No mutta päevvee vuan kaekille eli hei vaan näin niinkuin suomeksi!
Jestas sentään, mistähän sitä edes aloittaisi... Olen odottanut tätä hetkeä niin kauan!
Tässäpä teille siis pieni stoori minun ja Prätkähiirien yhteisestä taipaleesta...
Elikkäs, olen Rimfire, vajaa parikymppinen tytöntyllerö Savon puolelta ja olen rakastanut Prätkähiiriä niin kauan kun jaksan muistaa. En edes tarkalleen tiedä milloin kaikki alkoi. Muistan vain, että jos näin Prätkähiiret dvd:n kaupassa enkä sitä saanut, seurasi siitä ensin itkupotkuraivari ja sitä seurasi vähintään päivän mökötys (olin siis varmasti hyvin pieni...
) Iltapäiväkerhossa joskus 1-2-luokilla tilanne oli jo niin "paha", että minä, itse arkkienkeli (kjeh kjeh kjeh
) aloitin tappelun, jos aamuista Prätkis-jaksoa ei saanut katsoa kun joku muu ipana tahtoi katsoa vaikkapa Winxejä...
Silloin mielestäni viikon huonoin päivä oli sunnuntai. Aivan oikein, ainoa päivä, jolloin telkkarista ei tullut Prätkähiiriä! :lmao:Lempihiireni on aina ollut ja tulee aina olemaan Turbo, vaikkakin Vinskin "hyvälle" huumorille nauraa aina...
Myös Minnistä tykkään paljon, persoonallisuus on kuin itselläni ja minua on aina kutsuttu Minniksi. Pelottavaa...
Minä piirsin hiiriä, minä askartelin hiiriä, minä leikin hiiriä ja tottakai tuputin ihastustani kaikille. Itse asiassa sainkin serkkuni ja jopa parhaan ystäväni kiinnostumaan aiheesta. Siitä sitten seurasi, että tuijotimme piilossa heidän aitassaan hänen isältään pöllityllä läppärillä 8 tuntia fanikuvia Deviantartista, kunnes koneen lukitus meni päälle 6 aikaan aamulla. Hups...
Kun siitä sitten hieman kasvoin ja ikää tuli lisää, alkoivat kaverit kiinnittää enemmän huomiota poikamaiseen luonteeseeni. Minkäs sille tekee, että olin miehisempi kuin meidän luokan keskenkasvuiset pojat, isän kanssa kun koko ikäni asunut
Noh, ei mennyt kauaakaan kun minulle alettiin ilkkumaan Prätkähiiristä. En ottanut siitä vielä tuolloin itseeni, nauroin vain. Korkeintaan hieman rajoitin fanitustani (eli siirryin piirtämään hiiriä salaa koulun pihalle omaan pieneen vihkooni ja suunnittelemaan heille uusia asusteita ja tyylejä...
) Yläasteella tilanne sitten muuttui. Siellä pojillakin alkoi olla otsaa yhtä paljon kuin minulla. He tekivät pian eleillään ja puheillaan selväksi, että kaikki mistä he eivät pitäneet tai mitkä he näkivät lapselliseksi oli täyttä kuraa ja vapaata riistaa pilkattavaksi. Joskus tuli puheeksi lapsuuden ajan suosikkiohjelmat. Ainoastaan silloin uskalsin puhua rakkaudestani sarjaan, mutta silloinkin menneessä muodossa eli "silloin joskus pienenä penskana tykkäsin siitä tosi paljon ja katsoin melkein joka päivä..." vaikka todellisuus oli, että kotiin tultua katsoin sitä vieläkin todella usein. Jos olisin kertonut totuuden, kasa lissuja ja mopojonneja olisi laumana hyökännyt kimppuuni. Minua pilkattiin jo ratsastusharrastuksestani, halusta saada mopo, vaikken tiennytkään niistä juuri mitään ja kysyipä kerran yksi luokallani ollut poika täysin pokkana päin naamaani: "Hei ootko sä joku transu ku sulla on tommonen miesten huppari? Vai haluisitko sä olla mies vai?" Kysyjä itse kiukkusi kouluun tullessaan jos ei saanut katsoa aamun Muumeja ja Paavo Pesusientä ja kulki pinkissä paidassa...
Pian olin huomaamattani tilanteessa, etten halunnut puhua kaikista harrastuksistani tai tykkäyksen kohteistani julkisesti kaikille koulussa. En vain jaksanut kuunnella "jonniinjoutavvaa" suun soittoa. Kuitenkin huomaamattani annoin mielenkiinnon kohteitteni pikku hiljaa lipua kauemmas ja olin todella varautunut. Esimerkiksi: Perustin joskus vuonna nakki ja muusi blogin, jonne kirjoittelin tarinoita ja fanficcejä. Sinne aloin rustata myös Prätkähiiristä, ylläri pylläri. Pian kuitenkin piilotin blogini, jottei kukaan koulukaverini löytäisi sitä ja alkaisi levittämään, niinkuin he tekivät kaikkien muidenkin "luusereiden" blogeille. Siellä se teksti edelleen on ja ken tietää, pian ehkä jopa täällä...
Mutta se menneistä, nyt nykyaikaan! Pääsin tänä keväänä ylioppilaaksi työn, tuskan ja burnoutin saattelemana. Asiaa sen enempää kaunistelematta, lukio tappoi kaikki harrastukseni, luovuuteni ja elämän iloni. Luonnollisesti kirjoittamisen halunikin laantui. Jo ala-asteella olin tunnettu pitkistä ja ikäisekseen todella hyvin kirjoitetuista tarinoista. Minulla on aina ollut hyvä mielikuvitus ja olen nauttinut kirjoittamisesta. Se on kuin terapiaa, mahdollisuus paeta, menolippu minne ikinä tahdon, pois arjen jaloista. Lukion kirjoitusmäärillä ja puuduttavilla, tiukkaan rajatuilla tehtävänannoilla en enää edes muistanut miten oikeasti kirjoitetaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni rento kirjoittaminen on vaikeaa
Pelastavat enkelini eli poikaystäväni ja ihanat ystäväni ovat koittaneet tuuppia minua taas elämän syjään kiinni ja kiitos heidän, alan pienin askelin uskaltaa nauttimaan vanhoista ilon aiheista jälleen, kuten muun muassa kirjoittamisesta ja tietysti PRÄTKÄHIIRISTÄ!!!
Eilen illalla katsoimme piiiiiiitkästä aikaa poikaystävän kanssa Prätkiksiä ja jokin sisälläni sanoi POKS! Vanha kipinä syttyi jälleen!
Kun olisi pitänyt mennä nukkumaan, aloin googlaamaan Prätkis ficcejä ja tadaa, eksyin tänne! Siinä sitten alkuyö meni lahjakkaasti teidän kaikkien ihania ficcjä lukiessa. Olin ihan täpinöissäni, kirjaimellisesti tärisin!
En ollenkaan tiennyt mistä minun olisi pitänyt aloittaa sivujen tutkiminen. Viimein, kaikkien näiden vuosien jälkeen löysin paikan, jossa on kaltaisiani ihmisiä, jotka ymmärtävät ja kannustavat nauttimaan siitä mistä olen aina nauttinut. Ja ennen kaikkea, tämä on paikka, jossa viimein voisin uskaltaa antaa ficcieni nähdä päivänvaloa!
Onnittelut, jaksoit lukea tänne asti!
Toivottavasti teille aukesi edes jotenkin millainen hörhö täällä ruudun toisella puolella kirjoittelee. Toivon, että tulevat tekstini tuottavat teille yhtä paljon iloa lukiessa kuin ne tuottavat minulle kirjoittaessa! Tää on mun terapiaa!
Jos on jotain kysyttävää, aihe-ehdotuksia tai muuten vain kaipaatte juttuseuraa, älkää pelätkö heittää viestillä!
Eipä siis muuta kuin hanat auki ja lippu korkeella kansalaiset!
Pääsivu 
On typerää pilkata ja ottaa toisia ihmisiä silmätikuiksi. Ja minusta on aika tekopyhää huomautella miesten hupparista jos itse käyttää pinkkiä paitaa. Jokaisella on täysi oikeus pukeutua niin kuin haluaa ja fanittaa niitä asioita jotka itseä kiinnostuvat. Ja poikamaisuudessa ei ole mitään vikaa.
Harmi, että luovuutesi ja elämänilosi kärsivät lukioaikoina. Kun pitää kirjoittaa juuri tietyllä tavalla ja tehtävänannot ovat tiukkoja, se haittaa luovuutta. Rento kirjoittaminen ei ehkä ole helppoa mutta siinäkin voi kehittyä. Ja kirjoittaminen kehittyy vain kirjoittamalla. 
