lisäksi myös meidän osien painoa. Eli kun otettiin painoa - siis suojausta – pois, me pystyttiin liikuttaan käsiämme paljon nopeemmin ja samalla biotiikastakin tuli paljon tehokkaampaa. Mut tää... tää kyllä pistää miettimään, kannattaako sitä suojausta laskee kovinkaan paljon, jos tulos on tälläinen.”
 
”Joopa joo. Motolla oli kyllä onni matkassa. Ellei se ois kääntyny just sillä hetkellä...”
 
”Turbo... ehkä ois parempi, et... kato ny sitä.”
 
”Mun vika.”
 
”Älä nyt hulluja puhu, Moto, ei kukaan sinua mistään syytä. Se olisi voinut käydä kenelle tahansa.”
 
”No, Wrex... mun takia se on tuolla noin, jos et sitä...”
 
Vanha krogan tarrautui marsilaisen oikeasta olkapäästä jykevästi, kuin haluten kertoa, ettei hän halunnut suvaita tuollaista käyttäytymistä. Kaiken kukkuraksi Wrex katsoi Motoa vieläpä tämän ainoaan silmään: ”Kuuntele nyt ja hyvin tarkkaan, marsilainen...”
 
Sen jälkeen kaksikon välille muodostui lähes piinallinen hiljaisuus, kunnes Wrex lopulta jatkoi: ”näitä sattuu. Jopa parhaimmillekin. Jopa sinulle ja veljillesi. Jopa komentajankin kaltaisille henkilöille.” Tämän jälkeen krogan nousi tuolilta seisomaan ja simäili ulos päin, kunnes hänen katseensa suuntautui hetken päästä taas Motoon: ”Ajattelitko muuten pelkästään siinä istua?”
 
”Kai ny sentään voin tässä venata, kunnes lekureilta tulee tilanteeseen päivitystä, vai?” kyseli marsilainen saaden kroganin huokaisemaan raskaasti.
 
”Huonoina hetkinä on hyvä päästää höyryjä, poju. Tiedän, että se kuulostaa typerältä, ja niin se onkin, mutta...” kokenut krogan keskeytti taas puheensa löytääkseen sopivia sanoja. Moto ei itse asiassa pistänyt pahakseen, vaikka hän saikin odottaa noin parinkymmenen sekunnin ajan jatkoa puheelle. Wrex kyllä taitoi taistelun, mutta ilmeisesti juuri kyynisen luonteensa takia hänellä oli vaikeaa antaa neuvoja ja piristää muita, varsinkaan hädän hetkellä;  ”mieluummin olen ulkona tekemässä jotain kuin vain istun tässä odottamassa tuntikausia jotakin lääkärin lausuntoa. Ja minä vihaan odottamista! Voithan toki jäädä siihen, jos haluat...”
 
”No mitä sulla oli mielessä?” kyseli marsilainen kroganin hieroessa poskeaan. Vastaus ei ollut musiikkia korville.
 
”Tarkkuusammuntaa.” Moton silmät laajenivat yllätyksestä. Ampumistako? Juuri sitäkö, minkä takia Elyz oli takana oleva huoneessa hoidettavana?
 
”Pilailet sä?”
 
”Onhan jopa sekin parempaa tekemistä kuin pelkkä istuminen siinä niin. Ota tai jätä... sinun valintasi.”
 
Pohdiskeltuaan vain muutaman sekunnin ajan Moto nousi tuolilta hieman vastahakoisen oloisesti. Vinski tosin heitti vielä oman lusikkansa soppaan: ”Voidaanks me muutkin tulla, papparainen?”
 
”Ei, Vinski. Vain hän.”
 
”Taidat vaan pelätä...” Vinskin ivailu loppui kuin seinään hänen kuullessa rystysten naksuttelua. Wrex mulkoili vielä lopuksi valkoturkkista marsilaista varoittavalla ilmeellä; ”Okei okei, ymmärsin!”
 
”Naperot... aina pää pilvissä...” mutisi krogan ottaessaan lattialla olevasta tavaralaukusta erään pienen neliömäisen, levysoitinta muistuttavan laitteen, jonka toinen, kaareva pää muistutti selvästi ravun tai skorpionin kouria. Se oli virtuaalikiekkolaukaisin. Galaktinen kestohitti ja loistava tapa tappaa aikaa, oli sitten länkkäreistä tykkäävä napero tai kaiken nähnyt sotaveteraani.
 
”Älä siitä välitä, Wrex. Kyllä muakin ottaa sen kerskailu aivoon, mut siihen tottuu. Aikanaan.”
 
”Ihan miten vain.”
 
”Onko sun oikeesti pakko?”
 
”Niin mitä mitä?”
 
”Siis toi, senkin toivoton machoilija! Etkö ottanut jo aiemmasta opikseks vai onks sulla kanan muisti, Vinski?”
 
”Älä ny, söpöliini... minkä mä sille mahan, ettei tolla kaverilla oo huumorintajuu?”
 
”Ehkä ois parempi, että edes yrittäisit vakavasti ymmärtää sen ajatusmaailmaa ja sitä, mitä se on elämässään kokenu. Ei se ilkee oo...”
 
”Joo, ei ookaan, se meinasi vaan puristaa multa silmät ulos ensitapaamisella.”
 
”Koska sä et itse ottanu Elyzin sanoja vakavasti. Turha sun on sanoa, ettei sua varoitettu, jos se antaa sulle sellaisen läksytyksen, ettet aja pyörälläs ainakaan viikkoon.”
 
”Niin niin... mut sallitko mun kysyä tän yhden kysymyksen, Santtu: oot sä edes huolissas siitä?”

”Kenestä?”

 
”No, Elyzistä tietysti. Eiks sua yhtään pelota se, et se on tuolla noin tajuttomana? Ja vieläpä hengenvaarassa?”
 
”Totta kai mä oon huolissani. Usko pois. Mut Elyz on paljon sitkeempi likka kuin luuletkaan. Se ei varmaan oo vielä näyttäny teille pojille edes puoliakaan itsestään.”
 
”Siitä ei oo epäilystäkään. Vaikka se hieman... ahdistaa mua, pakko myöntää, että sillä ja Motolla meni tosi hyvin. Siis aina ennen kuin...”
 
”Joo, ymmärrän. Mut... ahdistaa? Mikä siinä sua oikeen ahdistaa?”
 
”No kun se on niin... varma itsestään, peloton ja... nainen. Mä pelkään, et se näyttää mulle kaapin paikan ja nokittelee sitten jälkeenpäin, kuinka huono mä oon siihen verrattuna. Kova se on, pakko se mun on myönnettävä... mut omaan makuuni liiankin kova.”
 
”Ehkäpä juuri noita kahta ekaa mainitsemaas asiaa se komentajana ja Spectrenä oleminen vaatii kaikista eniten, Vinski. Mut ei se kuitenkaan tarkoita sitä, et se olis sydämetön. Ja älä huoli, tuskin se nykyään paljoakaan välittää leveilystä.”
 
”Onneks ainakaan siitä ei tarvi huolehtia. Mut... hei, mitä sä ny?”
 
”Meen tappamaan aikaa fillareiden parissa. Wrex on ihan oikeassa: turha vaan istua ja rukoilla parasta.”
 
”Eihän pari rukousta sentään tapa.”
 
”Elyz on yhä se sama Elyz, jonka mä näin viimeksi sellaset yli 10 vuotta sitten. Itsepäinen, kova, mut kuitenkin inhimillinen. Rukoilua tosin se tuskin edes kaipaa. Taisi kerran sanoa mulle, ettei se voi sietää ajatusta jostakin... ööh... jumalolennosta. Ja vieläpä uhkas antaa lumipesun, jos ees leikillä saarnaan sille siitä, miten tärkeetä on uskoa johonkin, mitä ei silmällä näe.”
 
”No, millä se sitten... ai niin, sisäinen tahdonvoima, ei usko yläkerran ukkoa kohtaan, vei läpi harmaan kivenkin.”
 
”Juurikin noin. Harmi vaan, ettei sulla oo sana hallussa kovinkaan usein tohon tyyliin.”
 
”Hei! Se on tällä marsilaisella aina hallussa, usko tai älä.”
 
”Jos niin sanot... ” sanoi mekaanikko väljän kuuloisesti kääntäessään päänsä marsilaisesta pois päin ja pyöritellen silmiään hieman epäilevästi.
 
 
”No niin, no niin... ihan vähän vielä, Liara!”
 
”Minä... yri... tän...”
 
”Sainpas!” ”Hyvin tehty, Liara. Hyvin tehty. Haava on tosin vielä saatava umpeen. Mi-mikä sinulle nyt...”
 
”A... Anteeksi, toh... tohtori... ”
 
”Verestäkö tuo johtuu?”
 
”Ei! Tämä vain... vaati minulta enemmän keskittymistä kuin... yleensä. Uskomatonta, että... taistellessa näitä ei tule... mutta tälläisessä operaatiossa...”
 
”Teit kuitenkin hyvää työtä. Olet jo tehnyt osasi, joten voit... ”
 
”Mieluummin pysyn... täällä. Tahdon olla hänen seuranaan, kun hän... on taas valveilla.”
 
”E... eiiii...”
 
”Joko hän...”
 
”Ei. Ilmeisesti vain hourailee. Eli varsinaisesti hän ei ole vielä hereillä.” ”Mutta se ei todellakaan tarkoita, että saisin hengähtää. Annapa se teräslanka ja pihdit.”
 
”Hoituu.”
 
”Olemme aivan kohta valmii...”
 
”Mee... pois... mee pois!”
 
”Hourailee? Tuo kuulostaa enemmän...”
 
”Painajaiselta? Niin minäkin ajattelin. Mutta ikävä kyllä emme voi sukeltaa hänen mielensä syövereihin.”
 
”Kautta jumalattaren, Shepard, mitä ihmeen painajaista sinä oikein nyt näet?” ajatteli Liara antaessaan pihdit tohtorille katsellessaan samalla pelokkaita äännähdyksiä päästelevää komentajaansa huolissaan. Mutta ehkä oli vain parempi, että hän vain arvaili, mitä Elyz näki...
 
 
”Olet varsin sitkeä, Shepard, se on pakko myöntää...” Elyz kääntyi katsomaan taakseen ja välittömästi turian otti hänen rinnuksistaan kiinni, nostaen hänet aivan omien, painajaismaisten silmiensä eteen; ”liiankin sitkeä! Tajuatko, kuinka paljon vihaan sellaisia?!”
 
Elyz yritti piristää tunnelmaa, samalla kun Saren tarttui vasemmalla, synteettisellä kädellään naisen kaulasta kiinni, nostaen hänet ylemmäs vaivattomasti;”Ja... ja minä kun luulin, että juuri... AGGHH!!!” Saren laittoi kollegansa viisastelulle pisteen työntämällä oikean käden etusormensa tytön vasemmassa pohkeessa olevaan haavaan. Syvemmälle ja syvemmälle... aina siihen asti, kunnes turian vetäisi sormensa ulos siitä. Ja yllättäen samalla myös sinne juuttuneen nuolen. Verta valui tämän toimenpiteen seurauksena pohkeesta housunlahjetta ja kenkää pitkin paljon maahan, muodostaen sekunneissa pikku lätäkön Spectre -agenttien ympärille.
 
”Olit sanomassa?”
 
”Että... juuri sellainen Spectren... kuuluukin olla. Mutta en... ole... en ole kuin sinä, Saren.” päästi raskaasti hengittävä tyttö, joka näki Sarenin ainakin kolmena eri kappaleena.
 
”Meillä on paljon enemmän yhteistä kuin voit ikinä kuvitellakaan... pikku Reant.” Elyzin pupillit laajenivat hämmennyksestä. Reant... miksi? Miksi tuo käärme käytti hänestä juuri tuota nimeä?
 
”Mitä? Mistä... UGH!!!” Samalla Sarenin kuristusote vain kiristyi kiristymistään. Nyt hän hoitelisi vastustajansa. Ei ketään lähimaillakaan, vain he kaksi. Ja hänellä oli kiistaton yliote.
 
”Harmi vain, ettei sinua ole tehty kovemmasta tavarasta, arvon vastustajani. Esirippusi laskeutuu... nyt.”
 
Kohtaloaan Elyz ei purematta niellyt, vaan hän laittoi vasemman kätensä housuntaskuunsa. Pieni ja tuttu sytkäri, jota hän oli käyttänyt viimeksi ainakin vuosikymmen sitten, oli hänen ainoa toivonsa; ”Mitä sinä tuolla? Tuollaisella mitättömällä pikku esineellä?”
 
Muutaman yrityksen jälkeen sytkärin päähän tuli liekki ja tummatukkainen tyttö laski sen kädestään verilätäkköön; ”No... tämä mitätön... esineeni...”
 
”Ei muuta mitään.”
 
”Voi, Saren... itse... itse asiassa se muuttaa... ja paljonkin!” Elyz kallisti päätään pikaisesti vasemmalle. Saren ei ollut siitä moksiskaan. Juuri kuten komentaja oli ajatellutkin. Ja suorastaan toivonut.
 
”Älä nyt viitsi. Mikäli et tarkoittanut noita tynnyreitä, jotka...” Sillä sekunnilla muuttui ääni kellossa; ”Tynnyreitä? Ympärillämme?! Mutta mistä ne…” tavallisesti kylmäverisen tyynen turian-Spectren äänestä saattoi selvästi kuulla paniikin ja pelon tämän nähtyä pikaisesti laskettuna ainakin kymmenen ruosteista tynnyriä heidän ympärillään. Eräälle tynnyrille johtava pitkä verilätäkkö oli muuttunut bensavanaksi, joka vieläpä liekehti todella uhkaavan näköisesti. Vain muutama sekunti, ja sitten...
 
”Tahdonvoima, Arterius. Tahdonvoima. Se teki tuostakin ”mitättömästä pikku esineestä” paljon vaarallisemman kuin aluksi luulit.” sanoi Elyz katsellen samalla mielissään ahdistuneen turianin kasvoja. Hön todellakin nautti Sarenin pelosta täyttyneiden kasvojen näkemisestä. Hän olisi vielä pisteeksi iin päälle nauranutkin kunnolla, jollei häneen olisi sattunut niin paljon.
 
”Olet hullu! Kumpikaan meistä ei selviä tuosta.”
 
”Sehän... se pointi onkin. Yy...”
 
”Sinä senkin pikku...”
 
”Kaa... aaa...”
 
”Oletko aivan järjil...”
 
”Koo.”
 
Liekkien saavuttua päätepisteeseensä, ruosteiset tynnyrit räjähtivät, kaikki vieläpä yhtaikaa. Sarenin kanssa Elyz oli kerrankin samaa mieltä: se oli aivan järjetön idea. Räjäyttää heidät molemmat taivaan tuuliin. Mutta mitä muita vaihtoehtoja hänellä edes oli?
 
Taivaan tuuliin he lensivätkin, mutta vain toinen heistä lensi ylös... yhtenä kappaleena. Savupilvessä. Liekkien, häkän ja monien muiden myrkkyjen ympäröimänä.
 
Lopulta henkilö pitkän ilmalentonsa päätteeksi tömähti hiekkaan. Sanoen hyvästi niin liekeille kuin myrkyille, mutta hän oli osunut selkä edellä hiekkaan ja vieläpä niin voimakkaasti, että hän olisi voinut vannoa, että se oli mennyt rikki.
 
Hän ei voinut liikuttaa itseään enää lähes ollenkaan. Tämän lisäksi henkilön vaatteet olivat aivan rähjäähtyneet räjähdyksessä ja liekkien käsittelyssä, kasvoilla ja sekaisin olevilla hiuksilla oli niin hiekkaa että verta ja hahmotuskyky heikkeni sekunti sekunnilta aina vain enemmän.
 
”Aggh!! No... ainakin pääsin sinusta eroon. Toivottavasti... ei enää... tarvi...” ajatteli Elyz voitonriemussaan katsoessaan hänen oikealla puolellaan olevaa, noin metrin päässä melkein 45 asteen kulmassa olevaa synteettistä käsivartta, joka oli jäänyt kolmesta sormesta (etu-, keski- ja nimetön) maahan kiinni, aivan kuin keihäs. Onneksi... onneksi se oli osunut tuohon eikä häneen.
 
Komentaja tunsi itsenä väsyneeksi. Hyvin väsyneeksi, mutta ajatuksissaan hän riemuitsi selviydyttyään painajaisestaan. Pahojen vammojen kanssa tosin, mutta silti hän oli selviytynyt. Yksin. Ilman tovereitaan, aseitaan ja biotiikka-voimiaan. Mutta silti, hän oli kuolemassa siihen paikkaan. Verenvuotoon. Hän olisi niin halunnut nauraa, jos vain olisi voinut.
 
”Joo... tähän taitaa mun... loru... lop...”
 
”K...n...ja! K...m...n...ta...ja!” kuului jostakin. Elyz ei kuitenkaan saanut tästä selvää.
 
”Mi... mitä?”
 
”S...a...rd... She... p... rd... Shepard!” Hetkessä taivaalle muodostui ovaalimainen, kumpuileva kuvio, jossa näkyi kaksi naishenkilöä. Henkilöt olivat hänelle tuttuja.
 
”Liara ja... Chakwas?”
 
”She... pard... Shepard! Herää!”
 
”Ne... Ugh! Ei... et ny... kroppa petä mua... aah...” Vastaanhangoittelu ei auttanut. Hengityksen lisäksi ajatukset katkesivat kuin seinään, silmät painuivat kiinni ja taivaaseen kurottava käsi lyyhistyi maata vasten. Komentaja ja Spectre -agentti Elyz Shepard nyt vain makasi hiekkaa vasten, elottomana, suutaan auki pitävänä raatona, jonka verenvuoto päättyi kuolinhetkellään siihen paikkaan.
 
Muutaman sekunnin päästä koko keho, vaatteet mukaan lukien, vaihtoi dramaattisesti väriään tuhkanharmaaksi. Hetken päästä tuulenpuuska pyyhkäisi ”kehon” kevyesti taivaalle. Tuhkina.
 
Paikalle hetken päästä astellut, selvästikin parempia päiviä nähnyt turian katseli ylhäällään lenteleviä tuhkia todella halveksivan näköisesti, yritellen pitää vihansa ja samalla myös kipunsa kurissa. Panssari oli – aina kaulan juuresta vyötärölle asti – räjähtänyt, keho oli palanut pahoin, kasvojen oikea puolisko oli repeytynyt irti silmämunan kanssa ja oikea, orgaaninen, paljas käsivarsi muistutti enää vain tulitikkua, jonka jo hyvinkin pieni isku olisi voinut murskata.
 
Mutta Sarenille jopa nuo asiat olivat toissijaisia. Merkityksettömiä. Mikään muu ei enää hänelle kelvannut kuin koston saaminen siitä naisesta, joka oli työntänyt nokkansa sellaisiin asioihin, joihin ei sitä ollenkaan kannattanut työntää. Synteettisen kätensä hän kuitenkin halusi takaisin. Kaksin aina kaunihimpi, kuten sanotaan.
 
”Pakko myöntää... siinä naisessa on enemmän sisua kuin tuhannessa kroganissa yhteensä. Sen parempi.” ajatteli turian naurahtaen pikaisesti noutaessaan maahan osuneen käden, joka oli muutamia pikku naarmuja ja lieviä palovammoja lukuun ottamatta loistavassa kunnossa.
 
Saren nosti sen maasta varovasti oikealla kädellään, mutta hetken päästä käsi alkoi vapista holtittomasti ja häntä alkoi huipata.
 
”Vain muutama... kymmentä sekuntia... ei se ole niin... paha... jalan amputointiin verrattuna... tämähän on kuin... veisi tikkarin... lapselta...” toitotti turian itselleen purren samalla hampaitaan yhteen. Hetken päästä kohotettuaan kätensä vasenta olkapäätään vasten, sen päästä ilmestyi kymmeniä ohuita, käärmemäisiä pikku johtoja, jotka kiinnittyivät hänen kehoonsa kiinni yksi kerrallaan.

_________________
"Kuulehan, Rasvanahka, pojuseni..."
"Niin, pomo?"
"SOTKET MATTONI ÖLJYYN!!!!"


Viimeinen muokkaaja, DeadRat21 pvm Su Toukokuu 20 2018, 12:51, muokattu 2 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
DeadRat21
Moderaattori
avatar

Viestien lukumäärä : 773
Join date : 25.01.2014
Ikä : 23
Paikkakunta : Itä-Pirkanmaa

ViestiAihe: Luku 5 (2/3)   Ke Helmi 28 2018, 12:33

Noin minuutin ajan eliitti-Spectre joutui sietämään suorastaan helvetillistä kipua ja käyttämään kaiken mahdollisen tahdonvoimansa välttääkseen huutamisen, mutta nähtyään kätensä taas siellä, missä sen kuuluikin olla, kipu oli haihtunut riemun tieltä. Riemun, jonka hän kuitenkin halusi hillitä, koska hän oli epäonnistunut. Tälläkin kertaa.
 
Turian otti synteettisellä kädellään häntä lähimpänä hiekan seassa olleen kiven ja piti sitä kourassaan. Kourassa, joka tiukentui entisestään Sarenin katsoessa sen puristamaa elotonta kiveä.
 
”Ensi kerralla en jätä sinulle pienintäkään mahdollisuutta, ihminen. Vannon sen. Unimaailma tai ei, minä murran sinut! Ennemmin tai myöhemmin!!!” ajatteli turian verenpaineensa noustessa aina vain korkeammalle tämän katsoessa elotonta kiveä vihaisena. Samassa kovassa puristuksessa ollut kivi lopulta hajosi pikku pirstaleiksi, jotka putosivat sormien välistä maahan.
 
”No niin... eiköhän ole jo korkea aika palata. Keräämään voimia.” Saren sulki silmänsä ja hänen tahdonvoimalla koko hänen kehonsa muuttui Elyzin tapaan tuhkanharmaaksi. Hetken sisällä tuhkat valuivat yhdeksi isoksi tuhkakasaksi ja Sarenin luoma maailma siinä sivussa alkoi tyhjentyä siitä kaikesta, mitä siinä oli. Taivas, hiekka, pylväät... aivan kaikesta. Sitä saattoi aivan hyvin verrata vaikka siihen hetkeen, kun sarjakuvapiirtäjä päätti kumittaa yhden sivulla olevista paneeleista kokonaan, aloittaakseen urakkansa alusta.
 
Sitten seurasi vain tyhjyys. Ei mitään. Mutta Saren Arterius saattoi luoda toisen, samanlaisen unimaailman, jos hän sitä todella kovasti halusi. Mutta pelkkä kivenkova tahto ei riittänyt vaan oli oltava myös kykyä hahmottaa maailma ja siinä olevat asiat ja luoda sille omat rajansa.
 
Mistään mielikuvituksen tuottamasta maailmasta ei voinut tehdä sellaista, joka jatkuisi loputtomiin tai toisin sanoen, ei omistaisi niin alkua eikä loppuakaan. Vaaleanharmaasuomuinen turian-Spectre ei todellakaan halunnut edes ajatella, mitä tapahtuisi, jos hän edes yrittäisi luoda jotain sellaista. Ja hän jos kuka oli elämänsä aikana nähnyt sellaisia asioita, joita ei tavallisen, harmittoman elämän kuplassa elävä olento voisi mitenkään edes kuvitella.
 
Tosimaailma otti molemmat Spectret vastaan, kummatkin eri tavalla. Toinen oli aivan yksin varastamallaan avaruusaluksella, jossain Uranuksen lähistöllä, kun taas toinen heräsi Maa -planeetalla, erään pikkukorjaamon takahuoneessa olevan nostinpöydän päältä.
 
 
”Komentajaaa, herätyyyyys.”  kuuli selällään makaava, heräilevä naiskomentaja aukaistessaan silmänsä pikku hiljaa. Näky miellytti keltasilmäistä, hihatonta, pitkää valkoista tankkitoppia pukevaa komentajaa enemmän kuin kumpikaan tohtoreista olisi osannut aavistaa. Sen saattoi tosin nähdä Elyzin huulilta ja silmistä.
 
”Te... tekö siinä?” kyseli komentaja tavoistaan poiketen hieman ujostellen.
 
”Mehän me täs... mi...” aloitti Liara Elyzin tarrautuessa tähän kiinni yllättäen, kietoen kätensä asarin selkään. Yllättynyt asari ei ehtinyt edes kysyä Elyziltä, mikä tätä vaivaa, kun hän sai kuunnella tämän katkonaista, pelokasta hengitystä. Jokin ei ollut kohdallaan; ihan kuin hänen tuntemansa ja ihailemansa, pelottoman komentajan paikan olisi ottanut hänen näköisensä kaksoisolento, jolla ei ollut samanlaista hermokontrollia saati päättäväisyyttä.
 
”Ei mikään tavallinen painajainen, eihän?”
 
”Te... te ette ikinä uskoisi, mistä siinä oli kyse...”
 
”Jos kerran myytti jättiläismäisistä, siviilisaatiot tuhoavista tappajakoneista on totta...”
 
”No no no, Liara, tärkeintä on, että komentaja on taas jalkeilla. Se tässä on tärkeintä.”
 
”Joo... tärkeintä... mitenkäs muuten se...”
 
”Luoti? No, tässä olisi niin hyviä kuin huonoja uutisia kerrottavana...”
 
”No, kerropa vaikka hy... AGHH!!” voihkaisi Elyz yrittäessään astella pöydältä lattialle, vain tunteakseen polttavan kivun vasemmassa rinnassaan ja lyyhistyen lattialle polvilleen hampaitaan purren. Liara auttoi komentajan varovasti takaisin pystyyn ja takaisin nostinpöydälle selälleen.
 
”Itse asiassa haluaisin kertoa teille huonot ensin.”
 
”No, älä ujostele, tohtori... sano vaan.”
 
”Tuo kipu, jota tunsitte, johtuu itse asiassa puudutuslääkkeestä. Erittäin tujusta sellaisesta, jonka olisi suositeltavaa antaa vaikuttaa ainakin seuraavan 20 tunnin ajan.”
 
”Vaan 20 tuntia? No, sehän ei ole edes...”
 
”Tosin vaatimuksena on, että sinä aikana ette käytä biotiikkaa ettekä myöskään liiku. Ellei se ole...  aivan välttämätöntä.”
 
”Niinpä niin, kaikki yhden helvetin luodin... ugh...”
 
”Hyvä uutinen taas on se, ettei teidän muuta tarvitse tehdä. Ja se luoti oli itse asiassa jäänyt kehonne sisään niin hyvin, että jouduin turvautumaan arvon tohtori T'Sonin biotiikka-voimien apuun. Paremman termin puutteessa, saadakseni teidät jäihin väliaikaisesti, jotten edes vahingossakaan aiheuttaisi teille yhtään enempää vahinkoa yrittäessäni poistaa sitä luotia.”
 
”Kiitos. Ilman teitä kahta tuskin olisin...”
 
”No, ei se ainoastaan meidän kahden ansiota ollut. Saisitte kiittää sitä yhtä hiirtä, joka jo ennen saapumistamme tänne oli Garrusin kanssa teidän kimpussa.”
 
”Sekö, jolla on purppura rintalaatta, silmälappu ja... robokäsi?”
 
”Juuri hän. Muistaakseni hänen nimensä oli, ööh, Moto. Varsin omituista...”
 
”Mikä niin?”
 
”Ääh, ei mitään, komentaja, ei mitään...”
 
”Liara...”
 
”Niin mitä, Shepard?”
 
”Mistä tässä oikein on...” Samassa oveen koputettiin kovaa; ”Menisitkö avaamaan?” kyseli komentaja asarin nyökätessä tälle, lähtien sen jälkeen avaamaan ovea.
 
”Niin mitä?” kyseli Liara oven toisella puolella olevalta Santulta, jonka takana Vinski ja Garrus seisoivat.
 
”Mites teillä meni? Onks se...” kysyi mekaanikko kainosti asarilta, joka vastasi kohteliaasti: ”Se vaati paljon, mutta se kannatti. Ja komentaja on kunnossa, tosin hänen on levättävä lähes vuorokauden verran. Odottaisitteko kuitenkin vielä pikku hetken? Laitamme vain tavarat kasaan ja...”
 
”Itse asiassa, Liara, se ei ole tarpeen. Tässä olisi enää vain pari tavaraa laitettavana. Tulkaa vain.” huusi Chakwas asarille, joka väistyi sisään astuvan kolmikon tieltä. Santtu käveli heistä kaikista nopeiten pöydällä olevan potilaan luokse.
 
”No mitä? Yllättynyt tästä?” kyseli komentaja ruskeaveriköltä, joka naurahti välittömästi kysymyksen päätteeksi.
 
”En ollenkaan. Luonteeltas oot kyllä selvästi muuttunut, mut... kipumagneetti sä taidat olla vieläkin, halusit sitä tai et. Ennen vanhaanhan sulla oli tapana suorastaan kerjätä ikävyyksiä, Elyz, mut tää...” tokaisi Santtu katsellen makuulla olevaa ystäväänsä hieman lapsekkaan oloisesti. Vaikka Elyzin senhetkinen olemus ystäväänsä kohtaan kertoi inhosta, sisällä sisimmässään hän rakasti juuri tuota viatonta lapsenomaisuutta, mutta sitä hän ei koskaan ollut sanonut tälle ääneen. Eikä koskaan tulisikaan.
 
”Ammatin varjopuolia. Tai karman laki, mitä lie...” mutisi nais-Spectre hieman välinpitämättömän oloisesti, ottaen kuitenkin muutaman sekunnin päästä ystävänsä sanomisiin suoremman lähestymistavan; ”ja hei! Enhän mä millään voinut aavistaa, että sillä kääpiölahnalla on tarkka-ampujaspesialisti. Ja vieläpä sellainen, joka osaa oikeasti ampuakin eikä vaan leikkiä pyssyllään.”
 
”Itse asiassa, komentaja...”
 
”Niin mitä, Garrus?”
 
”Turbon ja Minnin mukaan tämä kaveri, numero Yksi, tähtäsi alun perin Motoa, mutta hänen tekemänsä äkkikäännöksen takia luoti osuikin teihin. Eli hän osui maaliin, väärään tosin.”
 
”Ai jaa... no, tulipahan taas ainakin yksi matkamuisto lisää.”
 
”Haluaako arvon komentaja luodin sitten toiseenkin rintaan?” Elyz jäätyi siihen paikkaan kuin taikaiskusta. Toiseenkin rintaan... itse asiassa niin hänelle oli jo painajaisessaan ehtinyt käydä. Tosin sen oli lävistänyt terävä nuoli, johon verrattuna luoti oli pikkujuttu. Ja kaupan päälle vielä vasenkin pohje oli saanut osansa...
 
”Komentaja? Sanoinko jotain...” kyseli Chakwas ihmeissään samalla, kun Elyz ravisteli päätään.
 
”Kaikki hyvin, tohtori. Kaikki hyvin.” sanoi silmät kiinni laittanut komentaja niin rauhallisen kuuloisesti kuin vain sillä hetkellä pystyi. Viimeisin asia, mitä hän nyt halusi, oli aiheuttaa lisää huolia tovereilleen ja ystävilleen.
 
”Jos kerran niin sanotte... no niin, minun on jo aika lähteä takaisin Normandylle.”
 
”Tarviiko rouva kyydin?” kyseli Vinski tohtorilta kohteliaasti, joka vastasi tälle: ”Kiitos vain, herra, mutta sille ei ole tarvetta.  Tällä pikku laitteella olen taas Normandylla hetkessä. Tuskin Liara pistää pahakseen... Liara? Mikä sinulla oikein...”
 
”Aah... ei mitään... ilmeisesti...”
 
”Jotain vakavaa?”
 
”Ei. Ilmeisesti tää operaatio vaan vaati häneltä tosi paljon. Pitää vaan käydä lepäämään vähäksi aikaa, niin kyllä se huono olo siitä katoaa. Asarit ovat luontaisia biootikkoja ja Liara on ikäisekseen varsin taitava, mutta hänelläkin on ikävä kyllä rajansa.”
 
”Tällä kertaa minun oli... ylitettävä ne ja... kunnolla, Shepard. Teidän henkennehän... oli vaarassa. Ja tekisin sen... kyllä uudestaankin, jos... on pakko...”
 
”Mene nyt vain itsekin lepäämään, tohtori. Ja kiitos vielä kerran teille kummallekin. Nähdään, Chakwas.”
 
”Samoin. Talin muuten pitäisi ilmaantua tänne aivan muutaman minuutin päästä. Eiköhän hän ole jo saanut...”
 
”hommat hoidetuksi konehuoneen puolella, vai?” ovensuulta kuului yhtäkkiä nuoren naisen ääni, joka kuulosti jokseenkin särisevältä. Koko joukkio kääntyi katsomaan ovelle ja siellä oli heiveröinen, tervanväristä kokopukua (jonka päällä oli vaaleanviolettia lakanaa aina sääristä toisen rinnan päälle) päällään pukeva quarian-tyttö, jolla oli naamansa edessä vaaleanpurppuranvärinen lasinaamari ja päällä tummanpurppura huppu.
 
”Nytkö jo valmis? Vau! Sinähän suoritat moottoritarkistukset aina vain nopeammin ja nopeammin.”
 
”Siihen pystyy ajan mittaan, tohtori. Tekniikka, tavaroiden korjailu ja ennen kaikkea keräily on minun heiniäni. Aa, komentaja on sittenkin päättänyt ottaa neuvosta vaarin ja kokeilla vaihteeksi jotain valoisempaa päälleen.”
 
”Justiinsa... mutta minkä sille edes mahtaa, jos on taju kankaalla, Tali? Voiko silloin muka edes yrittää sanoa, minkälaista vaatetusta mieluiten ottaa päälle?”
 
”Hei hei.” sanoi tohtori häipyessään paikalta muun porukan Elyziä ja Talia lukuun ottamatta sanoessa saman.
 
”Rauhassa vaan, pomo. Itse asiassa se näyttää aika söötiltä päällänne...” tokaisi Tali saaden Santun hieman kikattamaan ja siinä samassa komentajan posket hieman punaiseksi.
 
”Et sanonut tuota.” tokaisi komentaja suu mutrulla quarianille, joka levitti käsiään ihmeissään: ”Mitä? Onko suurelle ja mahtavalle komentaja Shepardille liian kova pala kuulla, jos häntä sanotaan söötiksi?”
 
”Ei ole...” sanoi komentaja puhallellen ilmaa välissä; ”Mutta oikeasti... söötti... minäkö?! Ennemmin hait oppivat kävelemään kuin minusta tulee söötti.”
 
”Uskotaan. Mutta kukas hän...” kyseli Tali saaden komentajansa esittämään mekaanikot toisilleen: ”Santtu, Tali'Zorah nar Rayya. Tali, Sarianne Davidson.”
 
”Kavereiden kesken Santtu. Vai että olet tekniikan ammattilainen?”
 
”Kyllä vain. Itse asiassa ollessani pyhiinvaellusmatkalla törmäsin ystävääsi, tai... tarkemmin sanoen hän minuun. Ja vaikka hän vaatii paljon, hän kohtelee minua hyvin, aivan kuin ketä tahansa toista miehistön jäsentä.”
 
”Ai mikä...” kyseli Santtu Elyzin vetäessä henkeä, ennen kuin hän alkoi kertomaan, mistä oikein oli kyse: ”Kun quarian saavuttaa täysi-ikäisyyden, sen on lähdettävä laivueestaan kiertelemään galaksia – pyhiinvaellukselle – etsimään jotain, millä voisi auttaa yhteisöään. Tosin ennen sitä quarianin on sitouduttava jonkun aluksen miehistöön ja myös todistettava, että se ansaitsee paikkansa siinä. Äläkä todellakaan anna tuon heiveröisyyden hämätä. Tali saattaa vaikuttaa yliluikulta linnunpelättimeltä...”
 
”HEI!!” huudahti loukkaantunut, kätensä puuskaan laittanut quarian-tyttö komentajan vielä jatkaessa: ”mutta itse asiassa heiveröisyys on vain suoja hänen sisällään piilevälle pirulaiselle. Jos joku osaa sekoittaa pasmat hakkeroinnilla. varsinkin kovassa paikassa, niin se on Tali.”
 
”Kiitos, pomo. Suorastaan punastun sanavalinnoistanne.” sanoi Tali hieman pirteämmällä äänellä hieroen samalla naamariaan suunsa kohdalta. Vinski kopautti Elyziä sormellaan oikeaan olkapäähän kiinnittäen tämän huomion itseensä.
 
”Muuten, Elyz, ystäväs puhu äsken totta. Sä näytät valkosessa tosi...”
 
”Niin ku miltä?” kyseli nainen marsilaiselta niin kylmäkiskoisella äänellä, että Vinski näki parhaaksi lopettaa siihen paikkaan; ”Viisas veto... muuten, missä jätkät on?”
 
”Ai veikkojaniko arvon komentaja meinaa? Moto on tuolla ulkona Wrexin kanssa kisailemassa siitä, kumpi on parempi kiekko-ammunnassa, ja Turbolla taas...” vastasi Vinski suunnaten katseensa pikku hetkeksi kattoa kohden keskeyttäen sanomisensa hetkeksi; ”on vähän kiinniotettavaa lemmittynsä kaa.”
 
”En kyllä yhtään ihmettele. Ollut jo pitkäänkin erossa toisistaan.”
 
”Niin. Mut Elyz, voisitko sä nyt jatkaa tota sun kertomustas? Näistä Reapereista, protheaneista ja sun omista edesottamuksistas. Mä todella...”
 
”No ikävä kyllä en nyt jaksa, Santtu. Odota vaikka omaelämäkertaa sellanen... vuosikymmen. Tai vaikka kaksi.” vastasi Elyz saaden mekaanikon näyttämään aivan lyödyltä. Vinski ei voinut vastustaa kiusausta: ”Hmm, ei yhtään hassumpi idea, jos saan...”
 
”Vinski!” ärähti mekaanikko naama hieman punaisena saaden marsilaisen lopettamaan.
 
”Okei okei, mä vaan pilailin. Totta kai mä voin jatkaa sitä, mutta... en kyllä pistäisi pahakseni, jos liittyisit seuraan kertomaan omasta osastasi tässä sotkussa, Tali. Ilman niitä sinun keräämiä tietojasi emme varmaan koskaan olisi saaneet lupaa jahdata Sareniä.”
 
”Totta kai. Eihän sinun hartioillesi voi kaikkea jättää.”
 
”Tosi kuin vesi. Yks tyyppi voi tehdä aika paljonkin, muttei sentään kaikkea yksin.  Mutta joo... käydäänpäs nyt tästä stoorista vaan sellainen murto-osa läpi. Koko tän jutun kertomisessa menis varmaan koko tää lomaviikko, ja usko pois, Santtu, en halua käyttää sitä aikaa vaan puhumiseen ja ainoastaan tällä pöydällä makaamiseen. Päätä särkee jo ajatuskin...” sanoi komentaja hieroessaan otsaansa.
 
”Ymmärretty. No, käykää vaan kertomaan.”
 
 
”Eden Prime. Onko ollenkaan tuttu sulle, kulta?” kyseli arkivaatteisiinsa vaihtanut, katolla istuva Minni vierellään istuvalta Turbolta. Kenraali oli vaihtanut taistelupanssarinsa selvästi mukavampaan vaatetukseen: nyt hänen päällään olivat armeija-ajalta tutut tummankeltaiset beige-housut, mutta sen sijaan yläosan päällä oli tummanvihreä paita. Paita, jonka pitkät hihat kenraali oli käärinyt niin, että ne yltivät vain kyynärpäihin asti, jonka isoa sormusta muistuttava kaulus ympäröi kaulan ja jonka helma oli sellainen, että se ylsi juuri ja juuri navan kohdalle, jättäen osan hiirinaisen vatsasta paljaaksi.
 
”No ei. Mutta nimestä päätellen kuulostaa kauniilta paratiisilta, meidän Toivon puutarhan tapaan. Harmi vaan, että meiän jätkien tuurilla jokaikinen paikka, missä me käydään, päätyy maan tasalle, haluttiin me sitä tai ei.”
 
”Älä ny, muskelihiiri! Ette te oikeasti mitään tuhon magneetteja oo, vaikka te kaikki kolme tykkäättekin machoilla ja laittaa henkenne vaaraan jatkuvasti.”
 
”Sitähän se sota valitettavasti justiinsa vaatii. Et on valppaana ja valmiina laittaan henkensä peliin, oli aika ja paikka mikä tahansa. Pakko myöntää, et joskus kyllä mietin, minkälaista se elämä ois, jos...”
 
”Ei ois sotaa ja verenvuodatusta? Tai jos et olis koskaan tavannu Motoo, Vinskii, Ronttii... mua?”
 
”Sitäpä sitä. Yhtenä hetkenä sulla on kaikki, mitä voit kuvitellakaan, ja sitten kymmenen sekan päästä... VOOSH! Se kaikki, mitä sulla on ollu, se kaikki, mitä sä oot rakastanu... poissa. Etkä voinut tehä sille mitään, vaikka kuinka olisit yrittänyt muuttaa kohtaloa. Mut...”
 
Yhtäkkiä Turbo sai kuulla nyyhkimistä viereltään, mikä kiinnitti melkein heti tämän huomion: ”Minni, mikä ny...”
 
”Anteeks. Kaikki toi, mitä sä mainitsit... mä koko sydämestäni tahtoisin toivoa, ettei se ois totta, mutta kun se vaan on totta. Siis toi, et... hetkenä minä hyvänsä se, mikä on sulle tärkeää, voi olla poissa. Ikuisesti. Varsinkin se päivä, kun te katositte... se... se...” Hiirikenraali sai yllättäen tuntea Turbon painamassa kätensä hellästi hänen omaansa vasten.
 
”Mä ymmärrän, muru. Sinne Deimosin sillivankilaan päätyminen oli kyllä paha, mut... vielä pahempi juttu oli se, et vaikka me kuinka haluttiin päästä takasin Marsin pinnalle, se ei käynyt niille tyrannilahnoille. Kyllä me hulluja ollaan, tai ennemminkin hulluista hulluimpia, mut meillä ei ollu mitään jakoa päästä siitä plutolaisten saartorenkaasta lävitse. Usko tai älä: se oli Vinski, kaikista universumin hiiristä juuri se sano, et ei oo pienintäkään mahkuu.”
 
”Sä et voi olla...”
 
”Kyl mä oon. Tosin sitä on vieläkin vaikeeta uskoa, et kaveri, joka kerskuu kovaan ääneen, ettei pelkää juuri mitään, sanoo jotain tälläistä: 'Ei kannata, veikka. Meiät listitään jo seittemässä sekunnissa. Ja viimeisin asia, mitä mä haluan tehä, on päätyä arkkuun vaan sen takia, koska me pelattiin sellaista peliä, jossa meillä ei ollut alun alkaenkaan mitään tsänssejä'.”
 
”Jaahas. On sitten niillä kovimmillakin machohiirillä itsesuojeluvaistoa. Mut ymmärrän kyllä: joskus on parempi luottaa siihen kuin ryhtyä pelaamaan noin järjetöntä uhkapeliä, jossa voi vaan hävitä. Aukoton saartorengas, joka koostuu vähintään 40 kalanaama-aluksesta... hmm, siinäpä olisi Jokerillekin kunnon pähkinä purtavaksi.”
 
”Uskon. Siis onks se oikeesti koko tän Allianssin paras lentäjä? Jopa sen... mikä se syndrooma...”
 
”Vrolikin syndrooma. Sidekudossairaus, joka tekee luusta yhtä ohuen kuin tulitikun. Ja kyllä, kaveri osaa lentää.”
 
”Aijaa... on kyllä kaverissa sisua, kun kerran tuollaisen kanssa joutuu elämään.”
 
”Tosin voisi pitää sen turpansa joskus ummessa. Mulla ja Wrexillä on siihen palanut hermot ainakin pari kertaa. Onneksi Elyz kuitenkin pitää sen ruodussa, muttei turhan kovassa. Itse Marsissa aina silloin tällöin jouduin kinastelemaan joukkojen kanssa mitä typerimmistä asioista, vaikka oli tärkeämpiäkin asioita hoidettavana. Joskus mä olisin vaan halunnut antaa joillekin niistä suutaan soittavista idiooteista kunnon selkäsaunan ja vieläpä julkisesti, mut... olisiko se todellakaan ollut sellaista johtajuutta, mitä vaaditaan kovina aikoina?”
 
”No ei. Mut kyllä mä ymmärrän, kuinka kovaa se on sanoa ei sille houkuttelevammalle vaihtoeholle. Vaikeina aikoina se henkinen kantti vasta mitataankin. Mut sä...”
 
”Niin?”
 
”Silti sä vaan jatkoit eteenpäin.”
 
”Oli pakko.”
 
”Ei.”
 
”Ei? Mitä sä ny oikeen....”
 
”Et sä sitä kenraalin paikkaakaan pakosta ottanu, vaan ihan omasta tahdostas. Ja sen takia mä arvostan... ei, ei, vaan... välitän susta.”
 
”Turbo...” Kenraali ei ehtinyt sanomaan sanottavaansa, kun lasinsa katolle hetkeä aiemmin laskenut uroshiiri painoi suunsa hänen omaansa vasten. Minni ei pistänyt pahakseen, vaan suuteli takaisin ja alkoi vielä siinä sivussa kourimaan kellanruskeaturkkisen hiiren selkää ahnaasti, aivan kuin hän olisi halunnut repiä sen päällä olevan nahkaliivin siltä istumalta ja upottaa kyntensä tuohon ihanaan turkkiin.
 
Mutta... sisällä hänestä tuntui pahalta. Tehdä näin ja elää niin kuin se asia, mihin hän vain pari vuorokautta aiemmin sortui, ei olisi koskaan edes tapahtunutkaan. Samalla kun hän yritti suudella rakastaan niin intohimoisesti kuin vain saattoi, Minni kävi taistelua itsensä kanssa. Olisiko se sittenkään pahasta, jos hän...
 
Ajatus katkesi, kun Turbo lopetti pitkään kestäneen suutelun yhtäkkiä. Samalla kun Minni otti Turbon lasit käteensä ja aikoi laittaa ne takaisin tämän silmien päälle, kenraali katseli hiiriurosta silmiin kainolla, mutta silti viettelevällä hymyllä; ”Kiitos.”
 
”Eipä kestä. Mut... voisitko sä nyt kertoa tarkemmin sun kuulumisista? Siis miten sä alunperin päädyit tonne Eden Primelle?”
 
”Tottahan toki. Lähes heti sodan päättymisen jälkeen alettiin parantamaan suhteita eri elinten, varsinkin Allianssin kanssa. Kai muistat... ne tekivät muutama vuosikymmen sitten Marsissa sen kuuluisan prothean -löydöksen ja sen avulla ne pääsivät jyvälle tästä teknologiasta, mikä pyörittää koko galaktista yhteiskuntaa.”
 
”Missäs se niiden prothean-arkisto muuten olikaan?”
 
”Se on siellä eteläisellä napaseudulla, jolla hiekkamyrskyt raivoavat lähes päivittäin. Se on muuten vain muutaman kilometrin päässä siitä pahamaineisesta jäätikköalueesta, Paholaisen leikkikentästä, jonne ei juuri kukaan astele. Mutteivat nekään oo estänyt joitakin niistä lohista yrittämästä. Tosin joka kerta, kun joku on yrittänyt ryöstää paikkaa, sille on pistetty piste niin pian kuin mahollista. Allianssi todellakin pitää paikasta huolta ja niin mekin pidämme, vaikka ne löysivätkin sen itse.”
 
”Niin... biotiikka-voimista ois todellakin ollu apua sodan aikana, mut ei... niin Allianssi kuin oman planeetan hallitus lyö suoraan naamaan ja sanoo: 'Me emme millään voi edes ennustaa, mitä tälläiset voivat tehdä meille. Nehän voivat olla hyvin vaarallisia'. Tosin... eikö susta tunnukin siltä, et ne löyhkälasset olisivat saaneet avustusta meiän hallitukselta?”
 
”Totta kai. Myiväthän ne Tulikivikaupunginkin, vaikka se oli jo...”
 
”Ei, Minni, ei sitä. Tai itse asiassa joo, myös sitäkin. Mutta mä tarkotin enemmän sitä, et mulla oli aina sillon tällöin sellainen inha kutina, et joillakin plutolaisilla on biotiikka-voimat käytössä. Kämmenet hohtaa, kaverit nostetaan ilmaan, laitetaan väliaikaisesti jäihin, ammutaan tulipalloja... siis juuri niitä samoja asioita, mitä sä, Elyz ja Wrex siellä Leipiksen työmaalla käytitte. Ja silti ne hallituksen saatanan selkärangattomat päättäjät sanovat, että se on vaan ja ainoastaan sattumaa. Sattumaa... joopa joo. Ja sitten vielä armeija siinä vielä niiden äänitorvina, sylikoirina...”
 
”Sähän alat kuulostaa aivan Rontilta.”
 
”Ehkäpä. Ainakin seuraavassa asiassa se osu naulan kantaan: 'Joskus vaan täytyy uskaltaa kattoo sitä pintaa syvemmälle eikä jäädä kattomaan vaan sitä julkikuvaa kuin joku pölvästi'.” Tämä sai Minnin nielaisemaan ja pois tolaltaan. Hän alkoi jo voida hieman pahoin, vaikka alunperin tämän yhteisen hetken tarkoitus oli piristää heitä kumpaakin.
 
”No, kai voit sentään jatkaa... Minni?” Turbo katsoi vieressään istuvaa naista ihmeissään, saaden tämän pois omista maailmoistaan takaisin maan pinnalle.

”Ööh... mitä?”

 
”Siis tätä äskeistä juttua? Suhteiden parantaminen ja niin pois päin...”
 
”Ai niin. Siis tää prothean -arkisto on kyllä Allianssin omistuksessa, koska ne tekivät sen löydöksen, mutta koska se löyty meiän planeetalta, olisi ollut anteeksiantamatonta jättää edes kysymättä, voitaisko mekin saada tuota tietoa käyttöömme. Kuten sanoit, senaikaisille Allianssin päättäjille se ei sopinut, koska niille me muka oltiin liian tasapainottomia, hävyttömiä, epärationaalisia motoristijuntteja. Tässä sodan loppuaikoina muuten, kun kävin neuvotteluja, mulle näytettiin dia-esitys. Haluatko ees tietää, mitä siinä näytettiin?”
 
”Totta kai. Mitä kaikkea siinä oli?”
 
”Salaa otettuja kuvia hiirten välisistä tappeluista, yläosattomissa elvistelystä ja hurjapäisistä tempuista. Mut... kaikista pahin oli se, jossa oli...” Kenraali nielaisi ennen kuin sanoi asiansa loppuun: ”Vinski.”
 
Turbo katseli rakastaan suu auki hetken ajan, kunnes hän ravisteli päätään; ”Siis... Vinskikö? Meiän Vinsentti?”
 
”Jep. Ajamassa prätkällään selkä istuinta vasten, jalat ilmassa, juomalla samalla kotikaljaa tölkistä, jonka se oli kietonut häntäänsä ja... kaiken kukkuraks se oli ihan ilkosillaan ja kieli vielä suupielessä kiinni, ihan kuin se...” Samassa Turbo alkoi varoittamatta nauramaan kuin pikkulapsi, kykenemättä pidättelemään nauruaan. Kenraali katseli rakastaan paheksuvasti.
 
”TURBO!!!” ärähti kenraali hiiriurokselle saaden Turbon lopettamaan naurunsa välitömästi.

”Sori, Minni. Mut toi... voihan Mars... en tiennytkään, et Vinski on sittenkin kuuluisa.”

 
”No, eipä se kyllä paljoo mua naurattanu silloin, kun se kuva näytettiin mulle. Mun mukaan tulleet edustajat oli jo menettämässä toivonsa ja mullakin oli usko mennä sen kuvan nähtyäni. Kaiken kukkuraksi juuri tämä pöyhkeilevä ihmiskunnan suurlähettiläs, Donnel Udina, väitti kovaan ääneen, etteivät anna meidän käyttöön yhtään mitään, vaikka sodan loppumisesta oli jo merkkejä ilmassa.”
 
”Aijaa... mut mites siinä sitten lopulta kävi?”
 
”Kapteeni Anderson, Normandyn edellinen kapteeni, pelasti meidät sen ääliön hiillostukselta ja painotti koko huoneelle rauhallisesti, et vaikka meillä onkin tapana sortua paheisiin, ei se ainakaan Allianssin imagoa haittaisi, jos ne auttaisivat meitä sillä tiedolla, mikä niillä oli itsellään ollut hallussa jo vuosikausia. Ja sitä paitsi, kun Allianssi oli yrittänyt saada yhtä omistaan Citadel -neuvoston Spectre -agenttien joukkoon jo vuosikaudet, myötätunnon osoittaminen saattaisi itse asiassa auttaa siinä asiassa. Sen lisäksi kaveri oli hyvin vakuuttunut siitä, että vaikka meillä ei ollut käytössä biotiikkaa ja useimmat sotilaista olivat hädin tuskin kakskymppisiä, me pystyttiin silti laittamaan plutolaisille ja raidereille kampoihin.”
 
”Ja sitten...”
 
”Ja sitten... Udina poistui oman edustajajoukkonsa kanssa huoneesta keskustelemaan. Pitkän odotuksen jälkeen ne lopulta palasivat, ilmoittaakseen, että suostuvat sittenkin antamaan meille ainakin osan tiedoista. Mutta ne tulisivat pitämään meitä kuitenkin tarkasti silmällä. Se oli sitten siinä.”
 
”Älytöntä.”
 
”Niin se onkin. Vaaditaan vaan yksi sellanen kaveri, jolla on myötätuntoa vastapuoltakin kohtaan ja järkeä päässä eikä pelkästään ahneutta ja kapeakatseisuutta, ja se voi kääntää tilanteen täysin. Mukava kaveri kyllä ja mitä parhain mentori Elyzille. On kyllä laittanut oppimansa hyvään käyttöön.”
 
”Elyzillekö?”
 
”Kyllä vaan. Se itse kertoi tässä yhessä vaiheessa mulle saaneensa neuvoja Andersonilta neuvoja 6-vaiheisen koulutuksensa aikana.”
 
”6-vaiheisen... miksei seittemän?”
 
”Anteeks?”
 
”Jos kerran siinä Elyzin panssarin logossa on seittemän, niin minkä ihmeen takia koulutus on sitten 6-vaiheinen? Siis... jos sillä koulutuksella ees on mitään tekemistä sen panssarissa olevan logon kanssa?”
 
”Aah, tarkoitat kai Allianssin erikoiskoulutusohjelmaa, jossa erotetaan jyvät akanoista 6 eri vaiheen aikana; siihen sisältyy mm. taistelua nollapainovoima-tilassa, taistelusukellusta, ryhmänjohtamista vieraissa ympäristöissä, strategiakuvioiden ymmärrystä, lingvistiikkaa... ja kuudes, eli viimeinen vaihe, koostuu ihkaoikeista ympäri galaksia käytävistä tehtävistä. Näiden suorittamisen päätteeksi 5 hengen raati arvioi ehdokkaan suoritukset ja jos on selviytynyt jokaisesta ihailtavasti, eli toisin sanoen vähintään lähes täydellisesti, N7-titteli on sun. Ja ainoastaan kyseisen tittelin omaavat voivat pitää logoa panssarillaan. Eikä sitä todellakaan aivan joka jannu saa.”
 
”Hmm... ei voi ainakaan harjoituksen ja monipuolisuuden puutteesta syyttäää. Mut... mitä se N7 itsessään meinaa?”
 
” 'N' tarkoittaa erikoisjoukkoja ja se seiska taasen korkeinta mahdollista pätevyyttä. Eli jos näet jonkun pukevan N7 -panssaria, kyseinen kaveri on eliittiä.”
 
”Joopa joo... mut kyllähän mekin ollaan eliittiä, vaikkei me mitään tuollaisia koulutuksia ollakaan käyty läpi.” jatkoi hiiriuros ilkikurinen virne kasvoillaan naurahtaen vielä lopuksi.
 
”Voi teitä machoja...” hykerteli Minni hetken ajan, kunnes hetken päästä hiirinainen lopetti hykertelynsä ja suuntasi katseensa alhaalla kadulla vähän matkan päässä olevaan Wrexiin ja Motoon, jotka ampuivat molemmat virtuaalikiekkoja vuoron perään.
 
”Mitä sä isoveikkaa oikeen tiirailet?”
 
”Mietin vaan, et...”
 
”Et mitä?”
 
”Et mitäköhän kaikkea sen päässä oikeen liikku aina siitä lähtien, kun Elyz... tiedäthän...”
 
”Huolta. Ei se mikään...”
 
”... sekä järkytystä että pelkoa. Menetyksen pelkoa, siis.”
 
”Hyvä pointti; ei siinä kaveris hengenlähtö ollut kovinkaan kaukana. Mut... jätettäiskö se nyt vaan taakse? Meillä on ollut rankka päivä.”
 
”Olkoon, muskelihiiri. Mut... haluathan kai kuulla tästä Eden Primen tapauksesta, ennen ku mennään takasin alas?”
 
”No totta kai. Mutta minkä mä sille mahan, jos tulee muutakin mielenkiintoista asiaa vastaan keskustelun aikana?”
 
”Oot sä ihan varma siitä, että sä oot sittenkin hiiri etkä pesukarhu?”
 
”Satavarma. Ei pieni palanen uteliaisuutta kuitenkaan tapata...” vastasi uroshiiri ottaessaan makuuasennon ja laittaen kätensä niskansa taakse, juuri kun Minni alkoi kertomaan tapahtumia omasta näkökulmastaan.
 
 
Eden Prime noin kolme kuukautta sitten
 
 
Valvontakeskuksessa ajalla oli tapana käydä todella pitkäksi. Varsinkin silloin, kun joutui olemaan paikalla aivan yksin ja pitämään valvontakamera-monitoreja lähes jatkuvasti silmällä. Ikor, hieman päälle kaksikymppinen,  vaaleanruskeaturkkinen, oranssisilmäinen mieshiiri oli kuitenkin päättänyt laistaa velvollisuuksistaan pikku hetkeksi, sillä hän oli ikävystyä kuoliaaksi.
 
Häntä muutenkin otti päähän se, että hän oli jo varautunut viettämään niinsanottua ulkoilmapäivää, joka koostui siirtokunnan lähialueen partioinnista. Välissä saattoi jopa rupatella ihmisten kanssa niitä näitä, kunhan oli suorittanut työnsä kunnialla. 3,9 miljoonan asukkaan, joista lähes kaikki olivat siviilejä, suojeleminen ei ollut ollenkaan helppo jobi, vaikka paikka oli suorastaan utopistisen rauhallinen.
 
Valitetttavasti edellisenä päivänä erään pienen välikohtauksen seurauksena hänen lajitoverinsa, jolla itse asiassa olisi ollut tänään valvontavuoro, oli päätynyt sairaalaan. Pahat kielet kertoivat, että eräs tiedemies olisi menettänyt järkensä työvuoronsa aikana ja alkanut höpisemään niitä näitä tulevasta maailmanlopusta ja siitä, että vain hullu näkee asiat sellaisina, mitä ne oikeasti ovat. Eräs lähistöllä tallustellut hiiripartio oli saapunut paikalle rauhoittamaan miestä, mutta ennen kuin tilanne saatiin rauhoitettua, mies kävi raivokkaasti erään hiiren kimppuun ja antoi tälle ”palkinnoksi” pari murtunutta hammasta, verisen kuonon ja mustan oikean silmän.
 
Eihän kenraali hänestä tekisi jauhelihaa, jos hän ihan muutaman minuutin ajaksi keskittyisi mielekkäämpään tekemiseen. Tikanheittoon. Ampumaan Ikor ei juuri pystynyt, mutta onneksi hän pystyi sentään käyttämään jäljellä olevaa kättään muihin asioihin. Oikea käsi oli häneltä lähtenyt sodassa ja sen paikalle oli yritetty laittaa proteesia, mutta ikävä kyllä se oli vain pahentanut hänen tuskaansa ja oli lähellä, ettei koko hänen raajaansa jouduttu amputoimaan ranteen päästä pidemmälle.
 
Kaiken kukkuraksi rauhansopimus kalanaamojen kanssa jäyti nuorta marsilaista, joka samalla otti eräästä pöytälaatikosta viisi hopeista, terävää tikkaa.
 
Selkä suoraksi, tikka vasempaan kouraan, keskittyminen kohdalleen ja katse tiukasti muutaman metrin päässä seinällä olevaan tikkatauluun.
 
Okei... eiköhän se 38 pojoa saada tänään rikottua. Annanpahan Blizille vähän murehdittavaa. ajatteli nuori hiiriuros laittaessaan kättään sopivalle korkeudelle. Vaikkei hän ollut alunperin luottanut kovinkaan paljon vasempaan käteensä, hän oli tottunut elämään sen kanssa. Sitä paitsi, olihan se parempi, että omasi sentään vielä toisen käden kuin se, ettei omannut kumpaakaan.
 
Kymppi.
 
Ysi.
 
Kymppi.
 
Siis lähes täydellinen aloitus. Enää pitäisi saada vain yhdeksän ja hän olisi tasoissa Blizdriegin kanssa. Sitten...
 
Yhtäkkiä oven ulkopuolelta kuului askeleita, mikä pelästytti Ikorin. Hiirimies laittoi kaksi pöydällä ollutta tikkaa takaisin pöytälaatikkoon pois silmiltä ja kävi taas tuolille istumaan. Vain sekunti ennen kuin ovi avautui. Oven avannut henkilö ei sanonut hiirimiehelle aluksi sanaakaan, vaan tämä tuntui keskittyvän katselemaan huonetta.
 
”Ikor...” Nuori hiirimies puri hampaitaan yhteen kuultuaan tuon turhankin tutun, jämäkän ja silti naisellisen äänen. Siellä oli nainen, jota ei todellakaan kannattanut ärsyttää. Ja valitettavasti, niin oli nyt päässyt käymään.
 
”Niin mitä? E-en mä tehny mitään!”
 
”Vai niin. Miksi taulussa on sitten kolme tikkaa?”
 
”Nooo... kai edelliseltä kaverilta ne on siihen...” mutisi hiirisotilas naama yhä tuijottaen monitoreja, hivellen vasemmalla kädellään niskaansa hermostuneen oloisesti.
 
”Hmm.. hyvin kyllä on heittäny. 29 pinnaa. Harmi, et on jääny vaan kolmeen, eikö vaan?”
 
”Ööh... joo... on se kyl...”
 
”Miksi?”
 
”Täh?”
 
”Mä kysyn sulta vaan yhden kerran: miksi laiminlyöt velvollisuuksiasi?”

_________________
"Kuulehan, Rasvanahka, pojuseni..."
"Niin, pomo?"
"SOTKET MATTONI ÖLJYYN!!!!"


Viimeinen muokkaaja, DeadRat21 pvm Su Toukokuu 20 2018, 12:50, muokattu 2 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
DeadRat21
Moderaattori
avatar

Viestien lukumäärä : 773
Join date : 25.01.2014
Ikä : 23
Paikkakunta : Itä-Pirkanmaa

ViestiAihe: Luku 5 (3/3)   Ke Helmi 28 2018, 12:34

”En mä niitä lyö laimin, kenraali, mä vaan... otan pikku breikkiä. Kai nyt hiirellä on oikeus sellaseen... ”
 
”joka toisen työtunnin jälkeen. Mutta mitä kello nyt näyttää?”
 
”Öhm...” hikoileva hiirimies käänsi katseensa pöydän vasemmalla puolella olevaan kelloon antaakseen vastauksensa ja käänsi taas katseensa kohti tiukkaa kenraalia; ”kello yhtä?”
 
”Aivan, eli vuorostasi on mennyt vasta puolitoista tuntia. Antaisitko mulle vielä syyn, ja vieläpä hyvän sellaisen, miksi ei olisi hyvä idea laittaa sua moppaamaan koko tätä rakennusta aasta ööhön?” kyseli kenraali katsellen sotilasta vielä äskeistäkin paheksuvammin.
 
”No kos... koska siihen tarvitaan kaks kättä. Mut, kuten varmaan olet huomannut, mul on vaan yks, joten...”
 
”Kyllä yhdelläkin kädellä pystyy tekemään paljon, vaikka joku muuta sanoisi.”
 
”Muttei sentään aivan kaikkea, vaikka joku muuta sanoisi. En voi nostaa tavaroita kunnolla, en voi ampua kunnolla...”
 
”etkä pysty myöskään lyömään Blizdriegin enkkaa?”
 
”Sä senkin saatanan äm...” Hikeentynyt Ikor keskeytti sanomansa välittömästi tajutessaan, että hän oli ajamassa itseään entistä pahempaan liemeen. Ylempiarvoisen upseerin kunnian loukkaamisesta ei hyvä heiluisi.
 
”Niiiiiiin?” kyseli Minni katsellen sotilasta suoraan silmiin. Kenraalin teräksinen katse toden teolla ahdisti nuorta hiirimiestä.
 
”Anteeksi. Pyydän mitä nöyrimmin anteeksi, kenraali. Ehkäpä on parempi, et vaan... unohdetaan tää koko juttu ja...”
 
”No mikä ettei. Tosin voit kyllä viedä tuon loppuun.”
 
”Siis mi... siis...” Minni avasi pöytälaatikon ja otti sieltä kaksi viimeistä tikkaa esille. Kenraali oli ojentamaisillaan tikkoja sotilaalle.
 
”Kyllä, annan sinulle luvan heittää ne kaksi viimeistä tikkaa tuohon tauluun, minkä jälkeen saat sitten palata töihin. Mutta...” Mitä nyt vielä, ihmetteli Ikor kenraalin laittaessa tikat kauemmaksi häneltä.
 
”tuosta kunnianloukkauksesta johtuen minä pidän silmällä suoritustasi.”
 
”Öhh...”
 
”Mitä nyt? Menikö isolla hiirellä pupu pöksyyn?”
 
”No ei todellakaan! Pystyn kyllä saamaan hyvät pisteet, olit sä siinä tai sitten et!” huudahti sisuuntunut Ikor ottaen tikat kenraalin kädestä äkäisesti.
 
”Anna palaa sitten, sotilas.” tokaisi kenraali hiirimiehen noustessa taas seisomaan tikkojen kera.
 
Rupattelussa oli kulunut pikku hetki, mutta siitä ei Ikor piitannut. Otettuaan taas yhden tikoista vasempaan käteensä hän alkoi valmistautua heittämään. Vain yhdeksän pistettä ja hän olisi tasoissa... helppo nakki. Vieressä oli ainoastaan nainen. Nainen, joka tosin ei ollut mikään seinäruusu, vaan sellainen, jonka ärsyttämisen seurauksena oma elämä menisi hetkessä sirpaleiksi.
 
Hänen vasen kätensä alkoi vapista, mutta silti hän päätti heittää. Se oli virhe: tikka ei osunut. Ainakaan sellaiseen kohtaan, mistä olisi tullut hyvät pisteet. Ikor katseli tulosta aivan tyrmätyn oloisena.
 
”Vain neljä... Auts! No, onhan sulla vielä yksi käytettävänä. Ota vaan ihan rennosti.”
 
”Helppohan se sun on sanoa, kun et ite ole heittämässä.”
 
”Minähän vain halusin auttaa. Täytyyhän johtajan pitää huolta omistaan, varsinkin hädän hetkellä...” selitti Minni Ikorin kiristellessä hampaitaan. Viimeisin asia, mitä hän halusi nyt kuulla tuon naisen suusta, oli hyvän tarkoituksen naamioima iva.
 
”Pliis, Minni, voisitko...” pyysi hiirimies kenraalilta, joka lopetti sanelunsa lähes heti siihen paikkaan; ”Kiitos.”
 
Vaaleanruskeaturkkinen hiiri asetteli taas kätensä sopivalle korkeudelle ja ennen heittoa hän veti syvään henkeä. Vähintään viisi pistettä ja hän olisi tasoissa. Mutta nyt hän ei halunnut päästä ainoastaan tasoihin, vaan päästä kärkipaikalle.
 
Tällä kertaa heitto oli suorastaan oppikirjamainen: äkäinen ja silti hallittu. Hetken päästä tikka oli osunut tauluun.
 
Kahdeksikon kohdalle. Loppusumma: 41 pistettä. Kärkipaikka oli nyt hänen.
 
”JES!”
 
”Onnittelut. Olisithan sä tosta voinut vielä paremmankin saaliin saada, mutta ei se mitään. Etköhän saa sellaisen kasaan ennen pitkää.”
 
”No, eihän kellään meistä oo mukana kristallipalloa, joka kertoisi, että itse turmio olis tulossa.”
 
”Kai muistat yhden arvokkaimmista sotilaan perussäännöistä: odota odottamatonta?”
 
”Joo, mut ikäväkses mun on kerrottava, et tää järjestyksen ylläpitäminen vieläpä tälläsessä paikassa, jossa ei tapahdu mitään jännittävää kovinkaan usein, saa mun aistit turruksiin. Ei siinä, et inhoisin tätä paikkaa; Marsin sotatantereisiin verrattuna tää on paratiisi, mut kun on tottunu siihen, et pitää laittaa henkikulta pantiksi, siitä ei pääse irti niin millään, kävi läpi minkälaisia terapioita tai otti minkälaista tavaraa tahansa.”
 
”Vaikket sitä uskoisikaan, Ikor, sinä teet arvokasta työtä. Muistathan, että tämä toimeksianto päättyy alle kolmen viikon päästä. Täällähän yksi päivä vastaa ainakin kahta ja puolta Marsin vuorokautta, eli... yy, kaa, koo... enää vaan kahdeksan Edenin päivää.”
 
(A/N: Marsissa yksi vuorokausi kestää 24,6 Maan tuntia, kun taas Eden Primella se kestää peräti 64,1 tuntia. - Lähde: Mass Effect Wiki)
 
”Harmi vaan, et ainakaan mä en ihan yhteen putkeen jaksa koko päivää valvoa. Ja kaiken kukkuraksi tätä jobia ei antanut meikäläiset, vaan Allianssi. Ja kuten sanoin, eihän täällä...”
 
”Itse asiassa, Ikor, tässä jokin aika sitten tapahtui jotain hyvin merkittävää.”
 
”Mitä ny tällä kertaa? Taasko se sekopäinen tohtori menetti järkensä vai menikö jätkillä taas vaihteeks juhliminen överiks?”
 
”No ei. Kyse on löydöksestä. Se eräs arkeologiryhmä, jonka jäsenet tykkäävät viettää aikansa muusta asutuksesta erossa, löysivät noin 17 tuntia sitten jonkun jättiläistolpan tai majakan tapaisen noin 400 kilsaa täältä etelään. Sellasesta pimeästä, pikku rotkosta niiden täytyi saada se pois, eikä se ollut mikään helppo nakki.”
 
”Jaahas. Joku muinainen jättitolppa... kas kun ei kultaista öljyä.”
 
”Kuitenkin, kun mä sain kuulla asukkailta viestejä tästä, lähdin tuota pikaa katsomaan laiturille, mistä oikein on kyse. Jotkut niistä väittivät sen olevan itse protheanien ajoilta.” Ikorilla oli tippua leuka lattiaan ja silmät poksahtaa päästä heti kuultuaan tuon p:llä alkavan sanan.
 
”P-pr-prot-protheanienko?! Siis ei... oo... totta! Nää kaks kuukautta me ollaan oltu täällä ja sitten joku fossiiliryhmä löytää jonkun historiallisen lajin jäännöksen. Mut et kai... et kai sä vaan ottanut...”
 
”Kyllä, otin yhteyttä sitten vähän ajan päästä Allianssiin. Ne yhdistivät mut melkein heti Andersonille, eikä ajoitus olisi voinut olla yhtään parempi: tämä Allianssin ja turianien yhteinen luomus, avaruusalus Normandy oli hieman ennen yhteydenottoa lähtenyt koeajolleen ja se on nyt matkalla tänne noutamaan sitä majakkaa. Sen pitäis saapua tänne parin tunnin kuluttua.”
 
”Argh! Ja totta kai meiän on annettava se niille kirotuille pyrkyreille. Ja me saadaan vaan murut, ja nekin vasta vuosien päästä.”
 
”Allianssin siirtokunta, Allianssin omaisuutta.”
 
”Aivan, olinpas tyhmä. Allianssi voi ryövätä tosta vaan toisia planeettoja ja päästä siitä kuin koira veräjästä, mut jos onkin marsilainen, joka taistelee oman planeettansa tulevaisuuden puolesta ja pyytää apua... joo, koitapa ymmärtää totakin logiikkaa.”
 
”Ole iloinen sentään siitä, että asiat on menossa parempaan suuntaan. Niin ihmisillä kuin meilläkin. Kyllä se siitä.”
 
”Niin ne meneekin... tuskallisen hitaasti siis. Kiitti vaan sellasenkin typerän asian kuin byrokratian, mikä pakottaa yksinkertai...”
 
Käännyttyään katsomaan taakseen hiirimies huomasi kenraalin yhtäkkiä kadonneen. Ikor huokaisi pettyneenä; ”Justiinsa. En ees ehi puoleenväliin, ennen ku keskustelukumppani lähtee jo haneen. No jaa, onhan tässä nyt hommakin hoidettavana.
 
 
Talsittuaan parin kilometrin verran harmaaturkkinen hiirikenraali oli saapunut määränpäähänsä: ison puun alla olevalle pikku lammelle, jonka vesi oli jäätävän kylmää ja tummaa. Se oli Minnin henkilökohtainen lepopaikka ja nyt hän halusi todellakin rentoutua.
 
Pistooli, asekotelo, ranteeseen kiinnitettävä tutka, korvanappi, takki, housut, paita, saappaat... aseteltuaan nämä puun juurelle Minnillä oli päällään enää vain tummanvihreät bikinit ja munanmuotoinen kaulakoru, jonka hän avasi hieman epäröiden.
 
Kaulakorun sisällä oli hieman haalistunut kuva hänen poikaystävästään. Turbosta. Hymyilemässä pikku virneen kera ja katselemassa silmillään sivulle. Silmillään, jotka hänellä vielä tuota kuvaa otettaessa olivat aivan kunnossa. Pieni hymynkaari nousi kenraalin kasvoille, mutta se katosi hetken päästä, kun hän laittoi korun taas kiinni.
 
Älä nyt jaksa, Minni... tunteeks se sua enää, saati rakastaako se ees sua? Varsinkaan sen jälkeen, kun melkein tapatit sen veljiensä kera, ei olisi kyl ihme, jos se...
 
Tämä ajatus katkesi kuin seinään Minnin pudistellessa päätään. Hän ei halunnut ajatella, varsinkaan noin inhaa asiaa yhtään pidemmälle, vieläpä silloin, kun hän oli ajatellut rentoutua ja purkaa paineitaan. Ei vastuuta, ei töitä seuraavaan tuntiin.
 
Veteen kenraali pulahti lähes vaivatta, vapisematta ollenkaan, vaikka vesi ei ollut kovinkaan lämmintä. Vesi oli kylmää, mutta se oli samalla myös rentouttavaa, aivan kuin jäätelö kesähelteessä. Hetken päästä kenraali sukelsi pinnan alle, käydäkseen ajatuksiaan läpi.
 
”Ei. Ei Turbo sellaseen sortuis, vaikka jouduttaisiin olemaan vielä vuosikausia erossa toisistamme. Mä niin... haluisin nähä sut taas, mut... kai sä ymmärrät. Kai sä ymmärrät, et tässä on kyse ei ainoastaan meistä kahdesta, vaan meidän lajimme tulevaisuudesta. Me ollaan jo valmiiks pahasti jäljessä muista ja tarvitaan teknologiaa.”
 
Pian kenraali nousi takaisin pintaan, haukkaamaan raitista ilmaa ja räpytelläkseen.
 
”Enpä tiedä, milloin taas nähään, Turbo, mut... toivottavasti sentään jonakin päivänä. Ainakin ennen kuolemaa... mut varmaan sekin on... liikaa pyydetty.”
 
 
Valvontakeskuksessa tilanne oli taas palannut normaaliksi. Ikor joutui siristelemään silmiään silmäillessään silmiensä edessä olevia monitoreja. Yhtä hyvin hän voisi vaikka korottaa ennätystä tai keskittyä kirjaan, jonka hän oli aikoinaan löytänyt ystävänsä talon ullakolta. Kirja kertoi kung fun taitavasta poliisista, joka matkustaa ajassa tappaakseen pahamaineisen sotakriminaalin menneisyydestä. Vaikka kirjalla oli lähes kahden vuosisadan edestä ikää ja hän oli lukenut sen jo peräti kuusitoista kertaa läpi, hän nautti siitä joka kerta.
 
(A/N: Tarkkaavaisimmat varmaan arvaavat, mistä teoksesta on kyse? Vastaus: Kung Fury.)
 
Sitä vaaleanruskeaturkkinen hiirimies ei kuitenkaan halunnut ehdä. Hän oli jo kertaalleen jäänyt kiinni velvollisuuksien laistamisesta ja pettänyt kenraalin luottamuksen. Kumpaakaan hän ei enää toistamiseen halunnut tehdä. Ainakaan saman päivän aikana.
 
 
Minni nautti olostaan, tosin pian siihen oli tulossa muutos, shokeeraava sellainen. Yhtäkkiä aurinko vaikutti joutuneen pilvien peittämäksi ja vaaleansininen taivas vaihtui tummanpunaiseksi. Aivan kuin paratiisi olisi vaihtunut helvetiksi.
 
”Mitä ih...” Yhtäkkiä kenraalin taukohetken keskeytti koko lähiympäristön vallannut valtava varjo, jota seurasi inhottava, konemainen ääni. Valtava skorpionimainen alus leijui ilmassa, ja nähtyään tämän kenraali lopetti vedessä pulikoimisen välittömästi. Laitettuaan vaatteensa päälle kenraali yritti ottaa yhteyttä sotilaisiinsa.
 
”Ikor? Bliz? Kukaan?” Kukaan ei vastannut, pelkkää lumisatemaista särinää. Nyt oli tosi kyseessä.
 
”Ei, ei, ei... kamoon! Joku...” Kenraalin otsaan alkoi kerääntyä hikeä tämän yrittäessä kokeilla eri taajuuksia ja katsoakseen, voisiko hän niillä saada yhteyttä. Valitettavasti lopputulos oli sama. Naishiiri juoksi lampea vastapäätä olevalle kukkulalle katsomaan, mitä oikein oli meneillään.
 
Kukkulalta hän neki valtavan kokoisen, aseistautuneen robotti-armeijan kulkemassa mäkeä ylös, suoraan häntä kohti. Minni kuitenkin tiesi, etteivät koneet olleet vielä huomanneet häntä ja tämä painui takaisin lammelle. Hän ei todellakaan halunnut kastella vaatteitaan, mutta nyt oli pakko.
 
Koneet astelivat pian lammen ohi, mutta Minnin onneksi ne eivät kiinnittäneet häneen ollenkaan huomiota, vaikka ne olivat aseistettuja ja noudattivat järjestystä. Niitä oli ainakin parisataa. Marsilainen joutui kuitenkin sukeltamaan pinnan alle, sillä eräs roboteista oli jäänyt tovereistaan poiketen katsomaan ympäristöä tarkemmin ja se oli lähellä huomata hänet. Hiirinaisen onneksi tämäkin robotti jatkoi hetken päästä matkaa ja jätti hänet täysin huomiotta.
 
Onneksi Minni oli kuitenkin varustautunut etukäteen jo aikoja sitten tälläisiin tapauksiin. Lammen pohjassa oli sisäänkäynti yhteen asevarastoista, missä oli mm. hänen oma panssarinsa. Vaikka muutamat hänen sotilaista olivat hieman kyseenalaistaneet tälläisen järjestelyn, se oli hyvä henkivakuutus.
 
Suunnitelmana oli lähettää hätäviesti heti asianmukaisen varustelun jälkeen. Hänen miehensä olivat nyt omillaan ilman esimiestään ja Minni todella toivoi, että hänen sotilaansa tekisivät kuitenkin työnsä eivätkä jättäisi siviilejä oman onnensa nojaan.
 
Pukeuduttuaan maastokuvioituun, vihreään panssariinsa ja laitettuaan samanvärisen kypärän päähänsä, kenraali avasi asevaraston luukun ja sulki sen ripeästi. Tämän jälkeen Minni pisti juoksuksi, määränpäänä pääasutuksesta toisessa suunnassa oleville antenneille. Jos hän oli oikeassa, hän pystyisi lähettämään hätäviestin niiden lähistöltä, sillä viestintäyhteydet oli eliminoitu. Tästä Minni syytti tätä valtavaa skorpionimaista alusta, mutta hänen oli kuitenkin keskityttävä pääsemään antennien luokse niin ripeästi kuin mahdollista.
 
 
”Häh? Mitäs ihmettä...” Yhtäkkiä ylhäällä, vasemmassa nurkassa oleva monitori ei enää näyttänyt videokuvaa, vain lumisadetta. Ikor painoi erästä pöydällä ollutta nappia ja otti pöydän vasemmasta päädystä radiokuulokkeet ottaakseen yhteyttä kyseisen kameran lähistöllä oleviin henkilöihin.
 
Bliz? Bliz, kuulet sä? Ikor täällä!
 
”No kuuluu kuuluu! Mikä hätänä, kamu?”
 
”Yks kameroista ilmeisesti reistailee. Kun kerran satut olemaan jätkien kanssa siinä muutaman kymmenen metrin päässä siitä, voisitteko kertoa huoltotiimille, et niille ois urakka luvassa?”
 
”Et sä voi olla tosissas... kaikki tän paikan kamerat huollettiin viikko sitten!” tuhahti toisessa päässä olevassa hiirimies todella äreän kuuloisena.
 
”No eihän tässä jumalauta muukaan au... mitä...”
 
”Mitä nyt, Ikor? Kävelikö unelmies nainen luokses? Minkälaiset tyynyt...”
 
Hierottuaan kädelllään molempia silmiään muutaman sekunnin ajan, Ikor ymmärsi, ettei hän nähnyt näkyjä.
 
”Ei, jäbä, ei se... vaan kamerat. Nyt meni toinen... ja... voi helevetti, nyt... nyt meni jo neljäs!”
 
”Ihanko tosi?”
 
”Tosi ku vesi, veikka. Joku tai... jokin kaataa niitä.” Mutta se ei jäänyt siihen, kuten yksin valvontakeskuksessa ollut hiiri sai hetken päästä huomata. Tai pikemminkin kuulla.
 
”Parem... ker... oo... ken...lille...”
 
Ei nyt viestintäyhteyksiäkin. Ikor päätti kuitenkin pitää yhteyttä, vaikka yhteys meni aina vain huonommaksi hetki hetkeltä; ”Bliz? Bliz! Kuulet sä? Bliz!”
 
”H.. s... pi...” Ikor ryntäsi tuoliltaan seinällä olevan hälytysnapin luo. Se oli pyöreä, punaisen värinen ja sitä suojasi neliömäinen, nostettava muovikupu. Hiirimies nosti kupun ylemmäs ja painoi nappia, mutta mitään ei tapahtunut. Hälytysääni ei alkanut raikaamaan. Hän yritti painaa sitä kymmeniä kertoja lähes minuutin ajan, kunnes hän luovutti.
 
”Et nyt säkin... HELVETTI!!!” Vihansa vallassa nuori mieshiiri löi nappia vasemmalla nyrkillään. Niin voimakkaasti, että nyrkkiin kiinni jääneen punaisen napin lisäksi seinästä oli mennyt ainakin pari johtoa.
 
Mutta se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö hän voisi varoittaa muita jollakin toisella keinolla. Hiirimies otti alemmasta pöytälaatikosta läpinäkyvän pikku muovilaatikon, jonka sisällä oli marsilainen, purppura laserpistooli. Laatikon päällä luki kaiken kukkuraksi punainen teksti, joka sai hiiren lähes näkemään punaista: ”Ainoastaan hätätapauksia varten. PS. ja vain ja ainoastaan niiden käyttöön, joilla on kaksi kättä!” . Niinpä tietysti, mistä hän sellaisen tähän hätään hommaisi?
 
Ikor ei jäänyt sormiaan pyörittelemään vaan otti pistoolin ja laittoi sen oikealla lonkalla olevaan pistoolikoteloon. Sen jälkeen hän pisti juoksuksi. Koskaan aikaisemmin hän ei ollut juossut kolmea kerrosta portaita yhtä nopeasti kuin nyt.
 
Avattuaan ulko-oven marsilaishiiri jäätyi lähes heti paikoilleen. Hän katseli järkyttyneenä näkymää: liekit roihusivat, ihmiset huusivat paniikissa apua ja yksisilmäiset, vesihanoja etäisesti muistuttavat päät omaavat, ihmisten tapaan kävelevät neliraajaiset robotit ampuivat näitä ties minne. Selkään, jalkaan, käteen, päähän...
 
Voi Mars... tulkaa äkkiä tänne! NYT!!!” Maan pinnalle nopeasti palanneen hiirinuorukaisen huudon kuultuaan valvomoon ryntäsi porukkaa. Se valitettavasti kiinnitti myös robottien huomion.
 
Samalla kun pelokkaat siviilit juoksivat hänen ohitseen valvomoon turvaan, Ikor nosti aseensa ja alkoi ampumaan robotteja suojatakseen ihmisiä. Hänen oli saatava pelastettua niin monta henkeä kuin mahdollista. Hänhän oli sotilas. Yhden käden sotilas, mutta hän oli yhtä kaikki sotilas.
 
Äkäinen, nopea ja hallittu tulitus antoi todellakin huolenaihetta roboteille, jotka ottivat osumaa. Ikorin uho kasvoi sitä mukaa, mitä enemmän vahinkoa hän sai aikaan. Jokaikinen sekunti, minkä hän sai annettua siirtokuntalaisille, oli kullanarvoinen.
 
”No mikä on? Ettekö yhtä vaivasta käsipuolta hiirtä saa lopetettua, helvetin romukasat?! On teillä jumalauta otsaa!”
 
Roboteista kovinkaan moni ei kyennyt vastaamaan tuulennopeaan sarjaan, mutta hiiriparka ei osannut aavistaa, että aivan vähän matkan päästä, takana olevan mäen juurelta häntä valmistautui ampumaan joku.
 
”Tulkaa vaan. Ette te... URGH!!” Osuma selkään. Sen jälkeen marsilainen oli jo puoliksi polvillaan, eli käytännössä tuhon oma. Ikor kääntyi katsomaan taakseen valvomon sisäänkäynnin toisella puolella olevia ihmisiä, joista saattoi nähdä järkytyksen. Marsilaishiiri kuitenkin piti itsensä kasassa, vaikka robotit lähestyivät ja hän yski verta.
 
”Sulkekaa... sulkekaa se ovi! Sulkekaa se... HETI!! Tää on käsky!!!”
 
”Mutta...” Ikor ei halunnut kuulla muttia, joten hän pudisteli päätään pikaisesti ja jatkoi: ”Sulkekaa se!! Vetäkää... vetäkää se sivulla oleva kahva alas! ÄKKIÄ!!!”
 
Marsilaishiiri vielä jatkoi tulitusta, samalla kun siirtokuntalaiset yrittivät saada kahvaa samalla alas. Salaperäinen, aina lähemmäs asteleva hahmo ampui Ikoria jälleen kerran. Tällä kertaa oikeaan olkapäähän. Tuskailtuaan hetken ajan ruosteisen kahvan kanssa, siirtokuntalaiset saivat vedettyä sen alas ja silmänräpäyksessä eteen tuli muutama kerros metallia, jota ei ainakaan hetkessä saataisi läpäistyä.
 
”Tulkaa! Meidän on piilouduttava.”
 
”Mutta entä toi hiiri? Se...”
 
”on jo mennyttä, kultaseni. Me emme voi auttaa häntä. Meidän on huolehdittava nyt itsestämme.”
 
Kävellessään rauhallisen oloisesti lähemmäs hahmo oli suorastaan vakuuttunut marsilaisen sisusta. Tämä jyrsijä ei ainakaan luovuttanut, vaikka hänen todennäköisyytensä elää pieneni sekunti sekunnilta. Nyt hän ampui hiirtä vasemmalle kädelle, suoraan kämmenelle. Ikor -parka saattoi vain huutaa tuskasta, kun hänen otteensa pistoolista lopulta lipesi ja hän kaatui selälleen maahan.
 
Hiiren, joka vuoti verta peräti kolmesta eri kohtaa, ympärille kerääntyneet robotit eivät kuitenkaan häntä ampuneet. Ne vain... katsoivat häntä ja antoivat hänen olla siinä. Se ei häntä hämmentänyt, ennemminkin raivostutti. Jos nuo koneet kerran olivat kovasti halunneet tappaa hänet äsken, miksi ne sitten nyt säästäisivät?
 
”Mitä helvettii te siinä... oikeen tölläätte, kaatopaikkasaastat?! Miksette... miksette vaan viimestele hommaanne? Mä en oo... tästä lähössä mihinkään, jos ette...”
 
”Pakko myöntää: kyllä sinusta löytyy sisua, voimaa ja päättäväisyyttä suojella niitä, jotka eivät osaa puolustautua. Sinussa on juuri sitä, mitä meiltä vaaditaan.” Selällään oleva marsilainen kääntyi katsomaan vierellään kävelevää, konemaisella äänellä puhuvaa turiania, jolla oli vaaleanharmaa iho, samanvärinen panssari, synteettinen vasen käsivarsi, joka oli kiinnitetty johdoilla aina kaulan juuresta tämän pallean kohdalle, vaakasuunnassa molemmilla poskilla olevat, sapelihampaita muistuttavat, taakse sojottavat kaarevat poskisarvet sekä painajaismaiset, siniset silmät.
 
”Harmi vain, ettei tilannetajusi ole niitä parhaimpia. Odota odottamatonta, vai miten se olikaan?” tokaisi turian näyttäessään savuavaa pistooliaan hiirelle, joka tajusi, kuinka typerästi hän oli jättänyt selustan varmistamatta. Odota odottamatonta... totta kai hänen oli pitänyt unohtaa sotilaan säännöistä juuri tuo.
 
”Ku-kuka perke...”
 
”Kuuntele nyt ja hyvin tarkkaan: minä kysyn kysymykset ja sinä vastaat niihin, ei toisin päin. Ei enempää eikä vähempää. Äläkä edes ajattele mitään typerää, tai saat maksaa siitä kalliisti.”
 
”Voisitko vastata seuraavaan kysymykseen: kuinka monta teitä on ja missä yksikkösi komentaja oikein on?”
 
”Mä... mä oon ainoa hiiri koko tällä pallolla, herra.”
 
”Ainoako? Vaikka sinulla on vain yksi käsi?”
 
”Joo... osaan kyllä kuitenkin... puoleni pitää tarpeen vaatiessa, kuten näitte tos... äsken...”
 
”Aivan varmastiko olet ainoa hiiri täällä?”
 
”Ky-kyl... AAGH!!!” Samassa turian varoittamatta painoi oikean jalkansa hiiren rintaa vasten, väännellen sitä kumpaankin suuntaan ikuisuudelta tuntuneen hetken ajan. Ikorista tuntui vääntelyn aikana siltä, että joka ikinen hänen luunsa saattaisi murtua hetkenä minä hyvänsä. Noin minuutin kestäneen vääntelyn jälkeen turian otti jalkansa pois hiirimiehen vatsalta, vain ottaakseen heti perään tiukan kuristusotteen Ikorin kaulasta ja nostaen tämän ylös.
 
”Minulle ei kuule valehdella. Mutta voin kyllä tehdä tästä vieläkin kivuliaampaa, jos sitä niin kovasti halajat. Kysyn sinulta enää yhden ainoan kerran: kuinka monta teitä täällä on ja missä yksikkösi komentaja on?”
 
Jo pelkkä turianin käyttämä äänensävy sai Ikorin vapisemaan, ja hän ymmärsi, ettei tämän hermoilla kannattanut alkaa enempää leikkimään: ”Meit.. meitä on kakskymmentä, sir. 19 rivimiestä ja ker...”
 
”Kersanttiko?”
 
”Ei kun kenraali. 19 sotilasta plus... kenraali siinä kaupan päälle.”
 
”Vai että kenraali... missä hän on?”
 
”En... en tiedä!”  Tästä hyvästä turianin kuristusote vain tiukkeni.
 
”Oi... oikeasti... van... vannon kautta häntäni, etten... tiedä! Voin vaan... sanoo, et näin sen... viimeksi sellaset puoltoista tuntia sitten... enkä oo sitä sen jälkeen nähny.” Tämän kuultuaan turian hieman löysäsi otettaan. Ei hän tuota hiirtä aikonut tappaa. Vielä.
 
”Hyvä on. Entä missä se majakka on?” Ikorin pupillit laajenivat kysymyksen päätteeksi.
 
”Majak... mikä ma...?”
 
”Prothean-majakka. Etkö muka ole edes kuullut siitä?” kyseli turian hieman ravistellen hiirtä.
 
”Uskokaa tai älkää, itse asiassa olen. Just... just siitä kenraali kertoi mulle ennen ku se... häippäs jonnekin. Kai... kai jotain asioita hoitaan tai mistä sitä tietää...”
 
”Missä se on?” kyseli turian niin rauhallisesti kuin vain pystyi, vaikka hän oli aika räjähdysherkkä, varsinkin silloin, kun suunnitelmat eivät menneet niin kuin niiden olisi pitänyt mennä.
 
”Miks... te sen... muka haluutte? Mustaan pörssiinkö?”
 
”Älä tuhlaa aikaani, senkin idiootti, vaan kerro, missä... se... ON!” Turianin äänensävy kävi sana sanalta kireämmäksi. Syystäkin: hänellä ja hänen käskyläisillään ei juurikaan ollut aikaa tuhlattavanaan.
 
”Kenraali kerto, et se on... viety eräälle laiturille, muttei... kertonut tarkalleen, mille niistä. Tällä koko planeetalla niitä on... ainakin kakskymmentä, mutta... eiköhän kartan avulla se löydy tuota pikaa, herra. ” Turian laski tämän päätteeksi marsilaisen maahan polvilleen. Ikor hengitti raskaasti katsellessaan turiania.
 
”Joten... kai mä voin...” Valitettavasti vaaleanruskeaturkkinen hiiriuros ei ehtinyt sanomaan sanottavaansa, kun turian työnsi pistoolin hänen suuhunsa. Niin, että piippu osoitti ylöspäin.
 
”mennä? Kyllä voit...” Turian veti liipaisimesta ja silmänräpäyksessä ammus oli lentänyt nuoren hiiren takaraivosta läpi. Ikor veti viimeisen henkäyksensä, ennen kuin hän kaatui taas selälleen.
 
”ainakin taivaaseenne.” Enää tuo hiiri ei tuosta nousisi. Ainakaan elävänä. Turian puhalteli pistoolin piipusta tullutta savua pikaisesti, laittoi sen vasemmalle lonkalleen kiinni ja kääntyi oikealle katsomaan yhtä mukanaan olevista roboteista.
 
”Käskekää joukkojen jatkaa eteenpäin ja keskittyä haravoimaan kaikki planeetalla olevat laiturit. Ja hankkikaa jostakin koko paikan kattava kartta helpottamaan etsintää. Ja mieluiten mahdollisimman nopeasti.”
 
Miksei heillä ollut karttoja jo etukäteen? Yksinkertaista: siirtokuntien karttoja ei jaeskeltu ulkopuolisille ja ainoastaan planeettojen asukkaat saivat sellaisen käyttöönsä tullessaan ensi kertaa planeetalle. Allianssin tietokantojen hakkeroiminen olisi tehnyt tästä hommasta paljon, paljon helpomman, mutta lyhyen varoitusajan takia turianin työnantaja oli käskenyt, että homma vietäisiin läpi tällä tavalla. Tietokantojen hakkeroiminen olisi herättänyt liikaa huomiota ja tämä vierailu olisi katkennut, ennen kuin se olisi ehtinyt edes alkaakaan. Siirtokuntalaisten lisäksi kukaan muu ei tiennyt, että turian oli ainakin viidensadan geth-robotin kanssa paikalla.
 
Gethit olivat synteettisiä robotteja, joiden luultiin jo kahden vuosisadan ajan siirtyneen ikuisiksi ajoiksi Perseuksen huntu -nebulaan (engl. Perseus Veil), suojaan orgaanisilta lajeilta. Kyseisessä nebulassa tämä laji oli saanut elellä rauhassa, aina siihen asti, kunnes jokin aika sitten turianin pomo oli ottanut yhteyttä näihin robotteihin ja tehnyt näille tarjouksen, josta ei millään voisi kieltäytyä.
 
Jos hän saisi getheiltä apua päämääränsä saavuttamisessa, hän antaisi näille sen, mitä ne eniten janosivat: mahdollisuuden saavuttaa suurimman mahdollisen potentiaalinsa. Tosin yllättäen suurin osa getheistä, peräti 98,2 prosenttia, ei ollut hyväksynyt tarjousta, mutta tämäkään ei estänyt joitakin yksilöitä liittymästä tarjoajan palkkalistoille. Ja näitä gethejä, kerettiläisiä, harhaoppisia, oli vähintään satoja tuhansia, ellei peräti ainakin pari miljoonaa!
 
Kerettiläiset kaiken kukkuraksi näkivät tarjouksen tekijän itse jumalana, synteettisen evoluution huippuna. Muut gethit eivät olleet laittaneet näille vastaan, tosin kerettiläisten tuli sanoa hyvästit laajalle geth -verkostolle, ennen kuin ne saattoivat lähteä uuden työnantajansa matkaan.
 
Eräs roboteista kyseli piiputuksilla ja eleillä turianilta, mitä heidän pitäisi tehdä valvomoon paenneiden selviytyjien kanssa. Turianin vastaus oli suorastaan jäätävä: ”Mitäpä luulet? Aseettomat siviilit eivät juurikaan kykene taistelemaan vastaan ja välttymään käännytykseltä. Mutta... voitte ihan hyvin räjäyttää tai polttaa tuon rakennuksen, minä en teitä estele. Sitä paitsi, mitä vähemmän todistajia, sen parempi.”
 
Vastauksen kuultuaan geth-robotti viittoi vähän matkan päässä olevaa ryhmää tulemaan luokseen. Ainakin yhdellä tähän ryhmään kuuluvista roboteista oli mukanaan varsin vakuuttava räjähdearsenaali, jolla olisi voinut laittaa vaikka New Yorkin Central Parkin maan tasalle. Robotit kävivät tuota pikaa asettamaan räjähteitä rakennuksen jokaiselle sivulle.
 
Turian katseli työn touhussa olevia robotteja naama peruslukemilla, vaikka sisältä hän kiehui. Hän olisi niin kovasti halunnut haukkua jokaikisen gethin pystyyn siitä hyvästä, että monta ihmistä, hänen mielestään liian monta, oli onnistunut pääsemään heiltä pakoon ja jäämään eloon. Mutta tämä turian, joka oli vieläpä kuuluisa Spectre -agentti, tiedosti, että on roboteillakin heikkoutensa. Ja loppujen lopuksi, niin oli hänelläkin.
 
”Pitäkää sitten kii... Ei mitään, jatkakaa vain.” Turian käänsi piiputuksen kuultuaan vasenta kättään niin, että sormet osoittivat ylöspäin. Tehtyään tämän kyseisen kämmenen keskipisteeseen asetettu pallo alkoi näyttää videokuvaa, jossa näkyi yhteyttä ottanut robotti ja tämän seurassa hieman taaempana olevat toverit, jotka katselivat mietteliäinä ympärilleen. Kyseinen geth-partio oli etelässä, noin 9 kilometrin päässä turianista.
 
”Mitä nyt?” Vastaus tuli itsestään, kun taustalla kuulunut kova ääni kävi aina vain kovemmaksi ja syypää, iso avaruusalus näyttäytyi aivan muutaman sekunnin päästä taustalla vähän matkan päässä. Turian painoi oikean käden etusormellaan palloa pikaisesti pysäyttääkseen reaaliaikaisen videokuvan. Hän halusi nyt katsoa tuota alusta tarkemmin.
 
Hän painoi oikean käden peukalonsa ja etusormensa kuvaa vasteen niin, että sormien päät olivat mahdollisimman kaukana toisistaan. Tämän jälkeen hän veti ne lähes yhteen ja kuva näytti kaukana olevan aluksen entistä tarkempana. Näky ei miellyttänyt häntä.
 
Se oli vaaleanharmaa avaruusalus, jonka sivulla luki seuraava teksti: Normandy SR-1. Ihmisten Allianssin ja turianien yhteistyönä syntynyt alus, joka oli valmistunut vain muutama kuukausi aiemmin. Turian oli lähellä räjähtää hänen mielensä täyttyessä inhosta. Pitikö noiden kuvottavien, opportunististen pyrkyreiden sotkea vielä tämäkin?
 
Piru vieköön... kutsukaa vahvistuksia, noin 50 taistelijan edestä, seuraamaan tuota alusta. Mutta älkää hyökätkö sen kimppuun heti, vaan odottakaa siihen asti, kunnes sieltä tulee joku. Sitten vasta hyökkäätte. Ymmärsittekö?” Robotti piiputti vastaukseksi ja turian käänsi kämmenensä alaspäin, sulkien pallon näytön. Tämän jälkeen Spectre kääntyi katsomaan taakseen, miten räjähteitä asettava joukko oli suoriutunut tehtävästään.
 
Hetken sisällä joukko oli saapunut hänen luokseen. Punaisen värinen geth antoi turianille kunnian laukaista räjähteet. Saatuaan laukaisimen käteensä, turian ei aikaillut vaan painoi laukaisinta ja heitti sen sitten menemään. Aivan maassa olevan hiirenraadon viereen. Gethit olivat astelleet jo valmiiksi turvallisen välimatkan päähän rakennuksesta.
 
”Mentiin. Meillä ei ollut alunperinkään aikaa hukattavana juuri yhtään ja nyt... sitä on vieläkin vähemmän. Vauhtia!”
 
Taakseen eteen päin kävelevä turian ei enää katsonut. Nyt etusijalla olivat paljon tärkeämmät asiat. Kuten vaikkapa koko maailmankaikkeuden kohtalo.
 
Hän oli Spectre. Ja Spectre veisi tehtävänsä loppuun, vaati se mitä tahansa.
 
Jos joku tunnettiin Spectre -agentin ruumiillistumana, se oli hän: Saren Arterius. Eikä hän tulisi pettämään nytkään.

_________________
"Kuulehan, Rasvanahka, pojuseni..."
"Niin, pomo?"
"SOTKET MATTONI ÖLJYYN!!!!"


Viimeinen muokkaaja, DeadRat21 pvm Su Toukokuu 20 2018, 12:30, muokattu 2 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
DeadRat21
Moderaattori
avatar

Viestien lukumäärä : 773
Join date : 25.01.2014
Ikä : 23
Paikkakunta : Itä-Pirkanmaa

ViestiAihe: Luku 6 (1/4)   Ke Helmi 28 2018, 12:36

Luku 6: Vaikka henkensä uhalla
 
 
”Hyvä luoja...” ihmetteli sotilas kiinnittäen komentajansa huomion.
 
”Niin mitä, luutnantti?”
 
”Ihan kuin... olisin kuullut räjähdyksen. Tuolta kuule näkyy savua, komentaja. Edessäpäin. Luuletteko...”
 
”Ehkäpä on vain parempi, että jätämme kuvitelmat sikseen ja pistämme vähän vauhtia. Se majakka on saatava pois täältä! Meidän on pysyttävä muutenkin Nihlusin vauhdissa tai jäämme hänestä jälkeen.”
 
”Selvä.”
 
Hetken talsittuaan eteenpäin esimiehensä kanssa sotilas kiinnitti hetkeksi huomionsa vähän matkan päässä olevaan, kaatuneeseen toveriinsa, joka heidän oli pakko jättää siihen: ”Kaveriparka.”
 
”Unohda se.”
 
”En vain voi. Olihan hän toki kuumakalle ja yli-innokas, mutta... harmittaa, että nuorta potentiaalia menee tuosta vain harakoille. Pitkä urakin olisi mahdollisesti ollut edessä.”
 
”Sotilaita tulee ja sotilaita menee, Kaidan, se on vain hyväksyttävä. Oli vika sitten itsessä tai muissa.”
 
”Jaaha. Entäs sitten ne kanssasi olleet ihmiset, jotka kuolivat Akuzella, Shepard? Olivatko hekin...”
 
”En minä tarkoittanutkaan, että hänen kuolemansa oli juuri hänen oma vikansa. Nuo pikku tiedustelulennokithan ovat helkkarin nopeita ja ne pääsivät yllättämään hänet ja meidätkin täysin. Me selvisimme, hän ei. Siinä se. Nyt kuitenkin olisi hyvä, jos vain keski... odotas!” Yhtäkkiä lähistöltä kuului jotain.
 
Askeleita. Tulitusta. Ei todellakaan hyvä merkki.
 
”Mitäs nyt...” kyseli luutnantti hänen esimiehensä ottaessa selkäänsä kiinnitetyn rynnäkkökiväärinsä taisteluvalmiuteen.
 
”Saamme seuraa.” vastasi komentaja luutnantille, joka otti pistoolin vasemmalta lonkaltaan käsiinsä. Kaksi sotilasta pysyivät paikoillaan mitättömän pikku hetken ajan, kunnes vähän matkan päästä he erottivat alhaalta, mäen juurelta jonkun juoksemassa ja tulittamassa samalla pistoolilla takaa-ajajiaan.
 
Henkilöllä, joka päätyi selkään ammutun luodin johdosta maahan selälleen, oli puna- ja vihreäraitainen, maastokuvioinen panssari ja samanvärinen kypärä päällään ja... häntä. Osumasta huolimatta henkilö jatkoi pistoolilla ammuskelua.
 
”Hetkinen! Onko tuo mu...”
 
”TULITA NYT VAIN, LUTI!!!” huusi komentaja alkaessaan tulittamaan kiväärillään hyökkääjiä. Kaidan seurasi lähes heti perässä ja alkoi tulittamaan pistoolillaan. Luutnantti käytti myös biotiikkavoimiaan nostaakseen muutaman roboteista todella korkealle ilmaan.
 
Ja kuten sanotaan: se mikä menee ylös, tulee myös alas. Tässä tapauksessa kivuliaan lujaa.
 
Hetken sisällä suurin osa hyökkääjistä oli jo päätynyt romumetalliksi, kun taas jotkut onnistuivat pääsemään armotonta tulitusta ja biotiikka-selkäsaunaa pakoon. Komentaja asteli luutnantin kanssa selviytyjän luokse, joka tulitaistelun päätyttyä  ähki ja hieroi selkäänsä.
 
”Ugh...” valitteli hiirinainen kääntyessään katsomaan hänen luokseen astelevia henkilöitä.
 
”Ke... keitä te...”
 
”Rauhassa nyt vain. Teitähän ammuttiin juuri äsken selkään. Pysykää nyt vain paikoillanne...” rauhoitteli henkilön viereen kyykistynyt komentaja painellessaan samalla vasemmassa kädessä olevaa omni-työkaluaan. Hetken päästä hän painoi kätensä kämmenen selässä olevaa haavaa vasten.
 
”Suurkiitos. Minulla oli juuri lääkegeeli aivan lopussa...” kiitti sotilas noustessaan maasta ylös, silmäillen vuoron perään niin komentajaa kuin luutnanttia.
 
”Eipä kestä. Muuten, kukas te oikein olette? Ja missä yksikkönne komentaja on?”
 
”Itse asiassa, hän on silmienne edessä.”
 
”Siis...”
 
”Aivan, minä olen yksikköni komentaja. Minni Olivus, kenraali. Vastaan planeetan turvallisuudesta.”
 
”Ai että kenraali? No, sallikaa meidänkin esittäytyä. Olen komentaja Elyz Shepard ja hän on luutnantti Kaidan Alenko. Allianssista.”
 
”Hei vain. Milläs asioilla te täällä oikein olette?”
 
”Tulimme noutamaan prothean -majakkaa. Oletteko kuulleet siitä?”
 
”Ai että kuullut? Itse asiassa kyllä. Minähän siitä teille ilmoitinkin muutama tunti sitten. Mutta miksi olette täällä jo nyt?”
 
”Saimme noin puoli tuntia sitten videon, jossa siirtokuntalaiset taistelivat jotakin vastaan henkensä edestä, ilmeisesti muutaman sotilaanne kanssa, kenraali. Sen takia olemme täällä jo nyt.”
 
”Sepä hienoa. Eipähän tarvitse ainakaan hätäviestin lähettämisestä enää huolehtia. Mutta mi.. miten miehilleni oikein kävi, Shepard? En ole saanut yhtäkään heistä kiinni hyökkäyksen alettua.”
 
”En tiedä. Ennen sen videon päättymistä he olivat kyllä vielä elossa, mutta sitä ennen... videon kuvaaja keskittyi näyttämään jotakin... jättiläismäistä skorpionia muistuttavaa olentoa, joka leijui taivaalla.”
 
”Skorpioni... Minä näin sen.”
 
”Siis täh?”
 
”Näin sen leijumassa taivaalla vain hetkeä, ennen kuin nuo koneet ilmaantuivat ja tulitus alkoi. Minulla oli... ööh... taukoaika juuri silloin.”
 
”Ai taukoko?”
 
”No totta kai. Tarvitseehan sitä kenraalikin rentoutustuokion aina silloin tällöin, vai?”
 
”Ymmärrän kyllä, kenraali. Jokaisellahan on siihen oikeus. Mutta palataas päiväjärjestykseen... keitäs nuo nilkit, jotka äsken yrittivät nirhata teidät, oikein olivat?” kyseli komentaja suunnaten katseensa hetken ajaksi maassa oleviin tuhoutuneiden robottien osiin. Marsilaiskenraali kohautti hartioitaan ja pudisteli päätään vastaukseksi.
 
”Kunpa vaan tietäisin. Tosin... voisin vannoa, että olen jossain...”
 
”Geth.” päästi Kaidan suustaan kiinnittäen naisten huomion.
 
”Anteeksi, luutnantti?” kyseli komentaja takanaan olevalta sotilaalta ihmeissään.
 
”Ne ovat gethejä, Shepard. Niitä ei olla nähty kahteen vuosisataan Perseuksen huntu -nebulan ulkopuolella. Mutta miksi ne... ei. Ei kai vain...”
 
”Niinpä tietysti, ilmeisesti ne ovat täällä sen majakan takia niin kuin mekin. Kenraali, missä se on?”
 
”Se on viety eräälle laiturille, joka on noin kahdeksan kilometrin päässä täältä.”
 
”Kahdeksan? Täytyykö meidän kävellä se koko matka sinne?”
 
”Ei, ei tarvitse, komentaja. Jatkatte vain tästä eteenpäin, kunnes olette laiturilla ja sieltä matkaatte sitten toiselle laiturille tavaravaunulla kuuden kilometrin verran. Eli...”
 
”Patikoimme vain kahden kilometrin edestä. No, voisivathan asiat olla paljon huonomminkin. Toivottavasti tosin gethit eivät ole vielä estäneet tavaravaunuja liikkumasta. No niin, Alenko, mentiin!” huudahti komentaja tepastellen luutnantin kanssa kenraalin ohi.
 
”Ööh... en haluaisi vaivata teitä, mutta... ajattelitteko te tosiaan jatkaa eteenpäin ilman minua?” kyseli hiirikenraali kiinnittäen komentajan ja luutnantin huomion taas itseensä.
 
”Hän on oikeassa, Shepard. Hänhän...”
 
”Hyvä pointti. Itse asiassa apu ja opastus ei olisi yhtään pahitteeksi, Olivus. Mutta kai te sentään jaksatte liikkua, ampumisesta puhumattakaan?” Minni hieroi hieman selkäänsä pikku hetken ajan ja venytteli hieman käsiään, kunnes hän vaivautui vastaamaan.
 
”No, sain kyllä getheiltä äsken kunnon löylytyksen, mutta kyllä minä pärjään. Ja muuten... minun miehiäni ei listitä rankaisematta!!”
 
”Tervetuloa siis joukkoomme, kenraali. Johtopaikka on sitten teidän.”
 
”No tottahan toki. Tosin... tää on todella ironista.”
 
”Mikä niin?” kyseli Kaidan kenraalilta.
 
”Hetkeä aiemmin pakenin henkeni edestä toiseen suuntaan ja nyt olen menossa takaisin... on se vaan kummallista.”
 
Täten Minni lähti kävelemään johdattaen komentajaa ja luutnanttia perässään. Komentaja halusi tosin vielä saada kysymyksiin vastauksia kolmikon patikoidessa: ”Muuten, kenraali, voisitteko kertoa tarkemmin työs... tän... ne...”
 
Kaikki kolme pysähtyivät hetken patikoinnin jälkeen katsomaan painajaismaista näkymää: yksi siirtokuntalaisista oli laitettu pitkän pystyssä olevan, ainakin 5 metriä korkean, hammastikkua muistuttavan piikin päähän niin, että se oli lävistänyt hänen selkänsä ja vatsansa. Miesparka oli kaarevassa asennossa vieläpä niin, että hän katseli maailmaa väärinpäin.
 
”Mitä helvettiä?” päästi komentaja suustaan katseltuaan hetken ajan irvokasta näkymää. Vaikka verta ei juurikaan näkynyt vuotavan, näkymä jäyti hänen selkäpiitään.
 
Minni osoitti oikealla etusormellaan maassa olevaa kolmijalka-laitetta, jonka sisältä piikki oli tullut. Tämän jälkeen hän alkoi selittää, mitä oikein oli tapahtunut: ”Ne... ne gethit vaan laittoivat ton kaverin tuon jutun päälle. Muutama sekunti sen jälkeen, kun henkilö on aseteltu sen päälle, toi... piikki sitten nousee ja lävistää uhrinsa. Ja sitten on otettava huomioon sekin, kun täällä on todella paljon porukkaa...”
 
”Kuinka paljon?” kyseli Elyz marsilaiselta huolestuneen kuuloisesti. Lähes heti perään tullut vastaus ei ainakaan saanut hänen huolestuneisuuttaan laskemaan sitten yhtään: ”Sellaset 3,9 miljoonaa. Siviilejä. Ja niistä ainakin 90 prosenttia asuu tässä noin 100 kilometrin säteellä siitä laiturista, jonne me ollaan nyt menossa...”
 
Kolmikko kuuli hetken päästä jostakin hiljaista muminaa. Huomio keskittyi ylhäällä, piikin päässä olevan miehen päästämiin sanoihin: ”Au... Ta... Tap... pakaa...”
 
”Voi hyvä... komentaja, kai me voimme...” Komentaja oli jo askeleen edellä, kuten Minni ja Kaidan saivat huomata.
 
”Kyllä, Kaidan, me voimme...” Elyz tähtäsi pistoolinsa miehen päätä kohti ja sulki silmänsä juuri ennen laukausta. Silmänräpäyksessä luoti oli jo mennyt aivoista läpi, mutta...
 
 ”ja emme. Jatke... hetkinen...” päästi juuri sivulleen katsova komentaja suustaan saaden Minnin ja Kaidanin ihmettelemään.
 
”Mitä nyt, Shepard?” kyseli Kaidan katsellessaan komentajansa tapaan sivulle, saaden samalla vastauksensa. Ei... eihän tuo voinut olla mahdollista.
 
”Saanenhan kysyä: mistä lähtien ihmiset ovat vuotaneet vihreää verta?” kyseli komentaja vierellään olevilta sotilailta. Kaikki katselivat hetken ajan tummanvihreää, maahan pisaroissa tippuvaa verta ihmeissään ja pahat aavistukset alkoivat velloa kaikkien päissä.
 
”Ilmeisesti nuo piikit eivät vain lävistä uhrejaan, vaan ne myös... muuntavat heidät. Mutta miksi?” kyseli Elyz suunnaten katseensa piikin päässä olevaan, verta vuotavaan mieheen, jonka hän oli juuri ampunut. Ja säästänyt tämän tietämättään jopa kuolemaa pahemmalta kohtalolta.
 
”Eh... ehkä on vain parempi, että jatkamme eteenpäin.” ehdotti Minni saaden molemmilta Allianssin sotilailta pikaiset nyökkäykset.
 
”Luit ajatukseni, kenraali. Ei kun vaan etiäpäin!”
 
Komentaja yritti kävellessään kokeilla, saisiko hän Nihlukseen yhteyttä.
 
”Nihlus? Nihlus! Kuuletko?” Vastausta ei kuulunut. Ainoastaan rätinää.
 
”Perkele...” kirosi komentaja lähes ääneti painaessaan kypäräradionsa pois päältä hetkisen kuluttua.
 
”Kukas tämä Nihlus oikein on?”
 
”Turian. Spectre-agentti.”
 
”Spectrekö? Onko hän osa teidän...”
 
”Niinkin voisi sanoa. Tosin hän halusi mennä edeltä aivan yksin ja...”
 
”Ja mitä?”
 
”Ja... minusta saattaa tulla hänen työkumppaninsa, mikäli saamme sen majakan pois täältä ilman mitään suurempaa hässäkkää.”
 
”Aah, vai että Spectre -kandidaatti? Tämäpä ilo. Mitenkäs sinä olet tuollaisen kultaisen mahdollisuuden edes saanut?” Kysymys sai Elyzin hidastamaan askeleitaan ja palaamaan ajassa kuuden vuoden taakse, yhteen koko elämänsä karmeimmista tapahtumista. Ja siinä oli itse asiassa aika paljon samaa kuin tässä tilanteessa: yllätyshyökkäys, paniikilla ja kauhulla täytettyä huutoa, ilmassa lenteleviä ihmisiä ja irtoraajoja, valtavia, maan alta ilmaantuvia puimakonematoja...
 
Puimakonematoja...
 
Puimakonematoja...
 
”Shepard?” kyseli hiirikenraali saaden takaumaansa uponneen komentajan ravistelemaan päätään ja palaamaan takaisin maan pinnalle nykyhetkeen.
 
”Ja... jatketaan vaan eteenpäin.” vastasi komentaja tyynesti, nostaen hieman kävelyvauhtiaan.
 
”Missä ihmeessä oikein olet, Nihlus?” 
 
 
Samaan aikaan toisaalla, lähes kahden kilometrin päässä, vihreäsilmäinen, suklaanruskeasuomuinen turian, jolla oli päällään tummanharmaavärinen ja puna-raitainen panssari päällään, jatkoi kalppimistaan eteenpäin. Vaikka hän jatkoi matkaansa eteenpäin määrätietoisen oloisesti, vastaan tulleet kuolleiden siirtokuntalaisteen raadot ja hävitys saivat hänet tuntemaan hieman sääliä näitä kohtaan ja pysymään varuillaan.
 
Siihen oli todellakin aihetta: hän, Shepard, Alenko ja Jenkins... kukaan heistä ei ollut varautunut siihen, että hyökkääjät olivat juuri geth -robotteja ja että viestintäyhteydet oli käytännössä neutralisoitu koko planeetalla. Tosin sinänsä se oli kyllä outoa: turian tuntemassa sääliä ja myötätuntoa ihmisiä kohtaan, varsinkin kun kyseiset lajit olivat ottaneet yhteen yli neljännesvuosisata sitten kolme kuukautta kestäneessä Ensikontakti -sodassa ja lajien välillä oli vieläkin skismaa havaittavissa molemmin puolin.
 
Mutta Nihlus Kryik oli selvästi avarakatseisempi kuin moni muu lajitoverinsa: hän kunnioitti ihmisiä näiden sisukkuuden takia ja näki varsinkin Allianssin kovimmissa sotilaissa potentiaalia, jonka käyttämättä jättäminen olisi huutava vääryys. Kuten vaikkapa Shepardissa, jota hän oli itse henkilökohtaisesti ehdottanut neuvostolle Spectre -agenttien joukkoon ja jonka suorituksen hän itse myös tulisi arvioimaan. Tosin hänen hyvä ystävänsä ja mentorinsa, joka oli kadonnut muutama kuukausi sitten jäljettömiin, oli toista maata...
 
Turian -Spectre alkoi katselemaan mäenkukkulalta, jolle hän oli juuri astellut ja mennyt tuota pikaa vatsalleen makuulle, alhaalla siintävää aluetta. Tavaroita ja laatikoita ympäriinsä... ilmeisesti hän oli saapunut lastauslaiturille. Hänen muutama minuuti sitten saamansa tieto ainakin puolikuolleelta vaikuttaneelta ihmiseltä oli siis totta. Lippu prothean -majakan luokse oli käsien ulottuvilla.
 
Tosin hänellä oli pari ongelmaa: lähialuetta partioivat gethit ja piikkien päihin joutuneet ihmiset, joiden ruumiiseen tuli vähän ajan kuluessa sinisiä, hohtavia raitoja, silmistä katosivat pupillit ja ne muuttuivat lumenvalkoisiksi ja näiltä riistettiin inhimillisyys niin ulkoa kuin sisältä. Ja kaiken kukkuraksi tämän kammottavan käännytysprosessin päätyttyä, kun piikin lähelle asteli joku, se laskeutui ja päästi uhrinsa irti, vain jotta se kävisi lähestyjän kimppuun vieläpä äännähtäen kuin zombie (tosin puremisen sijasta muunnettu uhri, husk, kykeni ennemmin ryntäämään uhrinsa päälle lyödäkseen tätä ja antaakseen tälle myös sähköiskuja).
 
”Mietitäänpä, mietitäänpä...” Kokenut taistelija katseli aluetta jonkin aikaa saadakseen paremman kokonaiskäsityksen nykytilanteesta. Getheillä oli toki ylivoima-etu, mutta niitä ei ollut kovinkaan montaa: vain seitsemän, alue oli täynnä valtavia kiviä ja hyvällä taktiikalla ja kärsivällisyydellä ne saisi hoideltua pois päiväjärjestyksestä.
 
Tulitaistelu sen sijaan... ei. Hänellä toki oli vakuuttava arsenaali mukanaan, mutta tätä pulmaa ei todellakaan ratkaistaisi pelkästään aseisiin ja uhkarohkeaan ampumiseen turvautumisella. Sen sijaan nyt piti turvautua viekkauteen ja siinä hänen kameleonttimiinansa saisivat auttaa. Sellaiset, joihin oli vieläpä rakennettu sisään mikrokaiuttimet, joita käytettiin pahaa-aavistamattomien vihollisten houkuttelemiseksi. Spectre -agenttien yksinoikeus, totta kai.
 
Oikealla, vain muutaman metrin päässä hänestä oli yksi näistä piikeistä ja hän ei halunnut mennä yhtään lähemmäs sitä tai  muuten se päästäisi jo muunnetun uhrinsa irti. Noin kymmenen metrin päässä alempana oli aukinaista ympyrän puolikasta muistuttava, isoista kivistä koostuva kivimuodostelma, joka sopi väliaikaiseksi piilopaikaksi täydellisesti.
 
Gethit partioivat aluetta, mutta ne olivat hyvin alhaalla ja niistä ainoastaan yksi oli aika ylhäällä, noin viidentoista metrin  päässä hänestä ns. kello 10 suunnassa. Tosin tämä yksin oleva geth vain piti katseensa edessään olevaa mäkeä niin, että sen selkä oli turiania päin. Ja tämän vasemmalla puolella oli pari isoa kiveä, joiden luokse hän voisi sitten kivimuodostelmalta eteenpäin liikkua. Sitten hän palaisi takaisin muodostelmalle hetken kuluttua.
 
Nyt vain pää kylmäksi. Tämä kaikki piti ajoittaa täsmälleen oikein, vaikka kivet antoivatkin hänelle suojaa.
 
N...
 
y...
 
t...
 
NYT!
 
Pikavauhtia Nihlus liikkui nykyiseltä paikaltaan kivimuodostelmalle, laittaen selkänsä sitten tätä vasten heti juoksunsa päätteeksi. Gethit eivät reagoineet askeleista tuleviin ääniin mitenkään... loistavaa. Ja piikki pysyi vielä pystyssä.
 
Samassa paikalle saapui salaperäinen henkilö kahden gethin ympäröimänä.
 
”Löysittekö mitään?”
 
Nihlusin huomio oli herpaantua, mutta hänen oli hoidettava hänen silmissään oleva geth, joka vain katseli eteenpäin. Sen hoitaminen olisi helppo nakki...
 
”Hyvä on. Pysykää kuitenkin varuillanne. Kuka tietää, minkälainen armeija tänne on tulossa.”
 
Ruskeasuomuinen turian liikkui eteenpäin kyykkyasennossa. Hetki hetkeltä hän lähestyi robottia, ja kun hän lopulta oli sen takana, Nihlus tarrautui tämän jalkoihin kiinni, veti tämän alas ja tuota pikaa hän oli irroittanut sen pään puukollaan. Kone oli kuitenkin ehtinyt päästää äänen ennen kuolemaansa ja se herätti tämän tovereiden huomion. Nyt tuli kiire...
 
”Mitä? Mitä nyt?!” kyseli turian silmäillen taakseen.
 
”No, älkää siinä aikailko kuin pölvästit, vaan tutkikaa se!” huusi turian getheille, jotka tekivät työtä käskettyä ja häipyivät hänen silmistään. Hahmo keskittyi katsomaan edessään siintävää läppäriä, jonka viimeisin käyttäjä oli jättänyt lukitsematta. Hän halusi nyt etsiä tietoa aluksesta, jonka hän oli nähnyt vähän aikaa sitten. Hän oli jo löytänyt etsimänsä, joten hänellä oli enemmän kuin tarpeeksi aikaa käyttääkseen sitä johonkin muuhun.
 
Hmm, vai että se alus on neitsytmatkallaan. Ja että komentaja Shepard... aah, ja vanha kollegani Anderson... harmi, etten voi tehdä siitä romua. Muuten herättäisin liikaa epäilyjä!
 
”Niin, mitä asiaa?”
 
Gethit katselivat ihmeissään runneltua toveriaan ja katselivat ympärilleen ihmetellen, missä tihutyön tekijä oli. Samassa vähän matkan päässä piilossa oleva turian -Spectre painoi käsissään olevan neliömäisen kauko-ohjaimen keskellä olevaa isoa punaista ympyrää.
 
”Aaha, vai niin. Lähettäkää lisää jouk... mit...” samassa turian havahtui takanaan kuuluvaan räjähdykseen. Koko geth -partio lensi nyt ilmassa lukemattomina kappaleina. Hetken päästä kappaleet olivat lentäneet  hänen ympärilleen niin, että yksi roboteista oli päätynyt lopulta läppärin päälle murskaten sen. Hahmon huomio kiinnittyi gethin kehossa alaselän alueella olleeseen esineeseen, jonka hän repäisi robotin sisuksista vaivatta.
 
Kameleonttimiina? Näitähän ei käytä kukaan muu kuin...
 
”KÄDET YLÖS!!”
 
”No mutta eihän sitä noin toimita pidätystilanteessa. Etkö muista: ensin ammutaan roistoa joko jalkaan tai käteen niin, ettei hän pääse pakoon tai ampumaan. Sitten vasta huudetaan ja suoritetaan pidätys.” tokaisi huvittunut turian pitäen kätensä alhaalla, tämän alkaessa kääntyä taaksepäin pikkuhiljaa.
 
”Mutta anna kun arvaan: sinä et halua tehdä niin, etkö vain... Nihlus?”
 
”Sa-Saren?”
 
”Kukapa muukaan.”
 
”Mitä kummaa sinä täällä teet, Saren? Ei-eihän tämä ole sinun tehtäväsi.”
 
”Neuvosto päätti pelata varman päälle, ystäväiseni. Olen täällä...”
 
”majakan tähden?”
 
”Tietysti. Eikä sen paikantaminen ollut mikään helppo juttu, kun ottaa huomioon, että koko tämä paikka on täynnä noita kirottuja gethejä.”
 
”No, missä se on?”
 
”Seuraavalla asemalaiturilla alle 6 kilometrin päässä täältä. Tosin gethit suojelevat sitä todella hanakasti. Enpä oikein ihmettele. Kuka tietää, millaisia salaisuuksia nuo majakat kätkevät sisäänsä.”
 
”Eli... saavuttuasi tänne, jouduit niiden vangiksi?”
 
”Niin... voihan sen noinkin ilmaista.”
 
”Anteeksi?”
 
”Heti saavuttuani tänne alukseni ammuttiin alas ja sitten jäin noiden koneiden vangiksi. Ajattelin kuitenkin, että sen sijasta, että olisin pistänyt vastaan ja tuhonnut ne yksi kerrallaan, voisin käyttää hyväksi vangiksi jäämistä ja saada selville, mitä ne aikovat. Se todellakin kannatti eivätkä ne olisi kyenneet estämään minua pakenemasta. Kiitos kuitenkin avusta.”
 
”Mutta... kai sinne laiturille pääsee?”
 
”Juuri sieltä minä tulin. Ja ne kirotut gethit ovat asettamassa siellä räjähteitä.”
 
”Räjähteitä? Miksi?”
 
”Ei harmainta aavistustakaan. Mutta jos veikkaukseni osuu oikeaan, ilmeisesti ne pyrkivät pyyhkimään kaikki todisteet niiden läsnäolosta. Ja samalla myöskin sen majakan.”
 
”Mutta... sinähän jaoit noille käskyjä...”
 
”Käskyjä? Mitä oikein horiset?”
 
”Etkö sinä...”
 
”Minä jäin kiikkiin ja olin raivostunut noille koneille, mutta ei, en minä niiden operaatiota johda. Vai vihjailetko nimenomaan sitä, että juuri minä olen tästä sotkusta vastuussa?”
 
”En minä sitä. Sinua vain... sinua ei juurikaan olla nähty viime aikoina. Kukaan, ei edes neuvosto, ole ollut tietoinen tekemisistäsi.”
 
”Onko sillä väliä?”
 
”Ei. Ei ainakaan toistaiseksi. Mutta se majakka on saatava pois täältä. Jos kerran puhut totta, meidän on päästävä sinne laiturille ja äkkiä!”
 
”Älä siitä huolehdi, ystäväiseni...”  tokaisi harmaa turian nostaessaan vasemmalla kädellä pistoolinsa, asettaen kollegansa sen tähtäimiin. Tarkalleen ottaen tämän takaraivon. Kokenut turian veti syvään henkeä ja painoi liipaisinta. Nihlus kaatui välittömästi maahan naamalleen, ja silmien välissä olevasta reiästä pulppusi vihreää verta, muodostaen juuri kuolleen Spectren pään ympärille verilammikon.
 
”kaikki on hallinnassa.” sanoi Saren katsellessaan ystäväänsä hengittäen tasaisesti. Hänellä ei ollut vaihtoehtoja, muuten hänen suunnitelmansa olisi paljastunut ja jokainen Spectre -kollega olisi hänen perässään.
 
”No niin, ongelma on saatu hoidettua. Mitenkäs räjähteet? Loistavaa. Pitäkää asemanne. Tulen sinne tuota pikaa.”
 
Kävellessään kuolleen kollegansa ohi Saren piti tunteensa kurissa, ja toitotti itselleen sitä samaa, mitä hetki sitten: ei ollut vaihtoehtoja. Ja muutenkin Nihluksen kuolema olisi vain pikkujuttu verrattuna siihen, mitä hän oli pyrkinyt estämään viimeiset puoli vuotta...
 
 
”Voitteko uskoa tätä, kenraali? Se on ehjä ja se vieläpä toimii.” tokaisi selvästi helpottunut Kaidan katsellessaan hiirinaisen kanssa kaksikon edessä siintävää majakkaa. Viimeiset minuutit kolmikko oli saanut tehdä ripeästi töitä, sillä gethit olivat asettaneet ympäri laituria räjähteitä. Kolmikon mielestä joku tai jokin ei ilmeisesti halunnut majakan päätyvän vieraisiin käsiin.
 
”Mutta eihän se tuota tehnyt, kun viimeksi näin sen.” sanoi Minni kiinnittäen huomionsa majakkaa ympäröivään vihreään auraan. Hän asteli lähemmäs sitä haluakseen tutkia sitä tarkemmin.
 
”Normandy, täällä komentaja Shepard! Lähetinmajakka on löydetty ja turvattu, se on hyvässä kunnossa...”
 
”Hmm, kuka sen...” Samassa kun Minni kurotti kätään lähemmäs kohti majakkaa, se välähti ja alkoi vetämään marsilaista puoleensa. Juuri yhteydenoton lopettanut Elyz huomasi tilanteen, ryntäsi Minnin luokse ja tyrkkäsi tämän voimalla sivuun. Tämän jälkeen komentaja nousi ilmaan ja alkoi näkemään välähdyksiä jostakin.
 
”Shepard!” huudahti Minni Elyzin purressa hampaita yhteen välähdyksien jatkuessa. Välähdykset tulivat niin nopeasti, ettei niistä saanut juurikaan mitään selvää. Huutoa ja jotain mekaanista niistä pystyi kuitenkin erottamaan.
 
”Älkää, kenraali, se on liian vaarallista!” huusi Kaidan pitäen kiinni kenraalista. Hetkeä myöhemmin majakka räjähti lennättäen Elyzin selälleen. Komentaja menetti maahan osuttuaan tajuntansa välittömästi.
 
 
”Siis tämä majakka siirsi sen sisällä olleen viestin sun aivoihin...”
 
”Niin, mutta se ei todellakaan oo kiva viesti, kaikkea muuta. Kun se siirtyi mun päähän, tuntui kuin... multa olisi vedetty  ihoa koukuilla irti. Ja kaiken kukkuraksi aina, kun näen sen, näen sen niin nopeasti, etten meinaa saada siitä millään selvää.  Päänsärkyjä siitä ainakin tulee tämän tästä.” jatkoi komentaja hieroen samalla otsaansa sormillaan.
 
”No, mitä siinä oikeen on, Elyz, jos saan kysyä?” kyseli Vinski uteliaana saaden komentajan katsomaan tätä hieman paheksuvasti.
 
”Pakokauhua, huutoa, teurastusta...” Tummatukkainen nainen veti syvään henkeä, kunnes hän laittoi silmänsä kiinni ja jatkoi: ”ja Reaperit.”
 
”Nää jättiläiskoneet, joiden suunnitelmille te laitoitte pisteen? Nääh, jos me jätkät ollaan saatu talon kokoisia jättiläisiä hoideltua, niin miksei myös muutama metalli...”
 
”Kuule, Vinski... jos ne listivät nämä protheanit, koko galaksin kehittyneimmän lajin vuosituhansii sitten, niin ei oo meillä varaa paukutella henkseleitä ollenkaan.”
 
”Just niin, Turbo. Jo pelkästään Sovereign tuhosi ennen tuhoutumistaan ainakin 40 Allianssin alusta. Eli nyt ei todellakaan puhuta mistään höyhensarjalaisista.” kertoi Minni saaden molemmat hiiriveljekset pitämään suunsa auki hetken ajan.
 
”Vai 40... ou mään, perunpa sanani. Ja mä kun luulin jo nähneeni pahimman Marsissa silloin sodan aikana.”
 
”Oikean kasvonpuoliskosi naarmuuntumisen, vai?” kiusoitteli Tali leikkisällä äänensävyllä saaden valkoturkkisen hiiren tuhahtamaan.
 
”Heko heko, Tali. Suna en kyllä vitsailisi yhtään tuollaisesta, sillä juuri sillä samalla hetkellä, kun tää puolisko mun kasvoista naarmuuntui, Turbo menetti molemmat silmänsä ja Moto oikean kätensä ja vasemman silmänsä. Joku liero oli taistelun tiimellyksessä ampunut ohjuksen meitä kohti ja me huomattiin se myöhään, aivan liian myöhään, jotta oltaisiin voitu tehdä muuta kuin vain ottaa isku vastaan ja jäädä sen jälkeen voivottelemaan kivusta maahan.”
 
”Anteeksi. Mutta kuten sanotaan: se, mikä ei tapa, vahvistaa.”
 
”Ja jos saan lisätä, se myös komistaa.” kerskaili valkoturkkinen marsilaishiiri hieroen samalla ylpeän oloisena maskiaan. Tämä sai kaikki muut joko pudistelemaan päitään tai katselemaan yli-itsevarman oloista marsilaista kummissaan. Elyz katseli vierellään istuvaa Santtua suu auki kohottaen toista kulmakarvoistaan, kuin viestiäkseen: ”Onks toi tosiaan noin täynnä itseänsä?”
 
Santtu kohautti olkapäitään katsoen samalla ystäväänsä suu mutrulla; ”Sehän on Vinski. Ei siinä sen enempää.”
 
”Kuule, Santtu... onhan sulla pikkuinen vielä tallessa?” kyseli Elyz saaden Vinskin ylvästelyn vaihtumaan kauhisteluksi.
 
”Pi-pi-pikkuinen?! Sö-söpöliini, ei kai vaan...” Santtu nyökkäsi lähes heti marsilaiselle, joka käveli tämän jälkeen kädet antenneja hermostuneesti hieroen seinän luokse. Hakatakseen päätään sitä vasten.
 
”Mitä ihmet...” ihmetteli komentaja katsoessaan päätään seinään hakkaavaa marsilaista, jota kaikki huoneessa olevat silmäilivät pikku hetken ajan.
 
”Ilmeisesti Vinskin ego ei siedä sitä, että sullakin on menopeli, sisko. Nää on näiden karpaasien mielestä machomiesten – tai tässä tapauksessa machohiirten – juttuja.”
 
”Justiinsa... ihan kuin te sovinistinuijat ette koskaan ois nähnykään naista vaativissa hommissa.”
 
”Elyz, kuuntele...”
 
”Ei, Turbo, vaan kuuntelet mua. Eihän Santtu oo armeijaa käynyt, mut kai sekin sentään osaa puolensa pitää. Pitihän se puolensa jotenkuten jopa ennen kun te kolme saavuitte tänne ja...”
 
”Itse asiassa, Elyz, tässä kauan aikaa sitten annoinkin näille raasteaivoille sellasen opetuksen, minkä ne varmaan vieläkin muistaa.” Santtu suuntasi virnuilevan katseensa hetken ajaksi sekä Turboon että Vinskiin, jotka molemmat viheltelivät ja hieroivat kurkkuaan hieman hermostuneen oloisesti.
 
”Kuten arvelinkin. Täällä Chicagossa oli kerran muuan mysteerinen prätkämimmi, joka auttoi jätkät pois pinteestä vähän väliä. Ei ollu kuule harmaintakaan hajua näillä hodarinmussuttajilla selvistäkään vihjeistä huolimatta, kuka se on, ennen ku ottivat siltä kypärän pois sen jälkeen, kun Leipiksen suunnitelmat oli taas saatu pysäytettyä.” Elyzin kasvoille muodostui pikkuhiljaa hymy, jonka lisäksi nainen alkoi hieman nauramaankin. Minnikin piteli samalla kämmentä suullaan, yrittäen pidätellä nauruaan niin hyvin kuin pystyi.
 
”Siis säkö... kaikista maailman...”
 
”Minäpä minä. Tosin sain kyllä itsekin oppitunnin. Oppitunnin siitä, ettei se sankarointi oo mitenkään iisii. Siis kaikki nää temput, joita nää adrenaliini-rambot tekee päivittäin, niin ei meikätytöstä oo millään tekemään niistä edes puoliakaan vaikka kovasti haluaisinkin.” tokaisi mekaanikko tarrautuen käsillään vyötärönsä molemmilta puolilta, työntäen yläkroppaansa edemmäs pitäessään päätään kattoa kohti hetken ajan.
 
”Kyllä mulle nykyään riittää se, että tiedän kykeneväni auttamaan niitä muillakin tavoin, mutta.. eihän sitä koskaan tiedä...” sanoi Santtu pilke silmäkulmassa kohdistaen katseensa Turboon, joka huokaisi syvään.
 
”Ymmärrän. Mut silti... vau. Salaperäinen prätkämimmi onkin heiveröinen mekaanikko...”
 
”Öhöm!”
 
”Niin, Turbo?” kyseli Elyz naisten kohdistaessa katseensa ruskeaturkkiseen marsilaiseen.
 
”Olihan siinä naikkosessa kieltämättä epäilyttävää jo pelkästään sekin, et se ei puhunu sanaakaan ja oli aina siellä, missä tapahtui. Mut... pakkohan se on myöntää: ei sitä kyllä uskonut silloin ja vaikee uskoo sitä vieläkään, et meiän luottomekaanikko onnistui jymäyttään meitä olan takaa.”
 
”Niinpä niin... mutta tuskin sentään tän kaupungin prätkämimmien laskemiseen tarvitaan enemmän kuin yhen käden sormet. Jos sitäkään. Mut siirrytäänpäs muihin asioihin... onhan se vielä tallessa, Santtu?” Heti komentajan kysymyksen päätteeksi mekaanikko alkoi hieroa kurkkuaan ja katsella hieman hermostuneena sivulleen.
 
”No? Mikä ny oikein on?”
 
”No... Elyz... no kun...”
 
”Niin mitä?”
 
”Täs on ollu vuosien aikana paljon laskuja maksettavana ja... ikävä kyllä...”
 
”Et kai vaan...”
 
”Oli pakko, kun ei millään muulla olis...”
 
”Santtuuu...”
 
”Mä oon pahoillani, sisko, mut mulla ei...”
 
”SAATANAN PETTURI!!! KUINKA SÄ KEHTAAT...” Yhtäkkiä Santtu alkoi nauramaan, hämmentäen ystäväänsä entisestään; ”Mi-mikä nyt naurattaa? Tässähän on...”
 
”Menitpäs lankaan.”
 
”Sä senkin... kuinka sä oikeen...”
 
”On mulla kyllä ollut tiukkoja aikoja aina silloin tällöin, mutten mä sentään niin alas tahtonut vajota, et olisin myynyt jotain sulle rakasta pois. Tosin... sen myyminen oli houkutteleva ajatus ja on se kuule vieläkin...” tokaisi mekaanikko kohottaen toista kulmakarvoistaan, hieroen samalla vasemman käden sormillaan vasempaa poskeaan. Elyz levitteli käsiään hysteerisenä ja naisen kasvoilta kuvastui nyt raivon sijasta pelko.
 
”Lopeta! Mä... mä meinaan saada sydärin jo pelkästä ajattelemisesta. Mut... onks se vieläkin siellä...”
 
”On se. Just siellä samassa vanhassa rakennuksessa tossa tallin takana, jonne ihmiset käy viemässä aina silloin tällöin joutotavaraa pois.”
 
”Mikset sä sitten ottanut siitä osia sun pyörään, Santtu, jos sille ei – öhöm! - enää ollut varsinaista käyttöä etkä tiennyt, tulisiko sen omistaja koskaan takaisin?”
 
”Jos olisin, Vinski, niin sitten en varmana ees olis tässä. Sitä pyörää oon aina silloin tällöin käynyt kattelemassa, mut... osia en oo vuosikymmeneen vaihtanut. Nyt kun sen omistaja on paikalla, saattaa olla korkea aika tehdä se.”
 
”Luit ajatukseni. Mä tuun... AAGH!!” Juuri kun komentaja aikoi laittaa jalkaansa lattialle, rinnassa oleva kipu alkoi taas nostamaan päätään. Elyz irvisteli hetken ajan, kunnes Turbo ja Santtu nostivat naisen molemmat jalat takaisin pöydälle ja laittoivat tämän makuuasentoon.
 
”Et kyllä tule. Et ainakaan tossa jamassa. Mut... hyvä yritys.” sanoi päätään pudisteleva marsilainen katsellen naista vielä lopuksi hieman kunnioittavalla hymyllä.
 
”Hyvä on... ja kiitti.”
 
”Mitä tässä enää odotellaan? Käydään hakemassa se! Voihan sieltä löytyä vaikka mitä tahansa muutakin mielenkiintoista...”
 
”Menkää tosta takaoven kautta tonne ulos odottamaan. Mun pitää eka löytää avaimet ja... mahollisesti ettiä potilaalle jotain ajanvietettäkin.”
 
”Älä nyt oikeesti jaksa...” tokaisi Elyz koittaen pidätellä nauruaan samalla, kun huone tyhjeni ja Santtu kävi etsimään jotakin seinällä olevasta kirjahyllystä.
 
”Kylläpäs. Ethän sä silloin nuorempanakaan sietänyt niitä hetkiä, kun ei ollut mitään tekemistä.”
 
”No, siinä sä oot aivan oikeessa. Ja tarvitseehan jokainen sitä yksityisyyttä aina silloin tällöin. Mitä ihmettä sä...”
 
”Tätä.” Elyzin silmät laajenivat Santun näyttäessä kädessään olevaa todella paksua pokkaria. Se oli syntymäpäivälahja, jonka Santtu oli hänelle aikoinaan ostanut: venäläisen sci-fi-kirjailija Dmitri Gluhovskin kirjoittama, postapokalyptiseen maailmaan sijoittuva Metro 2033.
 
”Et oo tosissas!” huudahti Elyz ihmeissään hämmentäen ystävänsä.
 
”Mitä? Eikö muka kelpaa?” ihmetteli mekaanikko kohottaen toista kulmakarvoistaan hieman hämmentyneenä.
 
Elyz vastasi tuota pikaa: ”Täh... Ei, ei, ei! En mä sitä. Oon vaan yli 10 vuotta ihmetelly, missä ihmeessä tää opus oikeen on ollut! Mä luulin ottaneeni sen mukaan, mut sitten huomasin, ettei se ollutkaan mukana ja – kuten voit arvata – palaaminen tänne vain ja ainoastaan yhen vaivaisen kirjan tähden ei olisi ollut mahollista.”
 
”Ellei sitten ole VIP, vai?” kyseli ruskeaverikkö antaessaan samalla kirjan ystävänsä käsiin lapsenomainen hymy kasvoillaan.
 
”No kuulepas, Santtu... se, että on VIP, ei todellakaan takaa sitä, että saat valita, kuinka paljon teet duunii ja kuinka paljon lomailet. Spectrenkin oikeuksilla on rajansa.”
 
”Joo ymmärrän. Mut mun täytyy tästä mennä. Antoisia lukuhetkiä, valopää!” tokaisi mekaanikko astellessaan pois huoneesta vieläpä hihitellen. Elyz ei todellakaan pitänyt viimeisestä sanasta.
 
”Haista... nääh, olkoon.”
 
Rauhoittunut komentaja keskittyi katselemaan kirjasta pilkottavaa, harmaata, likaa jo vuosikausia kerännyttä kirjanmerkkiä; ”Noh, aloitetaanpa alusta...”
 
Otettuaan kirjanmerkin pois Elyz katseli ensimmäiset sivut läpi, aina etukannen takaosasta, jossa oli Moskovan metrotunnelien kartta, lähtien.
 
Käännettyään sivuja eteenpäin hän oli valmis aloittamaan lukemisen. Sitä ennen hän tosin vielä kiinnitti huomiota lainauksiin, joista toinen oli periaatteessa metrojen käyttäjille suunnattu ilmoitus, joka kertoi metron olevan suuren onnettomuusriskin omaava liikenneväline. Toinen, ilmoituksen alla oleva lainaus, joka oli peräisin yhdeltä kirjan hahmoista, sai komentajan lähes jäätymään paikoilleen. Aivan kuin silloin nuorempana kauan sitten.
 
”Se, jolla riittää rohkeutta ja kärsivällisyyttä katsoa koko elämänsä pimeyteen, näkee siinä ensimmäisenä valon kajastuksen.”
 
Rohkeutta ja kärsivällisyyttä... molempia hänellä todellakin oli. Varsinkin jälkimmäistä hän oli saanut vuosikymmenen aikana lisää. Muuten hän ei olisi johtavassa asemassa.
 
Pimeyteen katselua koko elämä...  vaikka musta oli hänen lempivärejään, itse pimeää hän oli pelännyt lapsesta lähtien. Ja pelkäsi vieläkin. Eikä ajatus ikuisuuden kestävästä pimeyteen katsomisesta saanut hänen oloaan yhtään paremmaksi.
 
Nähdäkseen valon kajastuksen... sitä hän ei ollut nähnyt. Eikä välttämättä tulisi koskaan näkemäänkään, vaikka hän tekisi jatkossakin sellaisia asioita, mitkä olisivat useimmille mahdottomuuksia ja saisi uroteoistaan sitten kunnianosoitukset. Mutta jos he vain tietäisivät...
 
Elyz laittoi silmänsä kiinni, veti syvään henkeä päästäkseen pahan olonsa ulos ja käänsi sivua. Nyt hän alkoi lukemaan tarinaa...

_________________
"Kuulehan, Rasvanahka, pojuseni..."
"Niin, pomo?"
"SOTKET MATTONI ÖLJYYN!!!!"


Viimeinen muokkaaja, DeadRat21 pvm Su Toukokuu 20 2018, 12:25, muokattu 2 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
DeadRat21
Moderaattori
avatar

Viestien lukumäärä : 773
Join date : 25.01.2014
Ikä : 23
Paikkakunta : Itä-Pirkanmaa

ViestiAihe: Luku 6 (2/4)   Ke Helmi 28 2018, 12:39

”No niin, poikaseni... 4 pistettä enää ja voitto on sinun.” Virtuaalikiekkoja Moto ja Wrex olivat ammuskelleet viimeisen tunnin ajan kuin viimestä päivää. Kaikki huomio oli keskittynyt molempien osalta siihen.
 
Kyseinen peli oli aivan kuin tikanheitto, tosin tässä pelissä oli tarkoitus ampua mahdollisimman lähelle kiekon keskipistettä. Mitä lähemmäs sitä osuu, sitä enemmän saa pisteitä (1, 2, 5 tai 10 pistettä). Ja se ampuja, joka saa ensimmäisenä kasaan yhteensä 100 pistettä, voittaa kierroksen.
 
Wrex oli voittanut kaksi ensimmäistä kierrosta kuin leikiten (100-52, 100-68), mutta alussa selvästi kangerrellut Moto oli saanut juonen päästä kiinni ja oli osoittanut olevansa itsekin loistava ampuja, jota ei tulisi missään nimessä aliarvioida. Edellisen kierroksen marsilaishiiri oli vienyt 100-89 -lukemin ja nyt oli tulossa toinen voitto. Tällä hetkellä lukemat olivat 96-91 Moton hyväksi.
 
”Helppo nakki.” tokaisi marsilainen astellessaan valkoiselle viivalle,  jolta hän koittaisi ampua kiekkoa.
 
”Viimeinen vuorohan on se vaikein.” sanoi krogan Moton kohottaessa robokätensä ja saaden käsitykkinsä nousemaan.
 
”Jos oon...”
 
”Olet toki saanut enemmän pisteitä kasaan kuin minä tällä kierroksella, Moto, mutta jokainen vuoro on oma tarinansa. Voit joko onnistua tai epäonnistua. Se, miten onnistuit edellisellä vuorolla...”
 
”ei merkitse hiton vertaa tällä uudella vuorolla, vai?”
 
”Bingo.”
 
”Rauhassa vaan, Moto... hengitä vaan syvään... ja ooota... ooota...”
 
Niin, hänen piti vain odottaa ja odottaa. Niin paljon hän oli halunnut vain keskittyä ampumaan kiekkoja ja silti... silti Elyzin loukkaantuminen jäyti häntä jopa ammuskellessakin. Nakertaen hänen keskittymistään.
 
Ilo ja hauskuus vaihtuneet hetkessä järkytykseksi ja huoleksi...
 
”Älä nyt viiti, Moto. Se on... se on vaan... miks ihmeessä sä sen perään oikeen...”
 
Samassa laite laukaisi kiekon ilmaan ja muissa maailmoissa ollut hiiri ampui robokädellään kiekkoa päin epävarman oloisesti. Niin, että toinen lasersäteistä osui siihen hädin tuskin. Moto ärähti vihaisesti suoritukselleen.
 
”Yksi piste. Noh... tyhjää parempi. Ja nyt... hetkinen...”
 
”Hei!”
 
”Aah, isoveli kutsu... kukas vastaa uutisten...” Turbon yllätykseksi Santtu ojensi avaimet hiiren kouraan ja lähti kävelemään kohti Motoa ja Wrexiä.
 
”Tässä. Mä tuun ihan kohta.”
 
”Oukkidoukki. Eiköhän avata ovi.”
 
”Avaimellako?” ihmetteli Vinski kiinnittäen muiden huomion.
 
”Ai pamauttaako se pitäisi?” kyseli Turbo veljeltään ivalliseen sävyyn.
 
”Menisi auki ainakin huomattavasti nopeemmin.” Tämä vastaus sai muun joukon pudistelemaan päätään.
 
”Voi Vinsentti... aina juuri tyyli edellä...”
 
”Mitenkäs teillä on täällä mennyt?”
 
”Ihan hyvin. Tässä on neljäs kierros aivan lopuillaan. Moto johtaa...” kertoi Wrex Moton pureskellessa hampaitaan; ”tosin äsken hän menetti mahdollisesti voiton.”
 
”No, eihän niitä napakymppejä ihan tosta vain vedetä. Ellei sitten harjoittele yötä päivää ton vehkeen kanssa. Ja kaikillehan sattuu niitä virheitä.”
 
”Katso, opi ja itke, poikaseni.” vastasi krogan takaisin ladaten haulikkonsa.
 
”Psst!”
 
”Hm?” ihmetteli Moto Santun viittoessa marsilaista tulemaan luokseen.
 
”Kuule, Moto... meillä on tällä hetkellä etsintäoperaatio menossa, enkä pistäis pahitteeks, jos joku menis pitämään Elyzille seuraa.”
 
”Mites se muuten...”
 
”Kaikki on hyvin, sen tosin täytyy levätä lähes vuorokauden verran. Ja tuskin se pistäis pahitteeks, jos...” Santun yllätykseksi Moto katseli maata masentuneen oloisena. Hetken päästä marsilainen kuitenkin vaivautui kysymään: ”Ai niinkö? Oot sä aivan varma?”
 
”Mitä? Mikä sulla ny on?”
 
”No se on mun vika, et se alun perin loukkaantu. Jos mä olisin vaan kuunnellut Turboo enkä olis keskittynyt antamaan meidän plutolaisystävien kätyreille köniin...”
 
”Senkin kirottu halpis...” ärähti krogan -papparainen keskeyttäen kaksikon juttutuokion hetkeksi.
 
”Paljonko?” kyseli marsilainen kroganin vetäessä syvään henkeä ennen vastauksen antamista: ”Vitonen. Saamarin onnenpekka.”
 
”Näitä sattuu. Ja ei, ei se ole sulle vihainen siitä. Ei ollenkaan.”
 
”No, mikä maksaa?” kyseli Wrex ihmetellen, kroganin käydessä kireämmäksi.
 
”Tosi?”
 
”Tosi.”
 
”Moto, minä odotan...” ilmoitti Wrex napsutellen sormiaan kärsimättömänä.
 
”Selvä pyy. Väistähän...”
 
Tällä kertaa Moto oli täysin keskittynyt suoritukseensa. Harmaaturkkinen jätti odotti kärsivällisenä sitä hetkeä, kunnes Wrexin kone laukaisisi kiekon yläilmoihin.
 
Hetken päästä kiekko lennähti taivaalle, mutta tällä kertaa sen sijasta, että lasersäteet olisivat osuneet reunaan, ne osuivatkin nyt keskelle. Se tiesi Motolle 10 pistettä ja tämän kierroksen voittoa. Krogan asteli hetken päästä hiiren viereen ja kaksikko kätteli toisiaan rehdisti.
 
”Ei yhtään huono. Otetaanko vielä yksi erä?”
 
”No... sori, Wrex, mut...” Moto katseli ohikiitävän hetken ajan Santtua, joka katseli marsilaista kädet puuskassa; ”mulla ois ny muuta tekemistä.” Wrex silmäili vastauksen jälkeen Santtua pikaisesti ja kroganin huulille nousi hetken ajaksi pikku hymy.
 
”Hmm, vai niin... mene vain. Voinhan minä yksinkin harjoitella.” Tämän jälkeen Moto asteli pois kaksikon silmiltä takaisin talliin. Wrex yritti pitää nauruaan kurissa, sen minkä pystyi: ”Niin iso ja vahva... ja silti aika herkkä kaveri. Ei kyllä ulkonäöltään uskoisi.”
 
”Meillä jokaisella on puolemme. Myös sellaisia, joita ei välttämättä uskoisi ollenkaan olevan.”
 
”Hyvin sanottu. Muuten, ihminen...”
 
”Santtu.”
 
”Santtu, kiinnostaisiko virtuaalikiekkojen ammuskelu?”
 
”Jätän toiseen kertaan, Wrex. Mun on mentävä tonne varastoon etsimään yhtä juttua ja on muutenkin estettävä jätkiä pistämästä koko paikkaa uuteen uskoon.” Tämän jälkeen mekaanikko lähti takaisin varastoa kohti, auttaakseen etsinnöissä.
 
”Omapa on häviösi. Ai niin muuten...” Mekaanikko pysähtyi vielä katsomaan kroganiaa, joka vinkkasi tälle silmää: ”Onnea.”
 
 
Samaan aikaan tallin takahuoneessa komentaja oli uppoutunut kirjan postapokalyptiseen  maailmaan. Tosin lukutuokion keskeytti yhtäkkiä äänekkäät askeleet, jotka tuntuivat tulevan koko ajan lähempää. Elyz asteli nostinpöydältä pois, laittoi kirjansa pöydälle ja otti vastakkaisella pöydällä olleesta työkalupakista jakoavaimen käsiinsä.
 
”Mitäs tää ny oikein on?” kyseli huoneeseen juuri astellut henkilö ihmeissään, kun Elyz kääntyi katsomaan taakseen. Komentaja huokaisi helpotuksesta huomattuaan, että se oli vain Moto. Huokaistuaan nainen laski jakoavaimen käsistään pöydälle ja otti kirjansa takaisin käsiinsä, ennen kuin tämä asteli vaivalloisesti takaisin nostinpöydälle makuulle.
 
”Vaan varotoimenpide. Eihän sitä koskaan tiiä, jos vaikka murtovaras tulis tänne.”
 
”Eikös sun pitäny levätä?”
 
”Koitan kyllä levätä, aivan kuten lääkäri määräs, mutta... ei se oo helppoo.”
 
”Uskon.”
 
”Mut asiasta toiseen... mitä sä täällä teet?”
 
”Santtu pyysi mua pitään sulle seuraa. Sähän et oo tosta lähössä minnekään vähään aikaan, joten... voitais varmaan tutustua toisiimme paremmin.”
 
”Aah, okei... mut enköhän oo kertonu teille kolmelle itestäni jo tarpeeksi.”
 
”Sori, mut...”
 
”Mut mitä?”
 
”Mä kyllä haluaisin kuulla, miten rakkariteinistä, eli susta, tarkalleen ottaen tuli komentaja.”
 
”Lue vaikka netistä.”
 
”Periaattessa voisinkin lukea, mutta... tuskin siellä kerrottais puoliakaan.”
 
”Lyhyesti: pari vuotta sen jälkeen, kun pääsin vankilasta, mä liityin armeijaan.”
 
”Miks?”
 
”Koska halusin nähdä uusia paikkoja ja saada itteni kuriin. Tosin... yhdessä vaiheessa unohdin, että mulla on ystävä.”
 
”Siis mitä tapahtu?”
 
”Muutama vuosi sitten mut lähetettiin erään yksikön kanssa planeetalle nimeltään Akuze. Siellä oli kuuleman mukaan tapahtunut jotain tosi outoa ja edellinen yksikkö, joka sinne lähetettiin, oli kadonnut jälkiä jättämättä.”
 
”No, mitä sille edelliselle yksikölle tapahtu?”
 
”Puimakone-madot. Ne pääsivät yllättämään munkin yksikön eräänä iltana. Se oli... ihan kaameaa. Ne ei tuntenut minkäänlaista armoa ja pääsin hädin tuskin niiltä pakoon. Jouduin olemaan eräässä luolassa tuntikausia, samalla kun yritin olla kuulematta huutoja ja toivoa, etteivät ne pirulaiset tule mun luokse. Noin 20 tuntia tästä hyökkäyksestä paikalle lähetettiin taas yks yksikkö ja ne löysivät ainoastaan mut siitä samasta luolasta, missä olin piilossa.”
 
”Otan osaa.”
 
”No, se ei ollut sitten vielä siinä.”
 
”Kuin niin?”
 
”Tässä sattumalta, kun olin muutama viikko sitten eräällä planeetalla katsomassa erässä tutkimuslaitosta, löysin sieltä yhden Akuzella olleista tovereistani, herran nimeltään Toombs, korpraalin. Kaveri oli ollut kaikki ne vuodet erään Cerberus -nimisen järjestön koekaniinina ja sain vielä kuulla siltä, että Akuze oli ollut näille tyypeille testipaikka. Sopii kyllä kuvaan: Cerberuksella ei ole kovinkaan hyvä julkisivu, nimenomaan sen takia, koska nämä tyypit tekevät kaikkensa, jotta ihmiskunta olisi muita lajeja edellä.”
 
”No mitäs sille sun kaverille...”
 
”Se ampu ittensä. Ennen sitä se tosin ampui erään Cerberus -tiedemiehen kuoliaaksi. Se koko ajan vannoi olevansa syytön ja toverini väitti siinä aivan muuta...”
 
”Mikset sä estäny sitä?”
 
”Koska en halunnu. Ei... siinä tunnemyrskyssä oikeen tehny ollenkaan mieli säästää sitä lieroa. Mutta tää keissi on jälkeenpäin katsottuna jäänyt jäytämään mua. Kyllä, mä olisin voinut pyytää Toombsia rauhoittumaan ja laskemaan aseensa, saattaa se sitten hoitoon ja vannoa, että oikeus tapahtuisi ja se Cerberus -kusipää kollegoineen joutuisi vastuuseen teoistaan. Mutta siinä tilanteessa ei ollut todellakaan kaukana, etten olisi itse käynyt sen kaverin kimppuun ja tehnyt siitä muussia. Tässä vuosien aikana oon tullut tyynemmäks, kärsivällisemmäks ja ymmärtäväisemmäks, mutta jos on olemassa jokin asia, mikä saa mut edelleen vihaiseksi, siis nimenomaan todella vihaiseksi, se on epäoikeudenmukaisuus.”
 
”Otan osaa. Mut mikset sä oo pitäny Santtuun yhteyttä?”
 
”Imagon vuoksi.”
 
”Imagon?”
 
”Santulla on varmasti musta sellainen käsitys, ettei mua horjuta mikään, ei yhtikäs mikään. Mutta juuri Akuzen jälkeen mä olin vähintään puoli vuotta aivan romuna, katatonisessa mielentilassa. Jos mä olisin ottanut Santtuun yhteyttä heti sen jälkeen, kun mut saatiin hoitoon... en oikein tiiä enkä ees halua arvailla, mitä olisi tapahtunut.”
 
”Eli aivan yksinkö sä siitä selvisit?”
 
”Suurimman osan, mutta... kapteeni David Anderson, entinen esimieheni, auttoi mua pääsemään takaisin jaloilleni. Jutteli mulle, kertoi itsestään sellaisia juttuja, joita se ei ihan joka jannulle kerro, antoi vinkkejä taisteluja varten ja se... on toinen syy, miksi mä pukeudun tohon panssariin.”
 
”Siis Santun ja tän Andersonin tähden sä oot se, mikä sä oot nyt?”
 
”Tismalleen. En kyllä oikeen tiiä, mitä musta ois tullu, jos Santtu ei olis sinä päivänä tarjonnut apuaan, tai jos Anderson ei olisi tullut katsomaan mua ja muita traumatisoituja sotilaita. Traumasta kärsiviä solttuja on enemmän kuin tarpeeks, mut jos ihan rehellisiä ollaan, kuka niitä haluaa auttaa enää jaloilleen, jos ne on liian... syvällä, tajuut sä?”
 
”Joo, mä ymmärrän, mitä sä ajat takaa. Tollasen tapauksen läpikäymisen on oltava kaamee kokemus. Mut sä oot nyt tässä.”
 
”Tavallaan toivon, etten olis. Mä voin vieläkin muistaa sen...”
 
”Ei.”
 
”Ei mitä?”
 
”Ei sun tarvitse siihen uppoutua. Kuten äitimuorillani on tapana sanoa: jos on tässä ja nyt, elossa, se on tärkeintä. Ei mennyt.”
 
”Hmm, hyvin sanottu. Mennyttä ei enää saa takaisin. Ai muuten, mikäs toi sun robokäden tarina on?”
 
”No... sanotaan vaan, että se on ollut osa mua aina siitä päivästä lähtien, kun muhun ja veikkoihin osui eräs ohjus. Turbolta meni siinä rytäkässä silmät, Vinskillä meni oikea kasvonpuolisko ja mulla molemmat silmät ja... kuten jo arvelit, tää oli mun käden tilalla, kun sitten jonkin ajan päästä heräsin Stiltonin linnassa.”
 
”Mahtoi jäytää syvältä, kun heräsit ton kanssa.”
 
”Ei, kyllä se jäyti syvemmältä. Tuntui siltä, kuin...”
 
”Kuin mitä?”
 
”Kuin... kuin mut olis saastutettu, häpäisty ja sitä mä en voi koskaan antaa anteeks. Se on kyl tehokas, kiiltävä ja monikäyttöinen, mut aina kun katson sitä vähääkään tarkemmin, muistan, että se on niiden saastapaisefisujen käsialaa.”
 
”Ja kukas siitä olikaan vastuussa? Aah, eikös se ollut nimenomaan tää Leipikselle työskentelevä tiedemies...”
 
”Juuri se. Nuikki...” Moton oikea silmä alkoi hieman hohtamaan ja hänen robokätensä meni nyrkkiin hänen palatessa takaisin siihen karmeaan hetkeen, kun hän heräsi Nuikin laboratoriossa pöytään kahlehdittuna. Kahleet eivät isoa hiirtä olleet juurikaan pidätelleet vaan hän oli laittanut labran uuteen uskoon, professorin ja plutolais-solttujen harmiksi ja pian hän oli veljiensä kanssa karkumatkalla.
 
”Mä ymmärrän. Olisin kyllä itsekin vihainen, jos mulle tehtäisiin tuollaista. Mut...”
 
”Mut mitä?”
 
”Saanhan mä kysyä sulta vielä yhden kysymyksen?”
 
”Siitä vaan.”
 
”Tulit sä tänne siksi, että Santtu pyysi sua tulemaan vai tulit sä ihan omasta tahdostas?”
 
”Sekä että.”
 
”Et nyt vastannut kysy...”
 
”No, jos aivan rehellisiä ollaan, niin... kallistun enemmän jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Pakkohan se on ääneen sanoa: sä oot kyllä söpö. Kun ottaa huomioon ulkonäön ja luonteen, siis.” Tämä sai naiskomentajan punastumaan silminnähtävästi ja ravistelemaan päätään.
 
”Jaahas, yrittääkö marsilainen päästä sänkypuuhiin?”
 
”Täh? Mistä sä... aah, meni liian...”
 
”Niin, niin meni. Mutta... kyllä mä arvostan tollaista ajattelua. Voittaa se ainakin huorittelun tai ämmäks haukkumisen. Kiitos.”
 
”Mitäs sä olitkaan... aah, Metro.”
 
”Pidätkö?”
 
”Liian synkkä. Aika paljon siitä tosin löyty yhtymäkohtia sodanaikaisessa Marsissa elämiseen. Ja ajatus metrossa elämisestä niiden hirviöiden kanssa... pelkkä ajatus tuo kylmät väreet.”
 
”Niin mullakin.”
 
”Siis täh? Säkö... säkö pelkäät pimeää?”
 
”Onks siinä jotain outoo?”
 
”Noh, kun ottaa huomioon sun tukan värin ja vaatetuksen näin yleisesti...”
 
”Lapsesta pitäen mä oon pelänny pimeää, mut vielä enemmän...”
 
”Niin?”
 
”pelkään yksinjäämistä. Sitä, ettei kukaan oo auttamassa, kun paska lentää tuulettimeen ja olan takaa.”
 
”Jaa...”
 
”Mut... haluaisit sä lukea?” Tämä sai marsilaisen punastumaan silminnähtävästi.
 
”Siis... no, kyl mä voisin, mut.. etkö sä voi...”
 
”Santulla ja muilla saattaa mennä ton varaston tutkimisessa monta tuntia, enkä todellakaan pistäis pahitteeks, jos... mulla ois seuraa sen ajan.”
 
”No olkoon. Mut en lupaa nopeaa lukua. Mitä ne sieltä muuten etsii?”
 
”Pyörää.”
 
”Pyörää?”
 
”Jep, JB-17 Rocket Sled. Häijy, nopea ja iso, mutta vaikea hallita.”
 
”Vai että Rocket Sled. Senhän on oltava sitten sukua...”
 
”Vinskin omalle pyörälle? Juu, on se. JB-17 tosin on älyttömän harvinainen malli, koska...”
 
”se ei oo kaikista helpoin prätkä kesyttää, oon kuullut. Moni marsilainen karttaa tota mallia juuri ton takia, Vinski myös. Harmi sinänsä, kun siinä on niin suuri määrä poweria.”
 
”Niin, tosin itse ei tarvinu aikoinaan koskaan huolehtia siitä. Se on kuin mikä tahansa moottoripyörä: ei tekoälyä, ei aseita, vain ja ainoastaan kaikki se tarpeellinen, mitä moottoripyörä vaatii toimiakseen.”
 
”Noh, asiasta toiseen. Eikös... käydä ny tämän pariin?”
 
”Siitä vain. Mut...” ”sun ei tarvi lukea sitä nopeasti. Uppoudu. Ota aikasi. Kokeile vaikka.”
 
”Yritän. No niin, tästä lähtee... luku 1: Maailman laidalla...”
 
 
”Löytyyks mitään?” kyseli Turbo muilta etsijöiltä. Kehnosti valaistussa varastossa oli romukasoja yllin kyllin. Ja ansoja. Ja yllin kyllin tapoja loukata itsensä.
 
”Ei ainakaan pyörää... vielä. Tosin kelpaisiko hämähäkinseitit kellekään?” kyseli Vinski heittäessään seittejä lattialle. Hän oli jo alkanut hieman osoittaa turhautumisen merkkejä: pimeä, huonosti valaistu ympäristö ei saanut häntä iloiseksi. Ties mitä kaikkea inhaa varastossa olikaan.
 
”Kyllähän sen on jossakin oltaAUGH!!!” karjaisi Garrus yhtäkkiä saaden muiden huomion. Tämän vieressä ollut Tali otti turian-toverinsa kantoon.
 
”Garrus, mitä...” kyseli quarian silmäillessään turianin vasenta jalkaa, jossa oli hiirenloukku kiinni. Tali auttoi Garruksen istumaan läheiselle tuolille, minkä jälkeen quarian-tyttö otti ansan pois tämän jalasta.
 
”Kiitos. Nuo eivät kyllä ole miinoja, mutta... osaavat nuokin tehdä kipeää.” valitteli turian hieroen vasenta jalkaansa hetken ajan.
 
”Ehkä on vaan parempi, että pysyt siinä lepäämässä.”
 
”Anteeksi, Santtu, mutta...”
 
”on sun oman terveydelle hyväksi, ettet riko itteäs yhtään enempää. Ja jos oon oikeessa, kyllä täältä löytyy paljon pahempiakin keinoja loukata ittensä kuin hiirenloukut.”
 
”No hyvä on.”
 
”Älä ny, Garrus. Eivätköhän haaAAAGHHH!!!”
 
”Vinski, mitä sä...” kyseli Turbo veljeltään, joka poukkoili paniikissa ympäriinsä jokin kasvoillaan, tarkalleen sanottuna silmiensä edessä.
 
”OTTAKAA SE POIS!! OTTAKAA SE POIS!!!!” kiljui valkeaturkkinen marsilainen peloissaan juostessaan samalla aivan minne sattuu mikä-lie kasvoissaan kiinni.
 
”Vinski, rauhotu! Sä voit...” Valitettavasti Santun huuto ei auttanut, sillä samassa Vinski osui vauhdilla johonkin; ”Just.”
 
”AUH!! Kehdataankin sitä jättää roinaa tielle, niin et....” valitteli valkoturkkinen hiiri hieroessaan otsaansa, samalla kun hänen katseensa keskittyi silmien edessä olevaan hirvitykseen. Minni otti olennon lähempään tarkasteluun Vinskin väristessä.
 
”No, mikäs se tämä... ooh, sehän on vaan pikku leluhämähäkki. Ei hätiä.” tokaisi naiskenraali heittäessään elottoman hämähäkin maassa makaavan Vinskin silmien eteen. Marsilaisuros punastui silminnähtävästi.
 
”Täh? Mut... mut... se... se tuntu ihan elävältä. Ja... mihin hittoon mä oikeen... hetkonen... autapa tän kaa, kenraali!” pyysi Vinski noustessaan pikavauhtia ylös. Marsilaiset alkoivat tutkimaan ison romukasan alta pilkotttavaa esinettä.
 
”Noh? Mitä te löysitte?” kyseli paikalle asteleva Tali Minnin nostaessa pressua ja Vinskin siirtäessä romuja hieman sivummalle. Marsilaishiirinaisen kasvoille nousi lempeä hymy.
 
”Täällä se on.”
 
”Anteeks?” kyseli Santtu ihmeissään hänen astellessa Turbon kanssa paikalle.
 
”Taidettiin löytää se.”
 
”Alright... laitetaanpa nää roskat tästä päältä sivuun. Sitten otetaan menopeli lähempään tarkasteluun.”
 
”Tääkö se on?”
 
”Joo. Se se on.”
 
”Sehän... muistuttaa mun pyörää. Takahaarukka on... tismalleen sama, mut... oonks mä tulossa vanhaks vai onks tää jopa... isompi kuin mun oma?” kyseli Vinski katsellessaan pyörää tarkemmin. Ja valkoturkkinen marsilainen osui oikeaan: se oli isompi kuin hänen pyöränsä. Onneksi ei kuitenkaan merkittävästi isompi, siis.
 
”Mikä hätänä, Vinski? Kade?”
 
”No en. En oo. En vähääkään.” vastasi valkoturkkinen hiiri pudistellen päätään.
 
”No, Santtu, voiko sillä vielä...”
 
”Kyllä pitäis pystyä. Tosin ennen sen käynnistämistä tahtoisin vaihtaa suurimman osan osista uusiin.”
 
”Vain sen takia, koska sitä ei olla käytetty vuosikymmeneen?”
 
”No ei se ainakaan sille huonoa tee. Mut ennen ku mennään takas, mitäs sanotte, jos kertoisin teille lisää tästä pyörästä? Se oli aikoinaan todella kova ja sen se osoitti Elyzin kanssa tapahtumassa, joka tapahtu vähän aikaa ennen sitä, ku Elyz lähti täältä.”
 
”Kuule, söpöliini, mä ymmärrän, et sä haluut palata menneisiin, mut eiks... ouh!” Turbo kopautti veljeään selkään, ja tämän jälkeen tämä alkoi kuiskata veljelleen: ”Ei ny hoppuilla, veikka. Eihän se pahasta oo, jos Santtu kertoo meille lisää frendistään. Ja muuten, tuskin isoveikkakaan pistää pahaks, jos meillä kestäis vähän kauemmin, tajuutsä?” tokaisi Turbo vinkaten veljelleen silmää, Vinskin tajutessa, mitä tämä ajoi takaa.
 
”Justiinsa.” tokaisi valkoturkkinen marsilainen pudistellen päätään.
 
”Ja mistäs tarkalleen ajattelit meille kertoa?” kyseli Garrus kädet puuskasta.
 
”12 vuoden takainen tytöille tarkoitettu moottoripyörä-kisa. Aikoinaan täällä järjestettiin vuosittain kisoja niin tytöille kuin pojille, tytöille keväällä ja pojille syksyllä. Elyz otti osaa sellaiseen vain ja ainoastaan yhden kerran.”
 
”Ai että kisa? Tää mimmi tietää todellakin, mistä narusta vetää.” tokaisi Vinski hieroen käsiään innostuneen oloisena.
 
”Ja äsken vielä ehdotit, et lähettäisiin veke täältä.” vitsaili Turbo.
 
”No minkä marsilainen sille mahtaa, jos jutun aiheena on kilpailu, ja nimenomaan prätkillä? No niin, Santtu, anna palaa.”
 
 
12 vuotta sitten Chicagon pitkällä moottoripyöräilyradalla
 
 
”No, sisko? Onhan pikkunen valmiina kisaan?” kysyi savuketta polttava Elyz katsellessaan ystävänsä työntekoa. Pyörä oli vain pientä viime hetken säätöä vailla valmis kisaan. Se oli maa-planeetalle noin 4 ja puoli vuotta sitten tuotu yksi marsilaisen Rocket Sled -sarjan varhaisemman tuotannon edustajista: JB-17 -malli, jonka perän takarenkaassa kiinni oleva haarukka nosti muiden Rocket Sledien tapaan korkeammalle kuin minkään muun menopelin osan, mutta tämän kyseisen mallin valmistus tosin oli lopetettu yli vuosikymmen sitten. Keulaan oli liimattu numero 11, hänen syntymäpäivänsä mukaan, josta oli kulunut 4 päivää.
 
(A/N: mallin kirjain- ja numeroyhdistelmä on kunnianosoitus edesmenneelle lahjakkaalle ranskalaiselle Formula 1 -kuskille nimeltään Jules Bianchi, joka menehtyi heinäkuussa 2015 vuoden 2014 Japanin GP:ssä sattuneessa kaameassa onnettomuudessa saamiinsa päävammoihin.)
 
JB-17 -mallit olivat saaneet punaplaneetan asukkaiden keskuudessa pahamaineisen maineen, sillä vaikka niistä löytyi paljon vääntöä eivätkä ne olleet aivan yhtä kevyitä kuin sarjan seuraavat mallit, ne vaativat joko paljon huoltoa tai sitten ne olivat liian villejä, taipumattomia 'kesytykseen'. Huhujen mukaan mallin pääsuunnittelija oli juuri pyrkinytkin tähän; pyörän pahamaineisuus johtui sen sisuksissa tiukasti kiinni olevasta mikrosirusta, joka teki pyörästä vaikeasti kesytettävän villieläimen eikä tämän osan irroittamista kannattanut edes harkita, ellei tiennyt tismalleen, mitä tehdä. Suunnittelija oli kyllästymiseen asti toitottanut seuraavasti: ”Ellei tätä pyörää pysty kesyttämään, ei ole ansainnut sitä”.  Elyz oli täten iloinen, ettei hänen tarvinnut käydä tätä 'kesytystä' läpi päästäkseen ajamaan pyörällään vaan siru oli irrotettu pyörästä sen ollessa vielä Marsissa ennen kuin se toimitettiin Maahan. Huollon hän saattoi tehdä ihan hyvin Santun kanssa ja siinä sivussa ottaa oppia.
 
Mutta silti hänestä tuntui ajoittain kuin menopelin sisällä eläisi jokin. Jokin, joka suorastaan rukoili omistajaansa auttamaan sitä valjastamaan todellisen potentiaalinsa. Oliko hän vain kuullut harhoja vai oliko pyörän myyjän puheet siitä, että saattoi olla hyvinkin mahdollista, että ainakin joidenkin marsilaisten moottoripyöristä oli kaiken mekaniikan alla sielu, sittenkin totta? Ainakin tällä kertaa hän saattoi myhäillä tyytyväisyyttä, koska nyt hänellä oli allaan pyörä, joka ei ainakaan hajoaisi kasaan ainakaan pikkuosumista. Eikä sen ostamiseen vaaditun rahan saaminen ollut vaatinut kuin 14 kuukautta pätkätöitä: joinakin päivinä Elyzin oli täytynyt olla peräti neljässä eri paikassa töissä saman päivän aikana ja ei tarvitse kai arvata, kuinka paljon energiaa ja lepoa tuollainen määrä työtä vaatii.
 
Santtu oli ottanut Elyzin luokseen asumaan tämän 7 kuukautta kestäneen vankilavisiitin jälkeen, vaikka tämän vanhemmat olivat alunperin paheksuneet tyttärensä ideaa. Nuorisorikollinen ja näpistelijä hyvien keskivertoasukkaiden talon alla? Näkis vaan! Varsinkin Santun isä, joka oli yksi kaupungin luotettavimmista mekaanikoista ja joka omisti Last Chance -nimisen korjaamon, oli pitänyt itsensä varautuneena tummatukkaisen teinin suhteen.
 
Tähän asenteeseen tuli täyskäännös jo ensimmäisen kuukauden lopussa, kun eräänä päivänä töistä palattuaan pariskunta oli saanut huomata huoneet siisteinä, pyykit laitettuina kuivumaan ja ruuan valmiina astioineen kaikkineen. Elyz oli tällä eleellä halunnut osoittaa vanhemmille kiitoksensa siitä, että hän on saanut mahdollisuuden elää talossa, jossa ei tarvinnut ruuasta huolehtia eikä elää homepesien kanssa.
 
Ajan myötä vanhemmat olivat lämmenneet Elyzille ja he olivat alkaneet nähdä tummatukkaisen tytön heidän tyttärensä isosiskona, eikä syyttä: molemmat olivat loppujen lopuksi hyvin yksinäisiä eivätkä mitenkään suosittuja muiden ihmisten keskuudessa, mutta heille riitti, että heillä oli toisensa ja he vieläpä tulivat toimeen keskenään. Tytöt olivat saaneet oppia toisiltaan paljon: Elyz Santulta myötätuntoa, positiivisuutta, ymmärrystä ja kärsivällisyyttä, ja Santtu Elyziltä elämänkokemusta ja kovapäisyyttäkin. Ja saanut vieläpä vähintään yhtä terävän kielen kaupan päälle.
 
Ja nyt tämä side laitettaisiin tositestiin. Julkisella paikalla tuhansien ihmisten edessä.
 
Auringonpaisteessa paistatteleva pyörä ulkonäöltään oli aivan kuin Elyz: pyörän alkuperäinen, punavalkoinen väritys oli saanut väistyä ja sen päälle oli maalattu mustaa. Pyörään oli vieläpä maalattu korppi, tai tarkemmin sanottuna sen ääriviivat hopeanvärisellä maalilla. Etuvaloihin oli maalattu verenpunaiset silmät, tosin silmien iirikset muistuttivat enemmän käärmeen kuin korpin omia. Keulan kärkeen oli asianmukaisesti maalattu terävä nokka ja molemmille sivuille oli maalattu levitetyt siivet, joiden päälle oli vielä maalattu riehuvat salamat.
 
”Viritetty täydellisesti, mutta onhan se kaikki siellä korvien välissäkin, vai mitä?” kysyi naamaltaan likainen Santtu oikeaa poskeaan hierovalta ystävältään, jolla oli jo asiaankuuluvat varusteet päällään. Mustat ajokengät jaloissa, mustat ajohanskat (joiden sormenpäihin oli maalattu liekit) käsissä ja päällä muusta vaatetuksesta poikkeava vartalonmyötäinen, hopeanharmaa ajohaalari, jonka kummallekin sivulle oli maalattu rikkoutumisen partaalla oleva musta raita, joka ulottui  lantion korkeudelta haalarinlahkeen päähän. Haalarin vetoketju tosin ei ollut kovinkaan ylhäällä, paljastaen haalarin alla olevan mustan, pitkähihaisen, mutta ohuen paidan. Eihän sitä kukaan hiestä halunnut täyttyä jo ennen itse kisaa, vai?
 
Elyz oli harjoitellut vähän päälle 8,8 kilometrin pituisella, entisen skeittipuiston paikalle rakennetulla moottoripyöräradalla peräti kolme kuukautta aina kevään saapumisesta lähtien. Normaalista kilparadasta poiketen radan reunat olivat kaarevia ja siellä ajettiin vain yksi, pitkä kierros. Mustelmia hän oli saanut tämän tästä harjoitellessaan kilparadalla kanssakilpailijoiden kanssa. Varsinkin oikea poski, jota hän parastaikaa hieroi, oli ottanut osumaa harjoituksissa.
 
Eräästä tempusta edes hänkään ei mahdollisesti voinut selviytyä ainakaan ehjin nahoin, eikä hieman tuulinen sääkään auttanut asiaa juuri yhtään.
 
”Kunhan vaan oot ennen maalisuoraa ykkönen, sun ei tarvi turvautua siihen. Täytyyhän kisaajan tulla takaisinkin, mutta mieluiten kuitenkin yhtenä kappaleena.” sanoi Santtu katsellessaan Elyzin tapaan kaukana radan loppuosiolla olevaa kiilamaista hyppyriä, joka oli saanut aika ikävän maineen kaikkien radan tuntevien, ja varsinkin siitä hypänneiden, keskuudessa.
 
Ramppi ylsi vain 6 metrin korkeuteen, mutta aina jonkun hypätessä siitä epäonni iski tyhjästä karmivalla tavalla. Tuulenpuuska saattoi saada ajajan menettämään pyöränsä hallinnan tai sitten jotain muuta kamalaa tapahtui, esim. selittämättömiä rengasrikkoja, ohjauksen katoamista, keskittymisen menettämistä...
 
Aivan kuin se olisi kirottu. Siinä missä esimerkiksi lähes 23 kilometriä pitkä Nürburgring oli koonnut vakavilla, kuolemaan johtaneilla onnettomuuksilla 'vihreän helvetin' maineen, ramppi oli saanut suorastaan osuvan nimen: Tapporamppi (vaikkei se itse asiassa ollut tappanut ketään... vielä).
 
(A/N: Kyllä, moottoriurheilu oli viime vuosituhannen puolella hyvin vaarallista – ja on kuulkaas vieläkin - eivätkä kuolemantapaukset olleet mikään harvinaisuus.)
 
”Viimesestä lähtöruudusta voittoon, vai? Ainakin meidän kertoimet on paljon korkeemmat kuin muilla, mutten todellakaan laske sen varaan, et oon johdossa juuri siellä, kun täällähän on eräs...” Elyzin sanat loppuivat siihen paikkaan, kun hän kääntyi katsomaan, kuka oikein oli astellut paikalle. Hän huokaisi nähtyään oranssinkeltaiseen ajohaalariin ja samanvärisiin kenkiin ja hanskoihin pukeutuneen, lettitukkaisen, vaaleahiuksisen ja purppurasilmäisen tytön, jonka hiukset yltivät kaulan puolenväliin; ”Voi juma... siinä ämmä, missä mainitaan.”
 
”Elyz! Kuinka sä edes julkeat tulla tänne? Etkö muka ole ymmärtänyt, et...”
 
”sun paraatimarssia en tuu pilaamaan? Turha luulo, Glarce! Oot voinu leikkiä tän stadin parasta moottoripyöräilijää viimeset kaks vuotta, mut nyt sille tulee..” Varoittamatta Elyz sai tuntea Glarcen painamassa oikean etusormen hänen kaulansa juurta vasten. Voimalla. Tummatukkainen tyttö piti kuitenkin pokerinaamansa, vaikka tosiasiassa häneen sattui ja hän moitti itseään omassa mielessään.
 
Glarce Tuhasin raivostuttaminen ei todellakaan ollut fiksu veto, jos arvosti henkikultaansa.
 
”Mä en kuule leiki, vaan mä olen koko kaupungin paras moottoripyöräilijä, pikku goottihuora!”
 
Glarcen lopetettua painelun hetken päästä Elyz kyseli tältä ivallisesti: ”Heh! Etkö muka yhtään ilkeempää keksiny?”
 
”Tolla asenteella kerjäät vaan ja ainoastaan verta nenästäs, Elyz. Ja paljon. Suna en todellakaan ärsyttäis varsinkaan niitä ihmisiä, jotka voi tehdä sun elämästäs helvettiä sekunneissa.”
 
”Joopa joo... muuten, mitenkäs sun isäpappas voikaan? En oo siitä kuullut yhtään mitään vähään aikaan.”
 
”Matkoilla. Sillä on tärkeitä asioita hoidettavana Ranskassa ja Luxembourgissa.”
 
”Totta kai. Sillähän on silmään kusettaminen kondiksessa, vai mites se oli?” Glarce alkoi katsomaan Elyziä entistä kireämmän näköisenä tämän kuultuaan.
 
”Älä edes ajattele...”
 
”Kerran huijari, aina huijari. Mitäs siihen sanot?”
 
”Mun iskää voit kutsua sydämettömäks huijariks ihan miten lystäät. Mut on sillä kuitenkin sellainenkin asia kuin sydän. Ja se kaupan polttaminen maan tasalle oli sen luokan teko, et sun on turhaa ajatella ittees puhtaana pulmusena, vaikka pääsit kaupunkilaisten avustuksella pienemmällä tuomiolla!”
 
”Minkä mä sille mahan, kun kaveria, joka myy laatukaluston sijasta sekundaroinaa, vihaa ainakin puolet kaupungista? Vai onks sekin muka mun...”

_________________
"Kuulehan, Rasvanahka, pojuseni..."
"Niin, pomo?"
"SOTKET MATTONI ÖLJYYN!!!!"


Viimeinen muokkaaja, DeadRat21 pvm Su Toukokuu 20 2018, 12:24, muokattu 2 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
DeadRat21
Moderaattori
avatar

Viestien lukumäärä : 773
Join date : 25.01.2014
Ikä : 23
Paikkakunta : Itä-Pirkanmaa

ViestiAihe: Luku 6 (3/4)   Ke Helmi 28 2018, 12:44

Viisi minuuttia starttiin! Kilpailijat, siirtäkää pyöränne lähtöruutuihinne seuraavien kahden minuutin aikana!
 
Rupattelu sai siis luvan loppua. Kisa alkaisi aivan tuota pikaa. Kilpakumppanit tosin silmäilivät toisiaan vielä hetken ajan huulet mutrulla, kunnes Glarce päätti poistua paikalta.
 
”Jaaha, pitääkin tästä nyt mennä, luuserit. Toivottavasti sentään pysyt perässä, Elyz.” ivaili Glarce kävellessään pois kaksikon luota oman joukkuuensa ja pyöränsä luokse.
 
”En ajatellut kuule pysyä vaan perässäs vaan myös...”
 
”päästä edelleni?  Hah!” Glarce naurahti ylimielisesti ja jatkoi: ”Älä viitsi. Sä... sä oot kuule vain holtiton, itsekuriton typerys. Ja sellaset eivät ikinä voita.” Elyzin molemmat kädet menivät nyrkkiin ja hän kiristeli vielä hampaitaan katsellessaan Glarcea suoraan silmiin. Hän olisi niin halunnut tehdä tuosta blondista ovimaton, jos olisi voinut.
 
Itse asiassa noin seitsemän kuukautta sitten, hieman ennen halloweenia, niin oli melkein käynytkin, kun erään sanaharkan seurauksena Glarce oli saanut tuntea Elyzin raivon. Ainoastaan Glarcen ystävien väliintulo oli estänyt tilannetta päätymästä todella veriseksi. Vaaleatukkainen tyttö oli saanut kävellä pois kiusaamisen kohteensa silmistä oikea silmä mustana, nenä verisenä ja ainakin 6 hammasta (neljä ylä- ja kaksi alahammasta) köyhempänä. Ja vielä pisteenä iin päälle, nöyryytettynä ystäviensä edessä ja muistutettuna omasta kuolevaisuudestaan.
 
”Se nähdään sitten radalla, Glarce! Sun niinkutsuttu 'valtakautes' tulee päättymään ihan pian, joten nauti sen viimeisistä hetkistä.”
 
”Joo joo, uskotaan. Ainakin voit kuvitella sen tapahtuvan noissa sun pikku lutkanaivoissas. Muttei kenenkään muun. Nähdään sitten maaliviivalla kisan jälkeen... tyhjäpää!” Puheensa päätteeksi poiskävelevä Glarce näytti vielä lopuksi keskisormea Elyzille. Keltasilmäisen tytön silmissä leimusivat liekit. Lutka... kuinka alas tuo blondi saattoikaan vajota?
 
”Odota vaan, senkin saatanan...” sadatteli Elyz purren vihaisena hampaitaan, kunnes hän tunsi pikku kopautuksen oikealla olkapäällään.
 
”Älä.”
 
”Mitä?” kyseli Elyz ystävältään, joka laittoi samalla työkalupakkinsa kiinni.
 
”Anna sen vaan olla. Meiän on muutenkin hommattava fillari ruudukkoon ja vähän äkkiä, ellei haluta ottaa rankkua.”  Ajohaalariin pukeutunut tyttö heitti savukkeensa maahan, liiskasi sen kengällään ja veti sitten vyötärön kohdalla olevan vetoketjun kaulansa juureen. Pikavauhtia hän laittoi pöydältä ottamansa mustan kypärähupun (joka peitti tytön nenän sieraimet ja suun, mutta jonka ovaalimainen aukko kuitenkin jätti silmät paljaiksi) päälleen, minkä jälkeen hän kiinnitti kaulan ympärillä olevan kauluksen tiukasti toisella puolella olevaan kauluksen osaan.
 
”No, selvä sitten. Ei me muutenkaan millekään piknikille tultu.” tokaisi Elyz laittaessaan vain hetki sitten pöydältä ottamansa kypärän päällensä. Pimeäsävytteiseen, pääosin mustaan kypärään oli pyörän tapaan maalattu korppi, mutta siinä oli yksi huomattava eroavaisuus: verenpunaisen auran ympäröimällä linnulla ei ollut höyheniä, saati ihoa ollenkaan. Se oli kammottava luuranko, josta teki vielä kammottavamman sen tyhjät, nukkemaiset, hain tapaiset mustat silmät. Joskus Elyz kysyi itseltään, oliko tuollaisen maalaaminen edes tarpeen, koska niihin katsominen karmi niin häntä kuin Santtuakin.
 
”Mä niin sanoin sulle, et koita keksiä jotain muuta, mut ei... neidillä ei taida löytyä mielikuvitusta goottifantasiaa ja monstereita pidemmälle.” Elyz mulkoili ystäväänsä tästä hyvästä hetken ajan hieman ärtyneen oloisesti.
 
”Lopetitko jo?”
 
”En. Halusin vielä sanoa, et toi vois itse asiassa jopa toimiakin.”
 
”No hyvä jos se toimii yhteenkään noista. Tai itse asiassa, voisihan se ainakin siihen hermoheikkoon Vasbigreen jopa...”
 
(A/N: Suosittelen laittamaan seuraavan musiikin, The Monza Grid, soimaan. Sopii omasta mielestäni rakentamaan kihelmöivää jännitystä juuri ennen kisan starttia.)
 
”Hei, Elyz. Mul olis hieman asiaa sulle.” ilmoitti tummaihoinen, pinkkisilmäinen ja rastatukkainen, vihreää ajohaalaria ja tummanvihreitä ajokenkiä pukeva tyttö Elyzille. Tummatukkainen tyttö sai Santulta nyökkäyksen, ennen kuin hän ehti edes sanoa mitään. Ruskeaverikkö talutti tumman pyörän lähtöruudukon perään samalla, kun Elyz jäi juttelemaan kilpakumppaninsa kanssa.
 
”Niin mitä, Jakara? Tässä on viime hetken valmistelut meneillään.”
 
”Kuis sä oot tässä viime aikoina muuten voinut? Siis sen viimeisimmän tiedät-kyllä-mistä hyppäämisen jälkeen? Kaverit kerto, et sulle kävi sillon aika pahasti.”
 
Tiedät-kyllä-mistä... Tapporamppi. Hänen ainoa, kolmen viikon takainen yritys oli päättynyt hyytävällä tavalla. Juuri kun Elyz oli ollut aikeissa laskeutua, hänen keskittymisensä herpaantui. Pahimmalla mahdollisella hetkellä.
 
Vasen käsi oli livennyt kädensijasta vain pari sekuntia ennen maahan laskeutumista ja sen seurauksena tummatukkainen teinityttö oli saanut lentää pyöränsä kyydistä tylysti naama edellä maahan. Osuman seurauksena kypärän remmit repesivät ja  niin se lähti pyörimään vähän matkan päähän. Pyörä oli seurannut perässä ja lentänyt perä edellä hänen vasemman reitensä päälle, minkä seurauksena harjoitteleminen oli saanut jäädä selvästi vähemmälle. Kipu oli ollut valtava, lähes sietämätön.
 
Siitä Elyz ei voinut syyttää epäonnea tai ketään muuta paitsi itseään. Hän oli itse tehnyt virheen ja saanut maksaa siitä. Piste.  Tuota typerää virhettä hän ei halunnut enää toista kertaa tehdä. Onneksi Santtu oli auttanut parin paikalla olleen kilpailijan kanssa hänet pois paikalta ja pyörä oli rusentunutta eturengasta ja muutamaa pintanaarmua lukuun ottamatta säästynyt suuremmilta vahingoilta.
 
”Mitäs tässä. Kyllä raskaan sarjan kipulääkkeillä selviää vaikka mistä. 23 päivää on kyllä pitkä aika parantua... Auh!” Kipu ei todellakaan ollut kadonnut: varsinkin vasen reisi oli vieläkin hellänä ja tytön oli ollut pakko tyytyä kävelemiseen juoksemisen sijasta, mikäli hän ei halunnut pahentaa tilannetta.
 
Hänen ei todellakaan olisi pitänyt ottaa osaa kisaan, ei siinä kunnossa, missä hän nyt oli. Mutta hän oli jo tullut näin pitkälle, ja hän todellakin aikoi voittaa, vaati se häneltä mitä tahansa.
 
”Tai sitten uppiniskaisuudella. Kyllä sulla on upea peli, jolla voi taistella voitosta, mut...”
 
”Mut mitä?” kyseli Elyz lopettaessaan reitensä hivelemisen katsoen Jakaraa silmiin.
 
”Tarviiko mun ees muistuttaa, mitä siitä seuraa, jos uhkaa Glarcea? Jos sitä edes leikillään härnää? Kato ny sitä: se on jopa vielä kireämpi kuin yleensä. Ilmeisesti ei oo tytöllä keskittyminen ihan kondiksessa jonkun nimeltä mainitsemattoman läsnäolon takia.” Molemmat suuntasivat nyt katseensa lähtöruudukon kärkipäähän, josta saattoi kaiken hälinän keskellä nähdä Glarcen huutamassa omille mekaanikoilleen. Paineet olivat kaksinkertaisen voittajan niskassa ja ne olivat valtavat. Edellinen voittaja kun hän oli, oli ilmeistä, että hänen oman pyöränsä keulassa oli numero 1.
 
”Ei ookaan. Mut en mä sitä pelkää. Jos se kerran aikoo konnankoukkuihin turvautua radalla, siitä vaan. Saavatpahan sitten nuo tyypit nähä, ettei se mikään kilpailija ole.”' pukahti Elyz suunnaten katseensa katsomoon. Jakaran huulille nousi hymy tämän kohdistaensa taas katseensa keltasilmäiseen tyttöön.
 
”Kovaa puhetta ensikertalaiselta. Noin sitä pitää, tyttö.”
 
”Tässähän on kunnia kyseessä. Mut kiitos. Onnea vaan sullekin kisaan, Jakara.” Elyz ojensi kätensä tummaihoiselle tytölle, joka ei epäröinyt, vaan kätteli häntä, ja sanoi vielä: ”Samoin. Toivottavasti nähdään myös palkintopallilla palkintojenjaossa.”
 
Tämän jälkeen molemmat astelivat omille teilleen. Omille paikoilleen. Viime hetken varmistukset oli vielä suoritettava ennen starttia.
 
Ajovaatteet: kunnossa.
 
Kypärä: kunnossa.
 
Kypäräradio: kunnossa.
 
Pyörä: kunnossa.
 
”No niin, eiköhän se ollu sitten siinä. Kyytiin vaan.” tokaisi Santtu Elyzin hypätessä pyöränsä selkään kuin kokenut ratsastaja.
 
Ruskeaverikkö taputti vielä ystäväänsä hellästi selkään, saaden tämän katsomaan sivulleen. Mekaanikko ojensi hieman hämillään olevalle ystävälle kätensä.
 
”Onnea. Sitä sä tuut todellakin tarvitsemaan.”  Elyz tarrautui Santun käden sijasta tämän käsivarresta kiinni ja veti ystävänsä aivan itseään vasten. Halatakseen tätä kiitokseksi. Ilman hänen apuaan Elyz ei olisi nyt siinä odottamassa starttia.
 
”Ei tässä kuule mitään onnea tarvita, vaan...” Pieni hiljaisuus nousi kaksikon välille Elyzin katsellessa rataa ja sitä ympäröiviä katsomoita. Tummatukkainen tyttö muisti kuulleensa ohimennen lipunmyyjältä ainakin 67 000 hengen olevan paikalla.  Silmäparit eivät häntä pelottaneet yhtään, päinvastoin. Tapporamppi oli sen sijaan aivan toista maata...
 
Ei. Ei pienintäkään tilaa pelolle vaan vain ja ainoastaan rohkeudelle ja voitonhalulle. Se oli loppujen lopuksi vain ramppi. Hetken päästä alkava näytös tulisi olemaan hänen näytöksensä, kävi miten kävi. Vaikka henkensä uhalla...
 
”Niin?” kyseli mekaanikko ajatuksiinsa uppoutuneelta ystävältään, joka veti syvään henkeä ennen vastauksen antamista.
 
”No olkoon! Kyllä ne taitavimmatkin karjut seilaa tuurilla. Toivottavasti en kuitenkaan saa liian paljon liian helposti. Menee muuten hommasta maku.” sanoi tummatukkainen tyttö kiinnittäessään kypärän tiukemmin. Varmuuden vuoksi.
 
”Tuut kyllä katumaan noita sanoja.”
 
”Ehkä, ehkäpä en... no niin, systeri, aika poistua. Show'han alkaa ihan justiinsa!” laittaessaan kypäränsä visiirin alas Elyz hymyili hieman mekaanikkoystävälleen, joka poistui paikalta muiden mekaanikkojen seurassa. Sitten alkoi viimeinen minuutti. Viimeiset hetket ennen lipun heilahdusta, joka käynnistäisi kilpa-ajon.
 
12 kilpailijaa ja hän oli heistä kaikista se viimeisin... taktiikkana: kaikki vain peliin heti kättelyssä. Hänen oli pakko, jos hän halusi saada edes mahdollisuuden voittaa.
 
Mutta tummatukkainen nuori nainen ei millään olisi osannut aavistaa, mitä seuraavaksi tapahtui. Yhtäkkiä hän kuuli jostakin kaikuvan, rauhallisen äänen, joka sanoi: ”Pakko myöntää...
 
”Häh?” ajatteli tyttö silmäillen ympärilleen hämmentyneenä.
 
”Että vaikka kuinka monta kertaa epäonnistuisitte ja kaatuisitte, nousette kuitenkin aina ylös. Vaikuttavaa. Jopa sen ikävän haverin jälkeen...”
 
”Ku.. kuka ihme...”
 
”Minä vain. Siis se, jonka päällä istutte... Emäntä.” Elyz suuntasi katseensa pyöränsä kojelautaan. Hän ei millään ollut uskoa kuulemaansa vaan pudisteli päätään; ”Oonko mä tulossa hulluksi vai...”
 
”Päinvastoin, Emäntä... ette ole. Minä vain olen tämän koneen sisällä oleva henki.” Elyz joutui tekemään kaikkensa pitääkseen keskittymisensä kasassa ja naamansa peruslukemilla kuultuaan tuon.
 
30 SEKUNTIA!!!
 
”Justiinsa ja minä olen Äiti Teresa... mutta kuule, tässä...”
 
”on kilpailu voitettavana? Ymmärrän täysin. Entinen omistajani oli täysin samanlainen: kilpa-ajaja siis, mutta hän ei juuri minua huoltanut, kun se kirottu, sisäsiittoinen idiootti ei kaiketi saanut ohjeistakaan mitään selvää. Ja vaikka kuinka hullulta tämä kuulostaakin, olen käytettävissänne ja mukananne loppuun asti. Voititte tai ette.” vastasi henki saaden Elyzin hieman hymyilemään. Hän ei tulisi sittenkään olemaan haastavalla radalla aivan yksin.
 
Tai tarkemmin ajatellen... oliko hän koskaan ollutkaan aina tuon pyörän ostamisesta lähtien?
 
”Selvä pyy... Shadow. Ja ei tarvitse teititellä.”
 
”Ai Shadow? Hmm... se käy. Käy vallan mainiosti.”
 
”10 sekuntia!” kuului kaiuttimista vain hetkeä myöhemmin. Viimeisten lähtöä edeltävien sekuntien aikana syke nousisi räjähdysmäisesti. Kaiken oli mentävä just eikä melkein sillä hetkellä, kun lähtölippua heilutettaisiin. Muuten saattaisi menettää hyvän lähtöpaikan merkityksen jo ensisekunneilla.
 
 
(A/N: Ja nyt sitten Stan Bushin The Touch soimaan!)
 
 
You got the touch
 
 
”No niin, Glarce... nyt katsotaan, kumpi on parempi!” ajatteli Elyz katsoen määrätietoisesti ensimmäisessä ruudussa olevaa Glarcea, jonka oman kypärän ja pyörän olivat väritykseltään appeelsiiininoranssi. Pyörän molemmille sivuille oli maalattu päästä päähän ulottuva, verinen piikkilanka-kuvio ja peräpäähän oikealle sivulle kaksi häijynnäköistä naarmua. Ne olivat vaaleatukkaisen tytön tapa viestittää muille, että hänellä oli jo vyöllään kaksi voittoa tästä tapahtumasta. Ja ne vieläpä olivat peräkkäisiä!
 
 
You got the power!
 
 
5...
 
4...
 
3...
 
2...
 
Nyt Elyz tosin yritti ainoastaan keskittyä voittamaan. Hänellä ei ollut tässä mitään hävittävänään, ainoastaan voitettavanaan monien tuhansien, maksavien katsojien silmien edessä. Moottorit kävivät jo kuumina.
 
 
YEAH!!!
 
 
Lähettäjä heilutti lähtölippua, ja pojat, kuinka äänekästä meteliä pyörät päästivätkään! Glarce otti johdon ja alkoi ajaa karkuun muilta ensimmäisissä kaarteissa, samaan aikaan kun Elyz nahisteli häntäpäässä olevien kanssa.
 
Ensimmäisten, tiukkojen ja nopeiden kaarteiden jälkeen neljäntenä ajaneen tytön pyörä karkasi käsistä ja takaa päin tuleva ajaja ajoi häntä päin, lentäen pyöränsä kyydistä vasen käsi edellä radan laitaan. Toisesta pyörästä kaiken kukkuraksi irtosi takarengas ja se vieläpä pomppi vaarallisesti ylös alas.
 
 
After all is said and done
You’ve never walked, you’ve never run!
You’re a winner!
 
 
Takaa tulleet ajajat onnistuivat kuitenkin välttämään kolaroineet kanssakilpailijansa ja pomppivan renkaan, joka tosin kaatui muutaman sekunnin kuluttua toinen sivu asvalttia vasten. Santtu huokaisi helpotuksesta nähtyään, että musta pyörä ajajansa kera oli yhä pystyssä. Ruskeaverikölle juuri lähdöt olivat ne pelottavimmat tilanteet, koska niissä melkein aina sattui ja tapahtui. Ahkera harjoittelu radalla ja tarkka tutustuminen sen jokaiseen mutkaan oli tuottanut tulosta.
 
”No niin, Elyz! Ota joukko kiinni 7- ja 8-kaarteissa. Niiden jälkeen iske neulansilmässä!” huusi Santtu kuulokkeidensa kautta Elyzille katsoessaan samalla tietokoneelta radan reaaliaikaista karttaa ja siinä liikkuvia, erivärisiä ympyröitä, jotka kuvasivat kuskeja. Elyziä kuvaava ympyrä oli (yllätys yllätys!) musta.
 
7- ja 8-kaarteet muodostivat haastavan vasen-oikea -mutkayhdistelmän, mistä matka jatkuisi seuraavaksi tiukkaan, vasemmalle kääntyvään neulansilmään, joka vaati ajajalta täydellisyyttä. Elyzille tosin kyseinen paikka oli yksi hänen suosikeistaan, sillä hän ei ainoastaan mennyt siihen muita kovempaa, vaan hän myös pystyi saamaan siitä paremman ulostulon.
 
 
You got the moves, you know the streets!
Break the rules, take the heat!
You’re nobody’s fool!
 
 
Hetkessä joukko saapui Glarcen johdattamana tiukkaan, vasemmalle kääntyvään neulansilmään. Kärjessä oleva tyttö ainoastaan kasvatti eroa takanaan oleviin kilpakumppaneihinsa, vaikka hän ajoikin neulansilmän jokseenkin varovaisen näköisesti. Johto kasvoi pikkuhiljaa mutka mutkalta, ja joku olisi voinut väittää, ettei kukaan oikeastaan edes yrittänyt laittaa Glarcelle kampoihin. Taaempana sen sijaan käytiin kovaakin vääntöä.
 
 
You’re at your best when the goin’ gets rough!
You’ve been put to the test, but it’s never enough!
 
 
Takana sinikeltaisen prätkän omaavan Jakaran kanssa taisteleva Elyz ajoi haastavaan neulansilmään ulkokaarteessa vieläpä niin jyrkässä asennossa, että hänen vasen jalkansa melkein hipaisi asvalttia ja kaiken kukkuraksi ote oli lähellä livetä kädensijoista. Selvittyään neulansilmästä Elyz käytti menopelistään kaikki irtoavat hevosvoimat sitä seuraavalla pikku suoralla ja ohitti kilpakumppaninsa sisäkautta juuri ennen oikealle alamäkeen kaartuvaa, tiukkaa 90 asteen mutkaa.
 
Nyt hän oli kuudentena, mutta ties mitä voisi vielä tapahtua.
 
 
You got the touch
You got the power
 
 
Seuraavaksi oli edessä ensimmäinen väliaikapiste.
 
Glarcen aika: 1 minuutti ja 14 sekuntia.
 
 
When all hell’s breakin loose
You’ll be riding the eye of the storm!
 
 
Elyzin aika: 1 minuuttia ja 26 sekuntia.
 
Eli noin 12 sekuntia matkaa kärkeen ja vielä neljä kilpakumppania ohitettavana ennen ”pääateriaa”. Ei ollenkaan huono, ottaen huomioon, että kyseessä oli ensikertalainen. Mutta kisa ei ollut vielä ohi.
 
”Tarkkana sitten siellä keskisektorilla. Siellähän ei niitä ansoja ollut harkoissa...
 
”Pitikö muistuttaa?”
 
”Hei! Ei se nyt pahasta oo asioita kerrata.” Siinä he molemmat olivat samaa mieltä. Keskisektorilla haaste vain kovenisi.
 
 
You got the heart!
You got the motion!
 
 
Keskisektori oli koko radan hitain ja samalla myös haastavin osio. Ei riittänyt, että se koostui pääosin shikaaneista (A/N: s-kirjainta muistuttava hidastemutka), sinne oli lisätty myös piikkejä ja liekinheittimiä radan reunoille. Syystäkin kyseinen osio hieman pelotti Elyziä, vaikka edellämainitut asiat oli lisätty sinne ”show”-mielessä. Ne eivät kuitenkaan olleet tappavia. Onneksi.
 
Kärjessä jatkava Glarce sai yhdellä hetkellä tuntea pikaisen pistoksen vasemmassa pohkeessaan, mutta tästä huolimatta johtoasema oli yhä tiukasti hänen käsissään. Ohittaminen tällä osuudella ei todellakaan tullut kysymykseenkään. Se ei kuitenkaan estänyt Elyziä yrittämästä ohi eräästä kilpakumppanista, joka joutui tekemään kaikkensa pitääkseen hänet takanaan. Elyzillä olivat syystäkin palamassa nopeasti hermot tulppana toimivaan kilpakumppaniinsa: hänestä olisi päästävä ohi ja mahdollisimman äkkiä, muuten kärki karkaisi häneltä ulottumattomiin.
 
 
You know that when things get too tough
You got the touch
 
 
Eräässä vaiheessa Elyz ajautui hieman liian lähelle yhtä liekinheittimistä, joka sylki liekkejä suoraan häntä päin. Keltasilmäinen tyttö ei tästä kuitenkaan hätkähtänyt vaan jatkoi ajoaan. Hetken päästä liekit jo sammuivat. Tästä kiitos kuului eritoten ajohaalarille, joka oli läpäissyt pari viikkoa ennen kisaa järjestetyn palokokeen. Ilman tulenkestävää haalaria kisaan ei olisi ollut mitään asiaa.
 
Mutta vaikka haalari toimi liekkejä vastaan loistavasti, se ei kuitenkaan estänyt piikkejä lävistämästä sitä. Kuljettajien onneksi ne eivät olleet kuitenkaan kovinkaan teräviä eivätkä terästä, vaan muovia.
 
”Kaikki ookoo?” kyseli Santtu radion välityksellä Elyziltä, joka vastasi takaisin tyynesti: ”Joo, ei hätää. Täähän on vaan show-bisnestä. Mehän ollaan oravia oravanpyörässä, muistathan?”
 
 
You never bend, you never break
You seem to know just what it takes
You’re a fighter!
 
 
Tälläinen osio oli mitä parhain testaamaan ajajan hermokontrollia, henkistä kanttia ja kärsivällisyyttä. Yhdelläkin virheellä olisi massiiviset seuraukset. Hetken sisällä kilpa-ajo muuttui selviytymistaisteluksi, kun Elyzin edellä ajanut tyttö menetti punamustaraitaisen pyöränsä hallinnan takarenkaan osuttua yhtäkkiä piikkiin. Tämän seurauksena tyttö kaarsi suoraan vasemmalla olleen Elyzin ajolinjalle, minkä johdosta tummatukkainen tyttö joutui tekemään pikaisen hätäjarrutuksen kilpakumppanin lentäessä menopelinsä kyydistä selälleen samalla, kun pyörä osui piikkejä lymyävään reunaan ja jäi siihen kiinni.
 
Viidenneksi noussut Elyz vilkaisi vielä pikaisesti taakseen ja huomasi loukkaantuneen tytön nostamassa peukkuaan pystyyn. Lääkintä- ja ratamiehet ilmestyivät radalle ansa-alueen päädystä, tosin vasta silloin, kun viimeinenkin kuski oli ajanut alueen läpi. Muutama pikku mustelma ja muutaman lävistyksen saanut pyörä eivät keskeyttäneen joutuneen tytön maailmaa kaataneet.
 
”Katse tietä päin, kiitos!” huudahti Shadow toisissa maailmoissa olevalle ajajalle. Elyzin huomio keskittyi taas hänen omaan suoritukseensa.
 
”Ei hätiä mitiä. Tässä on vielä matkaa jäljellä.” vastasi tyttö jatkaessaan armotonta takaa-ajoaan. Nyt hän oli päässyt kilpakumppanistaan ja ansoista eroon ja nyt edessä oli pitkä, peräti 800 metriä pitkä suora, jolla saattoi paahtaa kuin viimeistä päivää.
 
Kaikki näytti oikein hyvältä, vaikka eroa oli vielä kurottavana.
 
 
It’s in the blood, it’s in the will
It’s in the mighty hands of steel
When you’re standin’ your ground
 
 
“Ei tuo rakkariämmä tule voittamaan tätä! Jos se ees yrittää voittaa...” ajatteli johdossa oleva Glarce hieman huolestuneena kuultuaan omalta väeltään Elyzin tasaisesta noususta. Myös eräs salaperäinen, pitkään vaaleanharmaaseen takkiin pukeutunut ja päänsä päällä viininpunaista fedora-hattua pitävä hahmo katsoi kisaa muusta yleisöstä poiketen suorastaan viilipyttymäisen hillitysti.
 
Hän kun oli lyönyt vetoa Elyzin voiton puolesta, ja hänen voittokertoimensa oli tasan 30. Vertailuna mainittakoon, että Glarcen oma voittokerroin taasen oli vaatimattoman turvallinen 1,77.
 
No niin, tyttö! Paina paina paina!!” ajatteli vihreitä aurinkolaseja silmiensä edessä pitävä hahmo katsoessaan  moottoripyöräilijöiden välistä kamppailua. Tytöllä oli sisua ja vieläpä hyvä... ei, ei hyvä, vaan täydellinen menopeli allaan, mutta kylmä tosiasia oli se, että hänellä oli vielä matkaa kärkeen ja kisa loppuisi ennen pitkää.
 
Toisella väliaikapisteellä Glarce oli yhäkin johdossa, toisena olevan kaventaessa eroa parilla sekunnilla hieman alle kolmeen sekuntiin. Johtopaikka oli yhä vaaleahiuksisen tytön käsissä, mutta takaa-ajajat eivät näyttäneet hellittävän. Varsinkaan yksi heistä.
 
Seittemän ja puol sekkaa... ei huonosti. Älä kuitenkaan yritä mitään temppuja tuolla tunnelissa!” sanoi Santtu Elyzille, joka oli juuri ennen väliaikapistettä onnistunut ohittamaan taas yhden kanssakilpailijan hyppäämällä pikku hyppyristä.
 
Nyt hän oli neljäntenä. Ja tiivis kärkikolmikko oli vieläpä nyt aivan näköetäisyydellä.
 
“Entä jos kuitenkin yritän?” kyseli Elyz hieman leikkisällä äänensävyllä. Vastaus, jonka hän sai Santulta hetken päästä, oli harvinaisen jäätävä: ”Mä vaan suosittelen. Jos kuitenkin tahdot yrittää, siitä vaan. Mut muista: mä en ainakaan auta sua tällä kertaa lasarettiin, jos yritys menee persiilleen.”
 
”Auts! Pidetäänpä mielessä.” Hetken päästä pimeään tunneliin syöksyvä joukko joutui laittamaan pyöriensä etuvalot päälle, koska tunnelissa ei juurikaan nähnyt mitään ilman hyvää valaistusta. Kolari tunnelissa, vieläpä pimeässä tunnelissa oli skenaario, jota kukaan ei halunnut edes ajatella.
 
Yhtäkkiä aivan Glarcen kantaan päässyt kilpailija päätti yrittää ohitusta. Se ei valitettavasti päättynyt hyvin: yrittäessään ohittaa Glarcea oikealta kilpailija kohotti vauhtiaan, mutta ennen kuin hän pääsi kunnolla edes yrittämään ohitusta, hän arvioi välimatkan ja nopeuden väärin, ja niin hänen pyöränsä eturengas osui voimakkaasti Glarcen pyörän takarenkaaseen. Ei kulunut kuin pari hassua sekuntia, kunnes tyttöparka oli jo lentänyt pyörästään maahan kyljelleen.
 
Johtoasemassa ollut Glarce onnistui kolarista huolimatta kuitenkin jatkamaan matkaa, toisin kuin kilpailijansa, jonka kypärä oli vieläpä lentänyt päästä. Kaiken kukkuraksi kolari oli tapahtunut kaksihaaraisen risteyksen kohdalla: toinen jatkoi suoraa ja toinen taas johti oikealle ylämäkeen lankkumaiselle hyppyrille. Ensin mainittua ei ikävä kyllä pystynyt nyt käyttämään loukkaantuneen kilpailijan sijainnin takia.
 
 
And you never get hit, when your back’s to the wall
Gonna fight to end and you’re takin’ it all
 
 
Nyt olivat hyvät refleksit tarpeen. Elyz näki edessään kaatuneen pyörän ajajansa kera ja löysäsi kaasua hetkeksi kanssakilpailijan terveyden takia, siirtyen kilpakumppaninsa viereiseltä ajolinjalta tämän taakse. Reiluus ja muiden hyvinolo kunniaan, jopa kilpaillessa.
 
No niin, Vera... nyt jatketaan siitä, mihin jäätiin!” ajatteli keltasilmäinen tyttö kääntyessään aivan kanssakilpailijansa perässä tiukkaan, ylhäälle oikealle kaartuvaan mutkaan. Taistelu vielä jatkui ja sen hän aikoi todellakin voittaa. Tempo vain kiihtyi kiihtymistään.
 
 
You got the touch
You got the power
 
 
Ei goottiämmää missään! No niin. Alkaa vähän...” ajatteli juuri tunnelista ulos tullut Glarce. Kuitenkin hetken päästä hän sai hämmästyneenä nähdä kaksi korkeammalla olevasta tunnelista tullutta pyörää, jotka olivat vain senttien päässä toisistaan. Valkokeltainen ja musta pyörä laskeutuivat myös takaisin asvaltille aivan rinta rinnan eikä kumpikaan ajajista taatusti tulisi antamaan tuumaakaan periksi toiselle.
 
 
When all hell’s breakin loose
You’ll be riding the eye of the storm
 
 
Glarcen epäonneksi äskeinen osuma oli vahingoittanut hänen pyöräänsä sen verran pahasti, että hänen hyvä vauhtinsa alkoi kadota. Aivan oikein: kadota! Ja vieläpä johtoasemassa viimeisellä osuudella! Varikolla ymmärrettävästi osa hänen joukkueestaan puri hermostuneina kynsiä, kun taas kilpakumppanit keskittyivät viestittämään johtoasemassa olleen tytön tilanteesta.
 
 
You got the heart
You got the motion
 
 
”Näyttää siltä, sisko, et kärjessä olevalla snobilla on huomattavia ongelmia fillarinsa kaa! Nyt iso vaihde silmään!” huusi Santtu radion kautta Elyzille, joka hymyili kuullessaan tämän tiedon. Tätä kultaista mahdollisuutta saada Glarce itkemään hän ei tulisi jättämään käyttämättä. Mutta ensin hänen oli päästävä eroon Rulchenkasta eikä se olisi ollenkaan helppo tehtävä. Valkoiseen ajohaalariin pukeutunut ja samanväristä kypärää, jossa oli keskellä keltainen viiva, päässään pitävä Vera Rulchenka jos kuka oli kovan ja ärsyttävän, mutta samalla rehdin kilpailijan ruumiillistuma.
 
Ei, ei, ei, ei nyt!” ajatteli pulassa oleva Glarce, kun hänen takanaan ajavat tytöt alkoivat lähestyä uhkaavan nopeasti huolimatta omasta keskinäisestä väännöstään. Tummatukkainen painajainenkin alkoi olla aivan liian lähellä häntä. Kaiken sen jälkeen, mitä hän oli yrittänyt tehdä estääkseen Elyziä osallistumasta ja uhkaamasta hänen voittoaan. Edes se, että hän oli saanut tuomarit tutkimaan Elyzin menopelin ja pakottaneet tämän vaihtamaan valmiiksi tehokkaan moottorin tehottomampaan moottoriin, ei tuntunut tätä pysäyttävän, päin vastoin.
 
Edellisvuosina kisat olivat menneet hänen pillinsä mukaan, mutta nyt siihen tulisi muutos, jota hän ei purematta nielisi. Menkööt vain maine, kukaan ei ollut häntä parempi. Ei varsinkaan tuo friikki, joka lähestyi lähestymistään.
 
 
You know that when things get too tough
You got the touch
 
 
Elyzin ja Veran taistelu päättyi yleisön pettymykseksi mauttomasti, kun valkohaalarisen tytön pyörästä yhtäkkiä katosivat vaihteet. Hän pysäytti välittömästi prätkänsä oikealle kaartuvan nopean mutkan vasemmalle puolelle, ennen kuin tapahtuisi mitään ikävää. Ymmärrettävästi pettynyt, päätään pudisteleva venäläistyttö antoi pyörälleen äkäisen potkun sivulle, ennen kuin hän lähti taluttamaan menopeliään virkailijoiden kanssa turvaan radalta.
 
Nyt kisan voitto olisi vain Elyzin ja Glarcen, kahden vastakohdan kauppa. Ja heistä nimenomaan Elyz oli nyt vahvoilla.
 
 
You’re fighting fire with fire
 
 
Sekunti sekunnilta Elyz alkoi saavuttaa pulassa olevaa Glarcea, kiinnittäen samalla huomiota kilpailijansa pyörän päästämiin, ikäviltä kuulostaviin ääniin. Sillä ei todellakaan pystynyt enää ajamaan loppuun asti. Ei ainakaan täysillä.
 
Hetken päästä pakoputkesta tuli pieni, valkoinen savupilvi, mistä tullut höyry uhkasi sumentaa takana ajaneen Elyzin kypärän visiirin. Pikainen väistöliike oikealle ja tilanne oli taas entisellään. Mutta ennen viimeistä 300 metrin pituista suoraa edeltävää, kaksihaaraista risteystä hänen oli päästävä Glarcesta ohi. Muuten hän häviäisi tai joutuisi ajamaan Tapporampille.
 
”Jaaha. Voitto tulossa hopealautasella. Odotin kyllä jännittävämpää päätöstä...”
 
”Ei nyt!” jyrähti Elyz mielessään. Viimeisin asia, mitä hän nyt kaipasi, oli nasevat kommentit.
 
”Tule vaan... just niin, lähemmäs... siitä vaan...” Elyzin lähestyessä Glarcea tämä kaarsi aina vain enemmän oikealle. Aivan tummatukkaisen kilpakumppaninsa eteen. Muttei kiilatakseen tämän ulos radalta, vaan...
 
”Hyvä yritys, Elyz...” Samassa lettitukkainen tyttö sivalsi haalarinsa hihaan piilotetulla puukolla vastustajansa vyötäröä navan vasemmalta puolelta, saaden tämän kaatumaan oikealle kyljelleen ja vieläpä pyörimään pyöränsä kanssa asvalttia vasten kipinät lentäen.
 
Katsomossa katsottiin välikohtausta kaksijakoisin tunnelmin: varsinkin Glarcen kannattajat iloitsivat siitä, että heidän suosikkinsa oli ottamaisillaan kolmatta peräkkäistä voittoaan tekniikkaongelmista huolimatta, kun taas toiset näyttivät mieltään muun muuassa buuaamalla äänekkäästi ja näyttämällä jopa keskisormea siinä sivussa.
 
Santtu sen sijaan katsoi kauhistuneena Elyzin pyörimistä. Käytännössä kaikki kehon oikealla puolella olevat raajat olivat nyt  menopelin ja asvaltin puristuksissa. Kaiken kukkuraksi hän ei pystynyt nostamaan oikeaa jalkaansa kaasulta. Moottori kuitenkin vielä ulvoi ja mikä tärkeintä, hän ainakin liikkui eteenpäin. Hän saattoi tosin vain toivoa, että hänen seuraava ideansa sitten toimisi...
 
”Keskity. Keskity. Voithan sinä nyt tästäkin selvitä?”
 
Häneen sattui, sitä ei voinut kiistää, mutta nyt kokemansa fyysisen kivun sijasta häntä satutti enemmän ajatus siitä, että hän oli häviämässä.
 
Häviämässä... tuollaiselle...inhottavalle... huijarille...
 
Se riitti antamaan pulassa olevalle moottoripyöräilijälle tarpeeksi voimaa, rohkeutta ja sisua kokeilla. Ja toivoa. Nyt hän oli liukumassa perä edellä kohti radan kaarevan reunan huippua. Tämän oli parempi onnistua.
 
Vaikka kyse oli vain muutamista sekunneista, ne tuntuivat enemmän pieneltä ikuisuudelta. Pyörä oli nyt reunan huipulla sivusuunnassa, takarengas ja peräpää ilmassa. Mutta mikä tärkeintä, se oli nyt pysähtynyt. Elyz ei aikaillut, vaan ponnisti kipeällä jalallaan maasta, minkä jatkoksi hän veti käsillään niin menopelinsä kuin itsensä taas pystyyn. Näin hän oli taas voittotaistelussa mukana. Katsomossa monet katselivat tapahtumaa suu auki ihmeissään ja jotkut hurrasivat kovaäänisesti ja vieläpä taputtivat.
 
Hylkäämistä jatkamaan nousseen tytön ei tarvinnut kuitenkaan pelätä: kilpailun säännöissä luki, että vaikka kuljettaja kaatuisi kuinka pahasti, hänellä olisi silti yhä mahdollisuus jatkaa, mikäli hänen pyöränsä ei ollut vaurioitunut liian pahasti. Vielä selkeämmin siinä lueteltiin se, että törkeyksistä ja epäurheilijamaisuudesta voisi tulla sanktioita, todella raskaita vieläpä.
 
Mutta toisin kuin olisi luullut, Elyz ei halunnut voittaa tätä kisaa sillä tavalla, että hänet nostettaisiin toiselta sijalta voittajaksi. Ei, vaikka hän inhosi maalia kohti ajavaa tyttöä koko sydämestään. Varsinkin tuon äskeisen tempun hän tulisi muistamaan koko loppuelämänsä.
 
Ajohaalari oli oikealta puolelta kokenut kovia, mutta vielä pahemmassa jamassa olivat tytön lähes kokonaan paljas, oikea jalka, jonka päällä olleiden harmaiden välihousujen oikea lahje oli tuhoutunut puristuksessa lähes täysin, ja saman puolen kyynärvarsi, jotka vuotivat verta. Niiden lisäksi oikea hanska oli mennyt käyttökelvottomaan kuntoon äskeisessä rytäkässä ja ennen kuin Elyz ehti edes katsoa sitä tarkemmin, se lensi hänen kädestään taivaalle, jättäen käden paljaaksi.
 
Nyt hänen täytyi todellakin purra hammasta, mikäli hän halusi voittaa. Häneen oli sattunut jo ennen kisaa ja nyt kipu oli moninkertaistunut. Ja silti hän jatkoi eteenpäin. Hän veisi tämän loppuun asti.
 
 
You know you got the touch
 
 
”Ei hassumpaa, vaikka itse sanonkin. Ei sinulta ainakaan sisua puutu.”
 
”Anteeks kuitenkin noista naarmuista. Mä voin...”
 
”Ei se mitään, Emäntä. Ei se sinun vikasi ollut. Mutta käydään vaan...”
 
Siinä samassa Glarce ylitti maalisuoraa edeltävän kaksihaaraisen risteyksen ja ajoi vasemmalle haaralle. Haaran alkuun, tarkennettuna asvaltin sisältä ilmestyi hetken päästä laidasta laitaan yltävä, vaakasuorassa oleva ritilä, johon kiinnitetty metalliverkko alkoi johtamaan sähköä. Ja paljon.
 
Tämä oli se asia, minkä takia oli tärkeää olla johdossa ennen maalisuoraa. Tämä oli juuri se asia, mikä oli käytännössä pysäyttänyt loppumetreille tarkoitetun taistelun peräti viimeiset kahdeksan vuotta putkeen. Muutama uhkarohkea kilpailija oli sen yrittänyt ylittää, mutta valtava, välitön shokki oli vienyt heiltä tajun ja ehkäpä vielä jotain muutakin. Henki ei ollut yhdeltäkään yrittäjältä kuitenkaan (onneksi) lähtenyt.
 
Mutta miksi tuollaisia asioita edes otettiin mukaan? Showbisneksen vuoksi. Aivan oikein: järjestäjien mielestä se, että katsojat saivat nähdä sekä kilpailijan kärsimyksen että yritykset nousta ahdingostaan olivat vähintään yhtä tärkeitä kuin itse kilpailukin. Sillä ei ollut väliä, vaikka kilpailijalta olisi lähtenyt esimerkiksi vaikka toinen jalka kisan aikana.
 
kimppuun?” Hengen äänestä oli kadonnut äskeinen nasevuus. Aivan kuin se olisi viestittänyt, että peli oli jo pelattu. Elyz ei ollut tuosta moksiskaan vaan hän kääntyi risteyksestä suoraan oikealle haaralle. Sille, joka vei Tapporampille. Glarce oli vielä lyötävissä, vaikka ei Elyzin kunnossakaan ollut kehumista. Nyt vain kaikki mahdollinen irti tuosta menopelistä ja keskittyminen kohdalleen...
 
”Ei hätää, Shadow. Tää ei oo vielä...”
 
”Elyz...” Elyz kuitenkin jatkoi ajamista, vaikka hän aavisti jo hyvin, mitä olisi luvassa.
 
”Ei.” vastasi tyttö jämäkästi pitäen katseensa kiinni pienen matkan päässä olevassa, korkealle yltävässä rampissa. Nyt hän ei laskisi jalkaansa kaasulta. Ei edes millin vertaa. Ei, vaikka suurin osa hänen kehostaan tuntui huutavan hoosiannaa.
 
”Kuules nyt: sulla on hyvässä lykyssä mennyt...” Elyz vastasi ystävälleen takaisin niin jämäkästi, mutta kuitenkin rauhallisesti kuin vain saattoi: ”Mä sanoin 'ei'. Mä en pysähdy. En... i... ki... nä!” Tytön sormet puristuivat entistä tiukemmin kahvojen ympärille.
 
”Aiot sä ihan...”
 
”Jep.”

_________________
"Kuulehan, Rasvanahka, pojuseni..."
"Niin, pomo?"
"SOTKET MATTONI ÖLJYYN!!!!"


Viimeinen muokkaaja, DeadRat21 pvm Su Toukokuu 20 2018, 12:15, muokattu 2 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
DeadRat21
Moderaattori
avatar

Viestien lukumäärä : 773
Join date : 25.01.2014
Ikä : 23
Paikkakunta : Itä-Pirkanmaa

ViestiAihe: Luku 6 (4/4)   Ke Helmi 28 2018, 12:45

”No olkoon sitten. Ei tänne pelkästään huvin vuoksi muutenkaan tultu.” Tämän jälkeen mekaanikko sulki radionsa ja takasi ystävälleen rauhan. Sitä hän todellakin tarvitsi, sillä ramppi tuli koko ajan lähemmäs ja lähemmäs. Elyz puri hampaitaan yhteen.
 
”Hän välittää sinusta.”
 
”Tiedän.”
 
”Hän haluaa sinun voittavan...”
 
”Tiedän!!!”
 
”mutta samalla hän haluaa sinun tulevan ehjänä takaisin. Pystytkö vielä siihen?”
 
”Eiköhän siihen saada vastaus tuota pikaa, muru.”
 
 
You’re at your best when the goin’ gets rough
 
 
Hetken päästä hän oli jo rampin juurella. Enää täytyi vain ajaa korkealle ilmaan, pitää menopeli pystyssä, saada hyvä alastulo ja tietysti se tärkein, voiton nappaaminen.
 
 
You’ve been put to the test, but it’s never enough!
 
 
Vasta kolmas kerta toden sanoo... ei nyt. Hän ei epäonnistuisi. Ei nyt.
 
Korkealle ilmaan lentänyt tyttö katseli hetken ajan alas ja hän oli mielissään näkymästä. Glarce oli enää alle sadan metrin päässä maaliviivasta, mutta hänen pyöränsä vikuroi todella pahasti. Blondilla vauhti hidastui, kun taas korppitukalla se pysyi huipussaan.
 
Suurin osa yleisöstä kiinnitti huomionsa ilmassa lentävään tyttöön, jonka uhkarohkea temppu sai suurimman osan yleisöstä katsomaan häntä suu auki. Jopa suurin osa Glarcen fani-joukosta katseli Elyziä  joko lähes lyödyn oloisina tai pureskelemassa kynsiään hermostuneina.
 
”Onks toi ihan järjiltään?!”
 
”Ei jumalauta...”
 
”Eiks sitä pysäytä mikään?”
 
Ei huono... Vielä on kuitenkin saatava toi alastulo kohalleen. Jos siinä ny onnistut...” ajatteli salaperäinen hahmo katsellen monesta muusta poiketen suu tiukasti kiinni ilmassa lentävää tyttöä, joka alkoi jo laskeutua. Ja vauhdilla.
 
”No niin... tällä kertaa...” Elyzin ajatukset olivat nyt tiukasti kiinni hetken päästä koittavassa alastulossa, mutta silti hänestä tuntui kuin hän olisi pyörtymässä. Verta oli ilmeisesti valunut enemmän kuin oli sallittu. Hän alkoi vapista ja tiukka ote kahvoista tuntui löystyvän sekunti sekunnilta.
 
Huimauksen aikana tytön päässä pyöri inha ajatus kuolemasta. Kuolema... tässä ja nyt? Kun hän oli näin lähellä onnistumista? Kun hänellä oli jopa tuon iljettävän teonkin jälkeen mahdollisuus voittaa? Kun hänellä oli mahdollisuus laittaa Glarce itkemään?
 
Kuolema... ikuinen pimeys... olihan sitä paljon pahempiakin asioita.
 
”Keskity, tyttö! Se on vaan verta. Vaan verta...” Näkö oli hetken jälkeen taas lähellä täydellistä ja molemmat kädet olivat taas tiukasti kahvoissa kiinni. Häneen sattui, mutta hänen onnistui kuitenkin pitää itsensä kasassa.
 
Voitto tai tappio, hän tulisi nyt alas. Yhtenä kappaleena.
 
 
You got the touch
 
 
Viimeiset 40 metriä ja voitto olisi taskussa. Glarce tosin oli hikoilemassa, kun hän joutui tekemään mitä jyrkempiä liikkeitä saadakseen menopelinsä maaliin. Aina vain hidastuva menopeli teki ajajansa elämän vaikeaksi, vaikka maaliviiva oli enää alle kivenheiton päässä eikä kukaan seurannut häntä suoralla.
 
Enää vain 20 metriä...
 
Sitten 10...
 
9...
 
8...
 
 
You got the power!
 
 
Hän olisi niin halunnut huokaista helpotuksesta, kunnes hän yhtäkkiä huomasi vasemmalla puolellaan olevan suuren varjon, joka suureni aina vain. Hän kääntyi katsomaan ylös ja hän oli jäätyä paikoilleen ensi sekunnilla. Se oli se kirottu goottiämmä, vieläpä auringon tiellä.
 
Mi... miten?!
 
 
YEAH!!!
 
 
Samassa Elyz laskeutui noin metrin päähän kilpakumppanistaan sivuun tömähtäen asvaltille ja vain hetkeä myöhemmin hän ylitti maaliviivan. Aivan Glarcen silmien edessä.
 
Kuitenkin Elyz kyseli itseltään, että onko tämä vain todella huonoa unta? Se ei ollut unta, vaan totista totta.
 
Hän oli voittanut. Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä.
 
 
You got the touch
 
 
Tummatukkainen tyttö jarrutti pyörällään renkaat ulvoen ja teki sillä jyrkän u-käännöksen kuin näyttääkseen kaikille, kuinka pahoin hänelle ja hänen pyörälleen oli ennen kisan loppua käynyt. Tämän jälkeen voittaja sammutti moottorin ja veti hetken ajan syvään henkeä kädet kojelautaa vasten, käyden tilannetta nopeasti läpi, ennen kuin hän alkoi ottamaan kypärää pois. Hetken päästä oikealle puolelle viereen ajanut Glarce jäi pyörälleen painaen päänsä kojelautaa vasten epäuskoisena, samalla kun Elyz otti niin kypäränsä kuin huppunsa pois päältä vasemmalle kädelleen ja nousi pyöränsä päältä hieman vaivalloisen oloisesti. Valtaosa yleisöstä hurrasi, taputti kovaäänisesti ja vieläpä huusi tytön nimeä siinä samassa.
 
 
You got the power
 
 
”ELYZ!!! ELYZ!!! ELYZ!!! ELYZ!!!” Tummatukkainen tyttö kääntyi kävellessään osittain taakse, nosti oikean, kipeän kätensä ilmaan ja vilkutti sillä yleisölle myös hymyillen tavoistaan poiketen viattoman kainosti, saaden yleisön riehaantumaan vieläkin enemmän. Glarcen kannattajat taasen olivat aivan mieli maassa shokkitappiosta johtuen.
 
Glarce nousi yhtäkkiä pyörältään ja heitti niin kypäränsä, huppunsa ja hanskansa äkäisesti sivuun, kävellen sen jälkeen suoraan Elyzin eteen kyyneleitä pidätellen ja hampaitaan purren; ”Sä... sä... sä...”
 
”Niin mitä?” kyseli Elyz Glarcen tuupatessa tätä vihaisesti taaksepäin varoittamatta. Tummatukkainen tyttö pysyi kuitenkin rauhallisena.
 
”Sä saatanan huora lahjoit sen typerän Vasbigren ajamaan mua päin! Miten muuten olisit voittanut tän roskan?!”
 
”Älä ny oikeesti viitsi... millä mä muka lahjoisin ketään ajamaan jotakuta päin, jos kaikki hynä on mennyt fillarin...”
 
”Älä kuule yritä! Sä oot niin selkärangaton paskalä...”
 
”Nyt riittää tämä hävyttömyys!” huudahti paikalle saapunut päätuomari kurkku suorana. Käytännössä kalju, tuuheat vaaleat pensseliviikset ja muutaman samanvärisen hiuskiehkuran takaraivollaan omaava, silmälaseja käyttävä, tummanruskeasilmäinen, vähintään viisikymppinen, mutta ikäisekseen varsin hyväkuntoinen mies, nimeltään Emmett Rixon, katseli Glarcea hyvin paheksuvasti.
 
”Siinäs kuulit, sä vitun...”
 
”Ei hän, neiti Tuhas, vaan te. Mikäli haluatte, että suorituksenne hyväksytään...” Glarce ei voinut todellakaan sietää sitä, jos joku muu kuin hänen isänsä tuli aukomaan hänelle päätään. Se Rixonin olisi todellakin kannattanut muistaa.
 
”No kyllä se kuule hyväksytään. Enhän minä tässä tehnyt mitään väärää. Mutta hänpä teki, joten kai voitte sentään hylätä tältä huijarilta suorituksensa?” kyseli aina vain vihaisemmaksi sekunti sekunnilta tuleva Glarce osoittaen oikealla etusormellaan Elyziä, joka ei tosin ollut tästä moksiskaan.
 
”Miksi ihmeessä?”
 
”Ai miksi? Ai että jumalauta MIKSIKÖ?! Koska, arvon tuomari, se meinas tappaa mut tossa äsken. Etkö sä saatanan pöljä muka nähnyt?! Se oli ajaa suoraan mun päälle!!!” Glarcen äänensävy oli muuttunut suorastaan hysteeriseksi ja ei olisi ollut todellakaan kaukaa haettua väittää, että hän oli räjähtämäisillään.

”Hohhoijaa, jotkut vaan jaksaa jopa hävittyäänkin...” ajatteli Elyz huokaisten ja pyöräytellen silmiään. Glarcen väittäminen huonoksi häviäjäksi olisi ollut vähättelyä. Hänen väittäminen huonon häviäjän ruumiillistumaksi olisi ollut paljon osuvampi kuvaus.

 
”Kuulkaas, neiti Tuhas, älkää n..” Varoittamatta nyrkki osui suoraan Emmettin nenään, rikkoen tämän maahan tippuvien silmälasien linsseistä vasemman linssin. Elyz katseli miestä hieman huolestuneena, kun taas Glarce katseli maahan polvistunutta, verta vuotavaa miestä halveksien; ”Niin mitä, papparainen? Oliks vielä jotain?”
 
”Selvän teki! Teidän suorituksenne on hylätty!!!” huusi mies kurkku suorana noustessaan seisomaan, pitämällä samalla vasemmalla kädellä kiinni vertavuotavasta nenästään.
 
”Niinpä tietysti...” tuhahti temperamenttinen tyttö kääntyen tuomarista pois päin, vaivautuen kuitenkin vielä katsomaan Elyziä suoraan silmiin: ”Älä luulekaan, et tämä on ohi, Elyz.”
 
”No...” Elyz katseli silmillään hieman kiistakumppanistaan sivulle, kuin vihjatakseen, että kohta tapahtuisi jotain.
 
”No mitä?” kyseli Glarce ihmeissään, kun hän kuuli takanaan raskaita askeleita, jotka loppuivat hetken sisällä. Hän nielaisi nähtyään takanaan olevat kaksi henkilöä.
 
Noiden mielestä se on.” tokaisi Elyz hieman säälien kilpakumppaniaan, joka hikoili kahden kaapinkokoisen, lihaksikkaan järjestysmiehen katsoessa tätä tuimasti. Vaaleatukkainen tyttö yritti ottaa pelokkaille kasvoilleen niin viatonta hymyä kuin vain saattoi, mutta...
 
”Hei hei, mä... mä voin selittää...” Samalla sekunnilla molemmat miehet ottivat tukevan otteen tytön olkavarsista ja alkoivat taluttamaan tätä pois ihmisten silmiltä. Glarcella olisi pari todella mielenkiintoista tuntia edessään.
 
”Säästäkääpä selityksenne myöhemmäksi, neiti. Nyt mentiin.”
 
Järjestysmiehen sanat kaikuivat valitettavasti kuuroille korville: ”TE SAATANAN PUTKIAIVOISET STEROIDINARKKIKSET!!! PÄÄSTÄKÄÄ MUT IRTI TAI MÄ POLJEN TEIDÄT KÄRÄJILLÄ MAANRAKOON!!!! KUULITTEKO?! PÄÄSTÄKÄÄ JUMALAUTA IRTI!!! OOTTAKAA VAAN, KUNNES ISÄPAPPA ON TAAS MAISEMISSA!!! MÄ NIIN...”
 
”Kaikkea sitä... ugh...”
 
”Kaikki okei?” kyseli Elyz ojentaessaan maahan pudonneet lasit miehelle, joka otti ne tuota pikaa käteensä.
 
”Kiitos. Ei tässä hätiä, neiti Shepard. Minun olisi vain pitänyt itse muistaa, että näin siinä käy, jos on Glarcen kanssa asioista eri mieltä. Sama juttu hänen isänsäkin kanssa. Molemmat omaavat terävän kielen ja lyhyen, vaarallisen lyhyen pinnan.”
 
”Mutta tämä oli viimeinen niitti. Tiedän kyllä, että tappio kirpaisee, mutta joillekin se voi merkitä jopa maailmanloppua. Kuule: oli kyse kenestä tahansa, minä en todellakaan halua, että ajajat kohtelevat toisiaan tuolla tavalla. Siis se temppu, mihin Glarce sortui, kun yritit ohittaa häntä... voi helvetti, mistä tuollaisia oikein kumpuaa?”
 
”Eikös sitä sanota, et se, mikä ei tapa, vahvistaa? Mun on muuten pakko sanoa, että itse asiassa olin tässä ennen kisaa toivonut, etten saisi liian paljon liian helposti, koska...”
 
”Koska mitä?”
 
”Muuten hommasta menee maku. Kun saa kaiken aivan... aivan ku tarjottimella, eli ei nosta tikkuakaan ristiin päämääränsä eteen, ei oikein voi tuntee saavuttaneensa mitään.”
 
”Ihanko totta? Toive taisi käydä toteen, mikäli haalarisi ja... kehosi tilasta voi jotain päätellä.”
 
”Niin, mutta... tämä käyttökerta taitaa jäädä myös sen viimeiseksi.”
 
”Että mitä? Siis ainoastaan kerran... mutta Elyz, katso taaksesi! He pitivät esityksestäsi. Rohkenen sanoa, että jotkut jopa rakastivat.”
 
”Tuosta reaktiosta päätellen siitä ei voi olla montaakaan mieltä, mut... ikävä kyllä musta tuntuu, et mun tulevaisuus ei oo tän parissa. Vielä pari vuotta sitten mun ainoa päämäärä oli se, et saisin kisata täällä ja näyttää ihmisille, et Elyz Shepard ei oo mikään nolla, mutta...” Hetken ajaksi nuori tummatukkainen lopetti puhumisensa, jatkaen kuitenkin taas hetken päästä: ”tässä viime aikoina oon tajunnu, et on elämässä muitakin asioita kuin pelkästään tämä.”
 
”Kai voit kertoa, mikä sinusta sitten tulee, jos ei ratamoottoripyöräilijä?”
 
”Se on tällä hetkellä hämärän peitossa. Eli...”
 
”Ymmärrän, Elyz. Ymmärrän. Askel kerrallaan. Mutta oli se ammattisi mikä hyvänsä, tuskin se mikään huono on.”
 
”Sen näyttää kuule vaan aika. Muuten, saanhan vielä kysyä yhden kysymyksen?”
 
”Siitä vain.”
 
”Olisitteko te hylänny Glarcen, jos se olisi voittanu?”
 
”No, sanotaan näin... kun on kyse Glarcen tapaisesta henkilöstä, joka ei voi sietää tappiota ja jolla on sellainen kannattajakunta, joka saattaa antaa tuomaristolle huutia jopa pienestäkin rangaistuksesta... kai ymmärrät, kuinka vaikeaa aikuisten oikeesti oikein toimiminen on?”
 
”Siinä paha, missä mainitaan.”
 
”Muttta eikös Glarce... aah, neiti Davidson.”
 
”Sä senkin...”  Varoittamatta Santtu kietoi kätensä ystävänsä kaulan ympärille; ”sittenkin! Sä onnistuit sittenkin! Mä jo luulin, että sä putoat pyöräs kyydistä ja... ja...”
 
”Hei, Santtu, ei tässä mitään hätää oo. Meille, aivan oikein, meille tuli voitto ja myös rahat. Ne tässä pitäis nyt merkata.”
 
”Jopa enemmän kuin sun oma terveytes?”
 
”No... ainahan ne haavat voi... agh!!” voihkaisi Elyz purren hampaitaan. Santtu tarrautui ystävänsä olkapäihin kiinni ja piti tämän pystyssä, sillä yksin hän ei pysyisi pystyssä hetkeä pidempään. Hetken sisällä hän auttoi ystävänsä penkin päälle istumaan.
 
”Suosittelisin kipeästi, Elyz, että sentään ennen palkintojenjakoa otat hoitoa. LÄÄKÄRI!!!”
 
”Niin, herra?”
 
”Antakaa tuolle tytölle hoitoa. Kuten näette, hän on kokenut kovia.” kertoi Rixon lääkärille, joka kävi tuumasta toimeen; ”Ilmoitan vain yleisölle, että joutuvat odottamaan voittajaa vielä pikku hetken.”
 
”Siitä vaan, Rixon... ja kiitos.” Tämän jälkeen Rixon nyökkäsi tytölle ja poistui paikalta.
 
”No niin, neiti, katsotaanpas...” Lääkäri avasi pakkinsa ja kävi töihin.
 
”Pakko myöntää, en juurikaan piittaa moottoriurheilusta, mutta pakkohan se on myöntää, se oli kova esitys. Oliko tämä todellakin ensimmäisesi?”
 
”Kyllä oli ja kiitos. Mutta... ei varmaan sieltä fiksuimmas... AUH!” kiljaisi tyttö miehen suihkuttaessa desinfiointiainetta tämän haavoihin, minkä jälkeen mies alkoi laittamaan siteitä tytön haavojen päälle.
 
”Eipä niin. Mutta ei hätää, jäät kuitenkin henkiin. Tosin pari viikkoa lepoa ei olisi yhtään pahitteeksi. Kaikesta hurjasta siis.” tokaisi lääkäri laittaessaan samalla siteitä Elyzin oikeaan reiteen, käsivarteen ja kylkeen. Tämän jälkeen lääkäri antoi tytölle pari pilleriä kipulääkettä nieltäväksi auttaakseen tämän oloa. Voittaja nousi pillereiden nielemisen jälkeen vaivalloisesti pystyyn, ja horjui vieläkin.
 
”Oot sä ny ihan varma, et haluat vielä tän hoitaa?”
 
”No, sisko, mikäs voittaja mä sitten olisin, jos häipyisin paikalta tosta vaan?”
 
”No hyvä on.”
 
”... ja tässä tulee kilpailun ykkönen, ELYZ SHEPARD!!!” kuulotti kuuluttaja estradia vastapäätä olevan väkijoukon, jossa oli muutama kilpailijakin, myös Jakara, taputtamassa kovia kokeneelle voittajalle. Pormestari asteli paikalle takanaan hahmo, joka piti päässään valkoista kilpa-autoilijan kypärää, jossa oli tummansininen visiiri ja jolla oli valkoinen ajohaalari ja vieläpä samanväriset ajokengätkin. Aavemaisen hiljainen henkilö kantoi vasemmassa kainalossaan isoa shekkiä, jota olisi koonsa puolesta yhtä hyvin voinut luulla vaikka matoksi.
 
(A/N: kyseessä on Top Gearista tuttu The Stig, mysteerinen kuski, joka ei sano sanaakaan.)
 
”Kiitoksia, arvon ihmiset! Tämän päivän päätapahtuma oli todellakin upea spektaakkeli ja nyt on aika, kuten saatoitte arvatakin, palkita voittaja! Gla... siis Elyz Shepard, onnea vielä kerran voitostanne!” Puheen päätteeksi väkijoukko alkoi taputtamaan äänekkäästi voittajan astellessa kankean näköisesti pormestarin ja ajajan luokse.
 
Heti asteltuaan pormestarin luokse paikalle saapunut journalistien armeija asettautui pikku hiljaa paikoilleen ottamaan tuoreesta voittajasta kuvaa.
 
”Hymyile.” kuiskasi pormestari tytön korvaan, kun samalla ajaja antoi shekin toisen pään Elyzin ja toisen pään pormestarin kannettavaksi. Tämän jälkeen hahmo asteli taaemmas laittaen kätensä puuskaan, samalla kun journalistit alkoivat ottamaan kuvia kolmikosta monesta eri kohtaa. Vaikka Elyz koitti pitää hymyä yllä, salamavalot saivat hänet voimaan hieman pahoin. Tyttö huokaisi helpotuksesta, kun journalistit ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen lopettivat kuvien ottamisen ja astelivat pois estradilta.
 
Nyt hän saattoi silmäillä tarkemmin, kuinka ison summan hän oli voittanut: shekki näytti 30 000 dollaria ja sen alareunaan oli sidottu vihreällä rusetilla pullo. Keltasilmäinen tyttö laski shekin maahan ja alkoi irrottamaan pulloa, mutta se oli aivan muuta, mitä hän oli odottanut.
 
”Mansikka... limonadia?” ihmetteli Elyz pormestarin pudistellessa päätään. Tyttö kun oli odottanut vähän väkevämpää juomista nyt saamansa juoman sijaan.
 
”Ehei, neiti Shepard. Vain yli 21-vuotiaiden tapahtumissa shamppanja on sallittu. Mutta voin vannoa, että kyllä tuokin maistuu hyvälle.”
 
”No niin, arvon ihmiset: päivä alkaa olla jo enemmän tai vähemmän paketissa, voittaja on palkittu ja pian on aika julistaa tapahtuma päättyneeksi. Mutta ennen sitä, haluaako voittaja sanoa vielä jotain?”
 
Tämän jälkeen Elyzin poskille alkoi kerääntyä punaa yleisön kiinnittäessä jälleen huomionsa häneen. Santtu asteli ystävänsä vierelle.
 
”No mikä ny on?”
 
”Enpä oikeen tiiä, mä en oikeen perusta puheiden...”
 
”Hei, ei sun tarvikaan olla. Mutta eihän sitä koskaan tiiä, milloin seuraava mahis tulee vastaan. Mee ny vaan! Improvisoi.” tokaisi Santtu empivälle ystävälleen ja ennen kuin Elyz asteli lähemmäs mikkiä, mekaanikko iski tälle silmää. Keltasilmäinen tyttö veti syvään henkeä.
 
”Te... terve, Chicagon asukkaat. Olen otettu siitä, kuinka suuri juttu tämä vuosittainen kilpailu on, ei ainoastaan meille ajajille, vaan myös teille katsojille. Varsinkin teidän luomanne tunnelma, vaikka sitä kuuntelisi kuinka monta kertaa, on suorastaan uskomaton.” Yleisö jatkoi äänekästä taputteluaan Elyzin lopetettua puheensa hetkeksi. Muutaman sekunnin päästä hän nosti vasemman kämmenensä pystyyn, saaden väkijoukon taas kuuntelemaan.
 
”Voittaminen ei ehkä ole kaikki kaikessa, mutta... jo muutama vuosi sitten, kun olin yksi teistä, sivustaseuraaja, asetin tavoitteekseni tämän kilpailun voittamisen. Tämän voiton on mahdollistanut juuri se, että minulla oli loistava kilpuri ja kova voitontahto, joka ei hiipunut edes kilpakumppanini raukkamaisen teon jälkeen.”
 
”Ja vielä lopuksi: vaikka juuri moottoriurheilussa on tapana, että juuri kuljettaja saa kaikista suurimman huomion, totuus on se, että vaikka minä ajoin ensimmäisenä maaliin, se ei olisi ollut mahdollista, ellei minua olisi auttanut tämän projektin alusta asti mukana ollut nuori mekaanikonalku, joka ei ole ainoastaan loistava mekaanikko, vaan sitäkin parempi ystävä. Hyvät naiset ja herrat, Santtu Davidson!”
 
”SANTTU!! SANTTU!! SANTTU!! SANTTU!!”
 
”Kiitos.” tokaisi Santtu halaten ystäväänsä. Tämän jälkeen kaksikko lähti kalppimaan poispäin. Tyttöjen eteen ilmestyi kuitenkin mikrofoni-viidakko.
 
”Hei, neiti Shepard...”
 
”Aiotteko kisata myös ensi vuonna?”
 
”Mihin aiotte käyttää rahanne?”
 
”Mitä rituaaleja suorititte ennen kisaa?”
 
Elyz ja Santtu eivät piitanneet paparazzi-laumasta, joka janosi päättömiin kysymyksiin vastauksia, vaan kaksikko asteli  suoraan väkijoukon läpi Elyzin pyörän luokse, aivan kuin väkijoukkoa ei olisi ympärillä ollutkaan. Santtu piti shekkiä ja limonadipulloa käsissään, samalla kun Elyz laittoi ajajankamppeita taas päälle.
 
”Jaksat sä?”
 
”No enköhän. Talutetaan tää monsteri parkkipaikalle ja sitten voidaan pistää ykköstä silmään!”
 
”Lääkäri taisi määrätä aivan toista.”
 
”No älä ny, enhän mä ny sentään... ootas!”
 
Santtu oli kysymässä ystävältään, mikä tällä oli, kunnes hän katsoi ystävänsä tapaan lipunmyyntikojua, jossa oli tulikivenkatkuinen keskustelu käynnissä lipunmyyjän ja salaperäisen henkilön välillä.
 
”Siis mitä?! Et siis voi olla...”
 
”Valitan, herra! Joudutte odottamaan rahojanne ensi torstaihin asti. Kärsivällisyyttä.”
 
”Kuules, poika: saat luvan antaa joka ikisen sentin niistä rahoista tässä ja nyt, tai muu...” Tympääntynyt henkilö katseli hetken ajan taakseen ja huomasi Elyzin ja Santun katsovan tätä.
 
”Ni-niin, herra?”
 
”Hmh! Olkoon sitten. Lähetä rahat postissa. Voi helvetin helvetti näiden kaa...
 
”Aah, voittajahan se siinä.” tokaisi hahmo katsellessaan pokerinaamalla vihreiden aurinkolasiensa takaa kahta teinityttöä. Santtua herra alkoi jo hieman arveluttamaan, kun taas Elyz pysyi selkä suorassa ja katseli hahmoa suoraan laseihin ilmeen värähtämättä.
 
”Mistä tossa oli kyse?” kyseli Elyz mieheltä, joka vastasi hetken pudisteltuaan päätään: ”Veikkasin nimenomaan, että sä voittaisit kisan. Siitä hyvästä saan rahani takasin 30 -kertaisena, mutta valitettavasti joudun venttaan niitä torstaihin asti ja mulla olis valitettavasti matkustusta tiedossa Coloradoon jo tiistaina.”
 
”Okei...”
 
”Mut mennäänpä asioista toiseen... ei ainakaan sulta sisua puutu, tyttö. Tollasen karusellin jälkeen vielä kehtasit nousta pystyyn ja jatkaa. Se oli kyllä hieno voitto.”
 
”Kiitos, herra, mutta... meidän on...”
 
”Mitä? Onks teillä tosiaankin noin iso hoppu päästä pois täältä?”
 
”Noh, mun pitäisi olla lepäämässä, jos et oo sattunu huomaamaan.”
 
”Mitä sanoisit jos... tulisit mukaan?”
 
”Ööh, niin ku... minne?”
 
”Marsiin.”
 
”Ai Marsiin? Unta näät.”
 
”Ei unta vaan totta. Ja sitä paitsi, likka, sä oot aivan liian hyvä pelkäksi moottoripyöräkilpailijaks. Sussa on potentiaalia paljon, paljon suurempiin asioihin. Sitä paitsi eiks toi ookin marsilainen pyörä?”
 
”O-on se. Miks...”
 
”Meidän pyörät on kyllä alunperin luotu ensisijaisesti nimenomaan kilvanajoo varten, mutta nykyaikana me tarvitaan niitä enemmän sodankäyntiin. Tostakin vois saada sellaisen hetken vii...”
 
”Ei.”
 
”Miksei ei?”
 
”Se... se ei oo mikään sotakone. Se on vaan... vaan...”
 
”Vaan mikä?”
 
Tähän henkilö ei saanut vastausta Elyziltä, joka katseli maata kohti. Ymmärrystä henkilöllä nuorta tyttöä kohtaan kuitenkin oli.
 
”Vai niin. Ymmärrän. Mut jos sallitte, antakaa mun esittäytyä...”
 
Hahmo otti tämän jälkeen lasit pois silmiensä edestä ja otti fedora-hattunsa pois päältään, paljastaen suklaanruskeat hiirenkorvat ja hiukset, punaiset antennit ja silmät. Se oli marsilaishiiri. Santtu ja Elyz katsoivat toisiaan hetken ajan ihmetellen, mihin ihmeeseen he olivat nyt lusikkansa työntäneet.
 
”Ja sun nimi on...”
 
”Rontti.”
 
”Rontti? Okei...”
 
”Lähetään.” tokaisi Elyz jyrkästi, yllättäen Santun suunniltaan.
 
”Mut...” yritti mekaanikko sanoa, kun Elyz toisti äskeisen, saaden ystäväänsä liikettä: ”Lähetään.”
 
”No, omapahan on valintas, neiti. Et välttämättä oo sotilas, mut... koulutuksen avulla...”
 
”Mitä sä oikeen ajat takaa?”
 
”No, kun kerran niin kovasti haluut tietää, niin olisin halunnut ottaa sut mukaan. Mut... omapahan on valintas.”
 
Elyz käänsi tämän jälkeen selkänsä Rontille ja oli astelemaisillaan pois päin, kunnes: ”Jos joskus kuitenkin törmätään...”
 
”Älä. Kiitos kuitenkin tarjouksesta.” vastasi pysähtynyt tyttö silmäillen vielä kerran taaksensa, ennen kuin hän asteli takaisin Santun luokse.
 
”Hei vaan... Elyz.” sanoi marsilainen nostaen vasemman kätensä ilmaan laittaen aurinkolasinsa takaisin silmiensä eteen ja fedora-hattunsa taas päänsä päälle. Marsilainen alkoi hymyilemään ja hieman nauramaankin, kun tytöt lopulta olivat ajaneet pois hänen näkyviltään.
 
”Voi mikä likka! Harmi, että tuollaiset on harvassa...”
 
 
”Siis hetkonen Santtu? Sä ja Elyz tapasitte Rontin sen kisan jälkeen?” ihmettelivät Vinski ja Turbo yhtä aikaa  juuri, kun Santtu oli saanut kertomuksensa päätökseen.
 
”Jep! Silloin, kun Rontti tuli Miihkalin kanssa tänne silloin pari vuotta sitten, jo silloin kävi mielessä, et oonko kohdannut sen aiemmin. Sen kisan ja sen tapaamisen välissä kaveri oli tosin muuttunut niin paljon, ettei sitä ollut tunnistaa samaksi, mut kyllä, Rontti oli kattomassa sitä kisaa.”
 
”Ja mitä sen jälkeen sitten tapahtui? Santtu...” kyseli Vinski mekaanikolta, joka huokaisi ennen vastauksen antamista.
 
”No, vähän päälle puol vuotta tästä kisasta ja Elyz lähti armeijaan. Pidettiin yhteyttä muutama vuosi, mut sitten jotain tapahtu, eikä Elyzistä kuulunut mitään.”
 
”Jos kerran tämä menopeli on marsilaisten, voisikohan sitä... säätää?” kyseli Garrus katsellen tarkasti likaista pyörää, saaden koko joukon huomion.
 
”Vai säätää? Miksei mieluummin vaikka kalibroida?” vinoili quarian-tyttö turianille, joka pudisteli päätään.
 
”Her... siis Turbo ja Vinski...”
 
”Niin?” kyseli Turbo takaisin.
 
”Jos kerran teidän prätkissänne on tekoäly, joka toimii prikulleen kuin te, niin... kuinka te saatte menopelinne toimimaan teidän omien toiveittenne mukaisesti?”
 
”Marsissa meillä on tapana laittaa prätkän sisään sellainen siru, johon on taltioitu sen käyttäjän luonteenpiirteet viimestä piirtoo myöten. Mut... ikävä kyllä siihen vaaditaan sellaista laitetta, jota meillä ei täällä Maassa valitettavasti...”
 
”Ei huolta.” tokaisi Minni saaden kaikkien huomion.
 
”Muru, mitä...” kyseli Turbo Minniltä tämän jatkaessa: ”Mulla on juuri toi kyseinen laite matkassa, ihan vain varmuuden vuoksi. Se ei ees kovinkaan iso, joten sitä on helppo kuskata. Mut asiasta toiseen: tää laite siis laitetaan henkilön päähän ja sen annetaan skannata henkilöä muutaman minuutin ajan, minkä jälkeen se antaa sirun, joka sitten laitetaan pyörän sisälle.”
 
”Kuten arvon kenraali sen sano, helppoo kuin heinänteko.” tokaisi Vinski vitsikkäästi.
 
”Mutta... sitä voi käyttää myös muiden lajien kanssa?” kyseli Garrus saaden Turbolta vastauksen: ”No se on tarkoitettu ensisijaisesti meille hiirille, mutta... eivätköhän Santtu ja Tali pysty muokkaamaan sitä niin, että se toimii myös ihmisten, turianien ja quarianien kanssa.”
 
”Hetkinen! Siis meillekin...” ihmetteli Tali Turbon nyökätessä.
 
”No, jos te sitä ite haluutte. Mutta eiköhän viedä tämä vehje pois täältä. Paljonks kello muuten on?” kyseli Turbo saaden vastauksen Santulta, joka katseli selkänsä takana olevaa seinäkelloa.
 
”Puol ykstoista. Onpas aika kulunut äkkiä. Viedään tää kuitenkin talliin, sen jälkeen katotaan nukkumapaikat.”
 
 
Muutaman minuutin päästä ryhmä oli palannut tallille, likainen pyörä mukanaan. Santtu halusi katsoa, mikä oli meno hänen tallinsa sisällä.
 
”Elyz? Moto? Onks...” kyseli ruskeaverikkö astellessaan takahuoneeseen, jonne asteltuaan hän pysähtyi paikoilleen lähes heti. Molemmat nukkuivat sikeästi, kirja oli pudonnut lattialle ja Moto painoi päätään Elyzin kylkeä vasten, vieläpä pidellen kiinni tämän oikeasta kädestä robokädellään. Santtu otti kirjan lattialta ja laittoi sen siististi pöydälle
 
”Ööh, pitäiskö ottaa isoveli...” kyseli paikalle tullut Vinski Turbon vastatessa: ”Nääh, Vinsentti, antaa niiden vaan olla. Keskitytään nyt hoitamaan vieraille nukkumapaikat, mut hiirenhiljaa.”
 
”Sulosta, eikö vaan?” kyseli Santtu oven suulle jääneeltä Minniltä, joka hymyili ihmisystävälleen katsellen tämän tapaan edessään siintävää näkyä.

”Aah toi? On se. Ei uskois, että noi tapas toisensa ensimmäistä kertaa tänään.” vastasi Minni hymyillen. Tämän jälkeen Santtu asteli hiirinaisen ohi auttamaan nukkumapaikkojen järjestelyssä.

 
”Vinski, ei se, vaan toinen vasemmalta...”
 
”Mut söpöliini, sähän sanoit, et ne oli oikeella...”
 
”Enkä sanonut!”
 
Marsilaiskenraali pudisteli päätään takanaan kuuluvalle mekkalalle, mutta katseli hetken päästä taas Elyziä ja Motoa. Naishiiren mielestä kaksikko sopi toisilleen, mutta ilon keskellä häntä jäyti asia, joka sai hänet mietteliääksi ja tuntemaan syyllisyyttä. Hetken päästä Minni sulki takahuoneen oven ja poistui paikalta auttamaan muita.
 
Jossakin vaiheessa hänen olisi puhuttava Turbon kanssa asiasta, josta hän ei todellakaan ollut ylpeä. Ei vielä, mutta sentään jossakin vaiheessa. Vaikka hän oli alunperin ollut sitä mieltä, ettei Turbon tarvinnut kuulla asiasta, asian salailu tältä sattui. Mutta nainen pelkäsi sitä, miten hänelle uskollinen mies reagoisi asiaan. Jättäisikö hän hänet?

_________________
"Kuulehan, Rasvanahka, pojuseni..."
"Niin, pomo?"
"SOTKET MATTONI ÖLJYYN!!!!"


Viimeinen muokkaaja, DeadRat21 pvm Su Toukokuu 20 2018, 12:19, muokattu 2 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Last Chance
Admin
avatar

Viestien lukumäärä : 10255
Join date : 27.10.2013
Ikä : 28
Paikkakunta : Pohjois-Pohjanmaa

ViestiAihe: Vs: Pientä lomaa REDUX (K15)   Ke Helmi 28 2018, 13:10

Kiva juttu, kun tarina jatkuu Smile Hyvin kirjoitettu, sujuvaa tekstiä ja paljon toimintaa. Olen seurannut alusta asti ja seuraan edelleen.

Aika tyhmiä teinipoikia, kun alkoivat tahallaan ryttyillä Wrexille.

_________________
"Tää on oman käden oikeutta, kutunjuusto." - Turbo


Minä muualla: Livejournalissa (englanniksi, tullaan poistamaan) ja Vuodatuksessa (suomeksi, tullaan poistamaan).
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://lastchancegarage.palstani.com
Prätkämimmi

avatar

Viestien lukumäärä : 11330
Join date : 18.01.2015
Ikä : 24

ViestiAihe: Vs: Pientä lomaa REDUX (K15)   Ke Helmi 28 2018, 15:50

Hei hieno juttu et oot jatkanu tätä tarinaa Smile. Oot tosi hyvä
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Pientä lomaa REDUX (K15)   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Pientä lomaa REDUX (K15)
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Last Chance Garage :: Fanfiction ja fanitaide :: Prätkähiiritarinat K15-K18-
Siirry: