Last Chance Garage

Suomenkielinen foorumi Prätkähiiret Marsista - sarjan faneille.
 
PääsivuPääsivu  KalenteriKalenteri  FAQFAQ  HakuHaku  KäyttäjälistaKäyttäjälista  KäyttäjäryhmätKäyttäjäryhmät  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Hiiriä pivossa, paholainen oksalla (K15)

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
DeadRat21
Moderaattori
avatar

Viestien lukumäärä : 405
Join date : 25.01.2014
Ikä : 22
Paikkakunta : Itä-Pirkanmaa

ViestiAihe: Hiiriä pivossa, paholainen oksalla (K15)   Ti Helmi 18 2014, 20:58

Title: Hiiriä pivossa, paholainen oksalla
Author: TrapOfDeadReat21
Genre: toiminta, jännitys, murha, sci-fi, AU, jossain määrin kauhu, angst, crossover
Pairing: jonkinasteinen Vinski/Santtu
Rating: K15
Aloitettu ja lopetettu: 11.1.2012 - ?
Disclaimer: En omista Prätkähiiret Marsista-sarjaa, enkä myöskään omista kammostuttavaa avaruusolentoa, jota käytän tarinassani. Alien/Xenomorph on sveitsiläistaiteilija H.R. Gigerin luoma ja se on elokuvayhtiö Twentieth Century Foxin omistuksessa, niin kuin sen ’veli’, Predator, johon tarinassa myöskin viitataan. Myöskään tarinassa olevia kuvia en omista.
Warning: murhia, kiristystä, jonkinasteista ahdistelua, vihaisia muukalaisia, huonoa huumoria, kiroilua
Summary: Prätkähiiret eivät pelkää mitään, eivät yhtikäs mitään. Se väite tulee muuttumaan, kun Chicagon kaduilla liikkuu öisin heidän tapainen ulkoavaruudesta, tosin vihamielisempi olento...
A/N: Jokin aika sitten, kun katselin LH:n Livejournal-viestejä, niistä löytyi tälläinen idea: ” A crossover of Biker Mice and any famous horror film.” eli suomennettuna ”Crossover Prätkähiiristä ja mistä tahansa kuuluisasta kauhuelokuvasta.” Tähän hätään saatoin jo silloin aavistaa, mitä kauhuelokuva-monsteria käyttäisin hiiriä vastaan, ja tietenkin sen oli oltava Ridley Scottin mahtavan kauhu-elokuvan Alien – kahdeksas matkustaja nimihirviö Xenomorph, joka on omasta mielestäni kammostuttavimpia hirviöitä koskaan! Osakiitos kuuluu Lil Hossille tästä ideasta, mutta tarinahan on kirjoittajan käsialaa ja sillä sipuli.

Luku 1: Elossa oleva painajainen


Chicagossa ei todellakaan voinut olla pulaa hämmennyksistä.

No, jos kolme prätkillä ajelevaa hiirtä laskettiin hämmennykseksi parisen vuotta sitten, niin siihen että he voittivat ikuisen arkkivihollisensa, plutolaisen Lalli Leipäjuuston kätyreineen kerta toisensa jälkeen, kuvitelmat kotiinpaluusta tuntuivat ainoastaan vahvistuneen hiirten romutettua Lalli-lahnan vetomuuntajan vain muutamia kuukausia sitten, kun plutolainen yritti saada koko Telluksen Plutoon kyseisen koneen avulla.

Mutta nyt öisen kaupungin katoilla liikkui jokin, jota ei kukaan haluaisi varmaan edes nähdä.

Sellainen painajainen, jonka ainoastaan mielipuoli haluaisi kohdata...

Jokin niin vastenmielisen ja ilkeän näköinen olento, jonka pitkä, 5-metrinen teräväpäinen musta häntä vipatti syystuulen mukana sen omistajan loikkiessa rakennukselta toiselle kuolan valuessa sen suusta kaduille.

Mitäs tämä...” ihmetteli pimeällä, ainoastaan katulamppujen valaisemalla kadulla kävellyt harmaatakkinen mies ottaessaan hattunsa pois päästään, pysähtyen katsomaan siinä olevaa kuolaa.

Helkkarin rakkarit kehtaavatkin sylkeä viattomien kansalaisten päälle!” ajatteli mies vihaisena putsatessaan hattuaan, kun olento lähestyi häntä seinää alaspäin hiirtäkin hiljempaa, aistien jo saaliinsa pelon tietämättömän olemuksen alta.

Sen elämäntehtävä oli ainoastaan tappaa tai käyttää muita elämänmuotoja hyväkseen, joidenka avulla sen kaltaiset olennot pystyivät lisääntymään.

Musta, ihmisen tapainen olento kosketteli hetken ajan pahaa-aavistamattoman uhrinsa oikeaa olkapäätä, miehen ihmetellessä, kuka hänen takanaan oikein oli...

”Niin mit...” kyseli mies katsoessaan taakseen...

Jähmettyen siihen paikkaan pimeydessä sihisevän, käärmemäisen olennon tarttuessa voimalla miehen päästä kiinni ja se teki työnsä.

”EIII!!! EIIIIIIIIIIII!!!!!!” huuteli miesparka valtavan olennon avatessa suunsa, lävistäen viattoman uhrinsa kielellään.

Katulampun rautaan lentänyttä verta ja kuolemaa edeltävää, kauhistuttavaa huutoa säästämättä.


Kun me tiellä roudataan, Leipis voi varoo vaan! Kun meit ei mik...” laulelivat Prätkähiiret kuullessaan lähistöltä karmivaa huutoa pysäyttäessään prätkänsä välittömästi.

”Voi mamma!! Mikäs toi oli?!” ihmetteli laulun lopettanut Moto hänen veikkojensa ajatusten palautuessa.

”Ehkäpä joku on pulassa...” päätteli Vinski Turbon lisätessä: - Tai pahemmassa jamassa...

”No veikat, jos kerran ei tältä päivältä mitään muuta oo tullu tehtyä Leipiksen konnien hakkaamisen ja hodareiden lisäks, niin tsekattaisko toi?” ehdotti valkoturkkinen marsilainen hiirten huutaessa: ”Ei kun pistetä HANAT AUKIII!!!”

Hetken päästä hiirten saapuessa paikalle vastaus oli kuin heidän silmiensä edessä: harmaatakkinen, ruskeahiuksisen miesparan pää vuoti verta kadun vieressä olevaan viemäriin!

”Kuka... on voinu ees tehä tollasta?” ihmetteli Turbo katsoessaan miehen otsaa: näytti kuin jokin olisi mennyt siitä läpi...

Porauskoneko? Ehkäpä, mutta eivät parhaimmatkaan koneet saaneet näinkään pahaa jälkeä aikaan, kun miehen otsan läpi mennyt aukko oli lähes täydellisen suorassa ja vieläpä neliömäinen.

”No jos joku on ton tehny, niin täytyy olla aika sydämetön.” tokaisi Moto astellessaan Turbon luokse tarkastamaan, kuka hän oikein oli.

”Hmmm... Carl Tax, yks niistä sen rakennus- ja sähköyhtiön päämiehistä.” kertoi Moto antaessaan passin Turbolle katsoessaan itse, miten pahaa jälkeä miehen murhaaja oli saanut aikaan.

”Jepulis, veikka! Tää on jo neljäs tällänen Electrobuildmax-tapaus kolmen viikon sisään; ekaks sihteeri muka hyppää ikkunasta ulos pää just tälläsessa tilassa, sitten vähän ajan päästä toimitusjohtaja tippuu katolta alas tosin ilman mitään tällästä, kallo aivan murskana ja sitten...” laskeskeli Turbo käymällä ääneen kaksi viimeaikaisista murhista, Vinskin lausuessa viimeisen: ”Se yks Santun entisistä koulukavereista, sen firman puheenjohtaja kärventy tulipalossa just viime viikonloppuna!”

”Ja mitäköhän näillä on yhteistä? Varmana se kiduskala Leipis on tän takana!” veikkasi Moto ikävän tunnelman painuessa hänen antenneihinsa.

”Ehkä oot oikeessa, broidi, mut ei Leipis oo mitään näin raakaa ja tarkkaa työtä osaavaa mutanttia oo hommannu työmiehekseen.” mietiskeli Turbo kävellen ympyrää hetken aikaa pää täynnä kysymyksiä. ”Tarkotan, ettei se oo varmaan hommannu tähän mennessä, mut en mä ala vielä mitään heittään, vaikka tää vaikuttaa kyllä tosi pahalta.”

”Mut kun jotain outoo tapahtuu, niin vois laittaa jopa häntänsä pantiks siitä, et Leipis on tälläsen takana! Luuletteks te, et on olemassa jokin täydellisen tunteeton olio?” kyseli Vinski katsoessaan mustan ja pimeän kerrostalon katolle, aivan kuin hänestä olisi tuntunut, että heitä tarkkailisi jokin epäluonnollinen.

Mutta hän ei voinut aavistaakaan, kuinka ovela tämä pimeyttä hyväkseen käyttävä olento olikaan, joka katseli hiiriä pimeyden verhotessa sen kuolan valuessa seiniä pitkin alas kadulle.

”Kuten harmaaturkkisella äitimuorillani oli tapana sanoa: ” Ainoastaan oma pelko voi olla tappavaa, ei edes pahinkaan mörkö!” ” tokaisi Moto Turbon ottaessa lasinsa pois pikku hetkeksi vilkaisten pikaisesti kerrostaloa hänen veljiensä ottaessa kuolleen miesparan mukaansa tuulen painaessa päälle.

”Tän kaverin perheelläki tulee olemaan aika rankkaa.” murehti Moto salaman räiskyessä taivaalla lasejaan pyyhkivän Turbon hätkähtäessä.

Sen mitättömän sekunnin jälkeen hän melkein järkyttyi, kun hän uskoi nähneensä murhaajan.

Mustanahkainen, ihmistä isompi olio, jolla ei ollut silmiä...

”Mitä ny, Turbo? Salamako se...” uteli Vinski Turbon laittaessa lasinsa takaisin päälleen, yrittäen kieltää sen, mitä hän oli mahdollisesti juuri nähnyt...

”Hommataan tää kaveri poliisin luo ja äkkii!! Must todellaki tuntuu siltä et tuolla katoilla liikkuu jokin!” käski Turbo pistäessään Moton avustuksella jotain mutisevan Taxin prätkänsä sivuvaunuun.

”Säästä... kää... mi...” päästi mies hiirten hätkähtäessä: miten tuo kaveri oli vielä elossa?!

”Älkää puhuko, hyvä herra! Se ei tee teille yhtään hyvää.” kehotti Moto asettaessaan verta vakavasti vuotavan miehen sivuvaunuun Turbon pitäessä tästä kehotuksesta huolimatta pientä puhuttelua herralle.

”Kertokaa, hyvä herra, kuka hyökkäs teiän kimppuun!” kyseli Turbo Carlin saadessa sydänkohtauksen: se oli yhä paikalla ja vain odotti saaliinsa jäämistä yksin.

”Se... se on täällä!!!” huudahti paniikissa oleva mies osoittaessaan pimeän rakennuksen katolle, jonka päällä ei näkynyt yhtään mitään hiirten katsoessa sinne.

”Mikä ’se’? Etkö tarkota ihmistä, herra Tax?”

”Ei ihmi... nen... vaan... vaan...” päästi mies hänen hengityksensä käydessä sana sanalta raskaammaksi...

”Vaan mikä?! Sano ny vaan...” huudahti Turbo miehen päästäessä juuri ennen veivinsä heittämistä: - Xe... no...

”Joku Ksenno vai? Ou mään, onks täällä joku muukin kuokkavieras ku me ja Leipis.” valitti Vinski ainoastaan katulampun valaisemana, kun jotain kuolaa valui hänen päälleen.

”OUUU!!! Täähän on viel pahempaa ku plutolainen juristi!” vikisi marsilainen tuskissaan kääntäessään selkänsä sivummalle, aavistamatta mikä oli lähestymässä...

Älä tapa niitä rottia, rakas lemmikkini! Tuo ne minulle, jotta voin lopettaa ne henkilökohtaisesti.” muisteli ilkeällä tavalla virnistävä olento saamaansa käskyä ryömiessään valkoturkkisen marsilaisen kohdalle.

Hoida ensin pienin, sitten vasta kaaos syntyy.” mietiskeli käärmeen tapaan, melkein äänettömästi sihisevä olento kiusatessaan Vinskiä valuttaen kuolaansa marsilaisen antenneille.

”Mikä putki siel ylhääl oikeen vuo...” päästi marsilainen mustan olennon tarttuessa hänestä kiinni varoittamatta, nostaen hänet vastusteluyrityksistä huolimatta seinää pitkin ylös!

”Äläs ny viiti, Vinski! Hommataan ny vaa...” tokaisi Turbo kääntyessään Moton tapaan taaksepäin, huomaten Vinskin kadonneen ja jättäneen ainoastaan kypäränsä maahan kuolan ympäröimänä.

”Vinski?! Vinsentti?!” huusivat hiiret kuullessaan veljensä valituksia ylhäältä, hypäten välittömästi prätkilleen ajamaan Vinskiä ja hänen kidnappaajaansa takaa.

Mutta tämä olento todellakin tiesi, mitä se teki, niin kuin sen sisaret ja veljetkin.

Eikä sitä todellakaan kannattanut ampua, kun se valtavalla hännällään laittoi Vinski-paran takaa-ajajien tähtäimiin!

”Voi mamma! Mikä toi otus oikeen on?!” huudahti Moto olennon loikatessa kevyesti vastusteleva Vinski häntänsä ympäröimänä seuraavalle katolle, marsilaisen lyödessä oikean poskensa kattoon olennon vain kiristäessä häntäänsä.

”OU MÄÄN!! Nyt riitti, mikä tahansa naamiaispelle sä oletkaan!!” ärisi valkoturkkinen marsilainen yrittäessään saada käsiään pois tiukasta puristuksesta hänen naamansa hipoessa kattotasannetta ikävällä tavalla.

Pitkä takaa-ajo tulisi olemaan tiedossa, ellei Vinski pääsisi irti tuon olennon hännän puristuksesta, eikä ampuminen tullut kysymykseenkään, kun valkoturkkinen hiiri oli aivan Moton ja Turbon tulilinjalla.

Aika lisätä panoksia!!” ajatteli olento rynnätessään edessään olevan vesitankin lautojen läpi Vinskin saadessa laudanpalan suuhunsa.

Nyt häntä todellakin otti aivoihin!

”Moto, varo!!!” huudahti Turbo vesisäiliötä päin ajavalle veljelleen, joka kaatui selälleen vaatteet märkinä ja rakas prätkä liukuen katonreunalle Turbon jatkaessa takaa-ajoa, yrittäen pohtia, miten tuo olento saataisiin pysäytettyä.

Hänen onnekseen Vinski oli onnistunut saamaan asevyöstään yhden tikuistaan, joka putosi marsilaisen suusta taaksepäin Turbon käsiin.

Toivottavasti tää hoitaa ton kaverin.” mietti Turbo heittäessään palavan tikun suoraan olennon isoa kaarevan näköistä sukupuolielintä päin, jonka ainoastaan kultaruskeaturkkinen marsilainen saattoi nähdä laseillaan pimeästä yöstä.

Marsilaisen ajatukset keskeytyivät, kun palava tikku osui olennon pään päähän olennon kirkuessa jäätävästi sen päästäessä Vinskin otteestaan marsilaisen naaman osuessa ikävällä tavalla kattoon.

Turbo kuitenkin jatkoi haavoittuneen olennon takaa-ajoa yrittäessään varoa sen päästä vuotavaa keltaista happoa, joka syövytti alhaalla olevaa asvalttia pois sen sileän tien.

”Ou mään!! Ton kaverin veri ei oo todellakaan mitään normihappoo, vaan viel pahempaa tavaraa!”

Käärmemäinen olento juoksenteli ja juoksenteli saaden melkein kaiken syöpymään Turbon edestä!

”Voi jessus!! Sehän syövyttää nää rakennukset alta! Mä vihaan tehä tätä, mut ei oo vaihtoehtoo.” mietiskeli Turbo jarruttaessaan eräälle kerrostalon katolle, ampuen vikkelän olennon selkään jäljittimen sen häipyessä pimeyteen haavojaan hoitamaan...

”Hei, veikat! Jos ette muista, niin tääl on loukkaantunu hiiri!” valitti Vinski Turbon kääntäessä prätkänsä ajaen loukkaantuneen veljensä luokse.

”Rauhas vaan, Vinsentti! Annetaan sun fillaris hommata sut tallille, niin me hommataan linnotus tallin suojaks.” sanoi Turbo nostaessaan huononaamaisena olevaa veljeään hänen prätkänsä sekä Moton saapuessa paikalle.

”Aja sä vaan tallille mun perävaunun kera ja äkkii, Vinski! Moto, sä tuut mukaan hommaamaan sen linnotuksen.” ilmoitti Turbo laittaessaan Moton kanssa Vinskin punaisen prätkänsä päälle, joka ajoi huonokuntoisen isäntänsä kera tallille kuin olisi tulipalo hännän alla.

Mutta nyt oli kyse tulipaloa pahemmasta tapahtumasta: nyt nimittäin oli henkiä kyseessä ja niitä olisi tulossa piakkoin lisää!

Ja hetken päästä hiiret ajoivat pimeyden valtaamilla kaduilla lähemmäs tulostaulua käydäkseen hakemassa erikoissuojuksen tallia varten.

”No, Turbo! Mistäs tollanen hoppu? Johtuukse siitä naamiaispellestä?” uteli päätään ravisteleva Moto Turbon muistellessa sitä, mitä hänen sekä hänen veljiensä opettaja ja kasvatti Rontti oli kertonut tuosta olennosta...

”Se ei todellakaan ollu mikään naamiaispelle, isoveikka! Se on niitä pirullisia kalupää-pellejä, joiden sisälmykset on happoo täynnä!” vastasi Turbo yrittäessään pitää pään kylmänä, vaikka kammottavat kauhukuvat pyörivät hänen mielissään.

”Ai niitäkö?! Niidenhän piti olla pelkkää mielipuolten kuvaelmaa niiden pervoista fantasioista!!” huudahti Moto Turbon kehottaessa veljeään pitämään ääntään hiljemmällä.

”Rontti tais sittenkin tietää paremmin kun me: noita Xenomorffeja on olemassa!” vastasi Turbo Moton suun auetessa kuin salaman iskemänä.

”Oi äiti! Ehkä ois sittenkin pitäny olla tarkempi. Mitäköhän se nahkafriikki seuraavaks aikoo?” uteli Moto ajaessaan katuvalolta toiselle kaksikon ajaessa baseball-stadionille lentäen tulostaulu-majailupaikkaansa numero nelosen kohdalta.

”Mä en ees haluu ajatella, mitä se limakalle oikeen tekee täällä Chicagossa!” sanoi Turbo laittaessaan kärryä hiirten prätkien taakse Moton hakiessa marsilaisesta panssarista rakennetun suojan lakanoiden alta.

”Joten - UUNGGH!!! – eiköhän pidetä kiirettä, veikka! Stadis alkaa jo oleen pimeetä.” ehdotti Moto nostaessaan Turbon kanssa suojusta peräkärryn päälle kaksikon ajaessa Santun korjaamolle.

”Hmm, outoa...” päästi Turbo yhtäkkiä Moton ihmetellessä.

”Kun mä jahtasin sitä tappohappoa vuotavaa nahkapellee kattojen yli, päätin luopuu leikist ja turvautuu jäljittimeen.”

”No mitä sitten? Onko jäljitin muka hajalla vai?”

”Ei tuu mitään signaalii! Se pirulainen on varmaan jo havainnu sen mun laittaman jäljittimen...” Ja siinä kullanruskeaturkkinen marsilainen oli oikeassa...


Ovelaa...” ajatteli pimeällä kujalla oleva musta, ainoastaan pienet silmät omaava hirviö katsellessaan juuri niskastaan ottamaansa hiirijäljitintä, jonka se heitti ilmaan ja murskasi sirpaleiksi terävällä hännällään; ”muttei tarpeeksi ovelaa!”

Nyt sillä oliolla ei ollut muuta tehtävää kuin palata isäntänsä luokse.

Kertomaan epäonnistumisestaan kaiken sen ympäristöön sopeutumisen jälkeen.

Mutta sillä ei ollut aikaa jäädä murehtimaan, sen isäntä varmasti jo odotti raporttia tehtävästä, mihin tuo Xenomorffi oli harjoitellut parikin kuukautta.

Nyt se kuitenkin tiesi, keitä sen vastustajat olivat. Lopultakin se tiesi, kuinka vahvoja ja nopeita he olivat.

Ja vielä parempaa, se tiesi niiden jyrsijöiden heikkouden...

Nimittäin ryhmätyön ja toisistaan huolehtimisen, mistä ei hyvää seuraisi!

Niiden rottien päivät ovat luetut.” ajatteli olento ryömiessään viemäriin pistäen juoksuksi sellaisella vauhdilla, että viemärirotat melkein kaatuivat selälleen sen juostessa hirvittävällä vauhdilla seiniä pitkin kotipaikalleen.

Mutta kotipaikalleen pääsemistä enemmän olento toivoi päässä olevan haavansa umpeutuvan ja mahdollisimman äkkiä, tai sen isäntä alkaisi valittamaan, jos päästä tulviva happo lävistäisi kaikki lattiat.


”Aaah! Näköjään käärme-ystävämme on palannut kotiinsa.” sanoi purppuravärisiä vaatteita pitävä plutolainen kuullessaan edessään olevasta viemäri-aukosta käärmemäistä kirkunaa.

”Kyllä, teidän verraton homeisuutenne! Lester on palannut tehtävältään!” ilmoitti Nuikki katsoessaan varmuudella valvontakameroista, että käytävässä ollut olento oli hänen työnantajansa oma.

Lalli Leipäjuuston, tuon ylimielisen plutolaisen, jolla oli mennyt hermot Prätkähiirten ainaiseen jekkuiluun, oli todella tyytyväinen ’lemmikkinsä’ työhön, vaikka jopa hänen silmissään sen tappotapa vaikutti turhankin veriseltä.

Mutta kun hän oli kouluttanut tätä xenomorffia, jolla oli vasemman olkapäänsä kohdalla pieni metallipanta, jossa luki ’LESTER’, monia viikkoja, antanut sen sopeutua Chicagon ympäristöön ja antanut sen vielä hoitaa sen, mitä se parhaiten teki.

”No niin, rakas körilääni, voit ystävällisesti kävellä tuohon häkkiisi lepäämään.” ehdotti Leipäjuusto valtavan, kaksimetrisen olennon kävellessä häkkiinsä, jossa Fredrik-mutantti oli odottamassa tavanomaista leikkiä, josta hän sekä Lester pitivät...

”Hei, Lester! Voisit sä antaa mulle hoitoa?” kyseli ihmiskäden ja lonkeron omaava mutantti mustan olennon sihistessä myöntävästi käyden selälleen ja alkaen sitten potkimaan jaloillaan Frediä häkkinsä seinää päin.

”Auhuhhuuu!!! Tosi rajuu!!!” hihkui Fred xenomorffin potkiessa sitä yrittäen rentoutua, totuttautua ilmanhajuun.

Ja varsinkin siihen ilmanhajuun, joka tuli niistä moottoripyöristä.

Se oli senkaltaisten olentojen vahvuuksia valtavan fyysisen voiman lisäksi, eikä kannattanut jättää pois laskuista niiden tappavaa oveluutta.

Lesteriä säälitti, kun muista sisaristaan poiketen sen oli elettävä tuon haisevan plutolaisen alaisena, tehtävä mitä tahansa hän ikinä tahtoi.

Vain, jotta hän pääsisi takaisin kuningattarensa luokse, joka ei todellakaan ollut mikään hellä äiti...

Eikä se todellakaan olisi halunnut tehdä yhtään mitään, mitä tuo haiseva plutolainen käski, ellei hänen professorinsa olisi asentanut sen leuan alapuolelle pientä lähetintä, jolla Leipäjuusto saattoi hallita xenomorffi-parkaa miten tahtoi.

Ja sillä lähettimellä Nuikki oli oivaltanut eräänä päivänä hämmästyttävän asian: radiolla ja lähettimellä hän pystyi jopa tulkitsemaan alkukantaisen raivon omaavan hirviön kielen liikkumisen ja sihinän jonkinlaiseksi puheeksi. Joskin käärmemäisen olennon taju siviilisaatiosta oli hyvin alkeellista, puhe oli yksinkertaisesti sanoen rikkinäistä sanojen lörpöttelyä, joita olento ei pystynyt pukemaan lauseiksi, eikä se edes ymmärtänyt, miksi ihmiset tai muut elämänmuodot kokevat tunnetiloja.

Niistä tunteista eniten se oli kokenut aistimaan tappamiensa sotilaiden ja siviilien pelon kaukaa, mutta juuri sen takia se olikin hengissä.

Se oli elämänsä ansainnut ja jonakin päivänä tuo plutolainen saisi maksaa siitä, mitä hän teki tuolle vihaiselle, kaukaisesta avaruudesta kotoisin olevalle avaruusolennolle!

”Veren maku on voiton makua, rakas Lesterini. Muistahan se, kun hoitelet ne vietävän Prätkähiiretkin tuolla kalustollasi!” kiusasi Leipäjuusto Lesterin kopauttaessa häntäänsä häkin seinää vasten pelästyttäen plutolaisen saaden hänet kaatumaan naamalleen.

”Juku, pomo! Mähän sanoin jo sillon, ku me hommattiin toi kalunahkafriikki meille, se on vaarallinen ja...” huomautti labrassa tallusteleva Rasvanahka pomolleen, joka vain reagoi luottomiehelleen sarkastisella ilmeellä; ”Ja mitä muuta, senkin tomppelirasvatankki?!”

”Se jättää kuolaansa ihan missä tahansa se liikkuu! Mua alkaa jo oikeesti pelottaa tulla tänne, ku täällä majalee tollanen olento!” sanoi rasvaa valuttava gorilla viitaten Fred-mutanttia seinälle potkivaan hirviöön, joka vain piteli tyynesti käsiään selkänsä takana.

”Ja juuri tuollaisella olennolla ne vietävän pupuvieterihamsterit saavatkin kyytiä, joten muista tämä, Rasvanahka...” aloitti Leipis noustessaan ylös ykkösmiehensä eteen.

”Niin, pomo?”

”ÄLÄ IKINÄ KYSEENALAISTA PÄÄTÖKSIÄNIII!!!!!!” huusi plutolainen suoraan Rasvanahan naamalle hänen pyörtyessä labran ollessa jo täynnä rasvaa ja jonkinsorttista kuolaa.

”Tai itse asiassa, tuon käärmeemme kuola alkaa jo olla jokapaikkainen vieras kaikkialla rakennuksessani. Onneksi sillä on lähetin leukansa alla tai sihteerini konnista puhumattakaan olisivat jo palasina!” tokaisi plutolainen ottaessaan kenkiensä pohjasta Lesterin jättämää kuolaa. Se oli hyvä esimerkki siitä, kuinka tärkeää oli pitää senkaltaiset olennot aisoissa.

Ja kuinka paljon hänen mieltään lämmitti, että hän jo tunsi sen olennon entuudestaan.

Siltä ajalta, kun hän oli plutolaislordi Stiltonin palveluksessa ja oli jo silloin nähnyt tuon olennon potentiaalin.

”Siis herra Leipäjuusto, miks me muuten hommattiinkaan toi käärme? Kyllähän toi häntäheikki osaa hommansa, mut...” kyseli Rasvis Leipäjuuston pyyhkiessä paperilla jaloissaan ja selässään olevaa kuolan ja rasvan sekoitusta.

”Sinä vastenmielinen moottoripajan irvikuva et ikinä ymmärrä, mitä kaikkea minä näen siinä, mitä sinä petroolikanisteri pidät outona! Mutta kun kerran kyselit, voisinpahan alkaa kertaamaan kaiken alusta lähtien...” vastasi plutolainen ottaessaan labran hyllyllä olevan matokulhon mussuttaen maasta poimittuja matojaan, joidenka ryystäminen ärsytti Lesteriä, kun se oli aikoinaan itsekin pitänyt niistä.

Tappamisen ja kaaoksen luomisen ohella.

”Kuten viime viikoista voi päätellä, suunnitelma Electrobuildmax on toiminut tähän asti kuin tanssi, tosin tämän kuolaa valuttavan pirulaisen avustuksella; Electrobuildmaxhan on tottunut tuottamaan Chicagon johtavat sähkö- ja rakennusprojektit, mukaan lukien kaupungin viemärissä olevat sähköt.”

”Siis mitä sä niillä sähköillä aiot tehä, pomo? Käristää koko kaupungin?” kyseli Rasvis hänen pomonsa mutustaessa matojaan vastenmielisellä äänellä.

”Ei ei ei ei!! En tietenkään, parahin rasvatankkini! Konnathan ovat asentaneet monta viikkoa lähettimiä 10 metrin välein niissä viemäreissä jalkojemme alapuolella, jotta voisin...” Leipiksen kurkku tukehtui juuri parhaimmassa kohdassa, Rasvanahan astellessa pomonsa taakse ja yrittäen muistaa, mikä olikaan se kuuluisa puristusote, joka sopikaan tälläsiin tilanteisiin.

”Hemretchin liike? Ei ei ei! Ovaretskin liike? Ei ei ei!” mietiskeli Rasvis hänen pomonsa yrjötessä matonsa labran lattialle häkissä olevan xenomorffin naurahtaessa hieman orjuuttajansa tuskalle.

”Ai niin joo! Sehän oli Heimli...” päätteli Rasvis Leipäjuuston pamauttaessa häntä kalloon, jatkaen sen jälkeen puhettaan.

”Tämän xenomorffin avustuksella kun viimeinenkin iso kiho niin sanotusti ’heittää henkensä mystisestä syystä’ , kukaan ei uskalla työskennellä siellä ja se on minun! MINUN käytettävissäni! HAH HAH HAH HAH HAA!!!” naureskeli plutolainen Lesterin asettuessa nukkumaan kuin kissa pimeässä häkissään valojen sammuessa.

”Mut pomo! Jos kerran sen firman isot kihot kerran sano sulle ei ku sä tarjosit niille paljon kahisevaa, niin mihin sitä firmaa sitten tarvitaan?” kyseli lyönnistä toipuva Rasvanahka Leipäjuuston huokaistessa.

”Vaihe 1: eliminoi Electrobuildmaxin pääkihot! Vaihe 2: osta firma pilkkahintaan! Vaihe 3: aiheuta lähettimillä oikosulku koko Chicagoon ja katkaise sähköt! Vaihe 4: laita tätä tappavaa happoa vesilaitokselle ja anna sen kulkeutua lähettimien suuntaan, joiden päässä on koko kaupungin vedenottopisteet! Ja vaihe 5: kun sähköt tulevat takaisin päälle, kaupungissa virtaakin veden sijasta tappavaa happoa ja koko Chicago syttyy ilmiliekkeihin viimeistä sementinpalasta myöten ja minä vain katselen koko kaupungin paloa ystävämme kanssa! Ja sen jälkeen, sen jälkeen kun Chicago on raunioina, sen voi yhtä hyvin lähettää Plutoon...” kertasi Leipäjuusto huokaistessaan syvään katsoessaan pienessä putkilossa olevaa keltaista happoa, jota ei todellakaan kannattanut ripotella minne sattuu.

”Sitten on vielä ne kolme hiirtä, jotka eivät ikinä voi pysyä erossa asioistani!! Mutta onneksi minulla on valttikortti, jota ei kenelläkään ole, ja entistä pomoani lordi Stiltonia lainaten: ’Lumoava olento juuri tunteettomuutensa ja moraalinpuutteensa ansiosta!’ , vaikka tämä pitkähäntäinen ystävämme ei ole sillä tavalla ajateltu lumoava...” jatkoi plutolainen katsellessaan makuulla olevaa hirviötä, joka kuorsasi päästellen kielensä ulos silloin tällöin.

”Mut pomo! Mitä jos tää Lester karkaa ja ne rotat löytää sen? Sitten on kaupungissa piru irti, jos ne saa tietää, kuka... tai siis mikä on niitten firman tapausten takana.” varoitti Rasvis Leipäjuuston taluttaessa öljyä valuttavan kätyrinsä ulos labrasta.

”Älä sinä siitä huolehdi, Rasvanahka! Anna minun laatia suunnitelmat, ja anna Lesterin hoitaa työnsä! Sen tuo paholaisen irvikuva osaa parhaiten.”

”Mä en luota siihen pätkääkään, herra Leipäjuusto! Aina ku se päästetään pois tosta häkistään, se alkaa kiusaan mua ja konnii kuolallaan. Mä sanon et kärvennetään toi hirviö, ennen ku se hoitelee meidät!”

”Mitä nyt, Rasvanahka? Etkö pidä siitä, että yhteistyökumppanisi osaa hommansa sinua taitavammin ja saa palkkionsa?” kyseli Leipäjuusto Rasviksen vain talsiessa pois öljy läikyten.

”En mä sitä pomo...” aloitti gorillan kokoinen mies kääntyessään hetkeksi taaksepäin; ”vaan sitä et se vielä jää kiinni, ja se tunne on tosi kova, ku täs kaupungissa on ne hiiretkin.”

”Painu vain takaisin töihisi, senkin idiootti! Niiden vieterirottien päivät ovat luetut, ja pian ovat sinunkin, jollet pian lakkaa urputtamasta potaskaa!!! TULIKO SELVÄKSI???!!!” kyseli Leipäjuusto korottaessaan ääntä karmivalla tavalla Rasvanahan vain kävellessä poispäin.

”Ennen kaikki oli niin paljon paremmin. Myin maata, orjia sun muuta, mutta juuri niistä mikään, ei niin mikään vedä vertoja tälle tappokoneelle!” tokaisi labraan kävelevä Leipäjuusto katsellessaan lasihäkin takana olevaa nukkuvaa Lesteriä, jonka päävamma oli parantumassa.

”Oi kyllä, teidän paronin juustoisuutenne! Lesteriä parempaa tappajaa saa kyllä hakea, vaikka olisihan vielä se joku Predatorkin!” kertoi Nuikki pomolleen, joka kertoi vihaavansa sellaisia rastapäitä.

”Ja sitä paitsi, parahin Nuikki, vaikka niillä rastapäillä on aivot ja kunnon teknologiaa, ne eivät pysty täydelliseen hiljaisuuteen niin kuin Lesterimme.” kehui Leipis kävellessään pois labrasta jättäen lemmikkinsä ja professorinsa mutantti mukaanlukien labraan.

Mutta jollei tuo haiseva plutolainen pitäisi lupaustaan...

Hän saisi maksaa kalliisti siitä, kun hän vei Lesterin omasta kotipesästään...

Ja sen kotipesä oli Mars-planeetalla, jäätikön peittämällä alueella, jolla ei juuri mikään kasvanut...


Viimeinen muokkaaja, DeadRat21 pvm Ti Helmi 18 2014, 21:26, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
DeadRat21
Moderaattori
avatar

Viestien lukumäärä : 405
Join date : 25.01.2014
Ikä : 22
Paikkakunta : Itä-Pirkanmaa

ViestiAihe: Vs: Hiiriä pivossa, paholainen oksalla (K15)   Ti Helmi 18 2014, 21:05

Luku 2: Ikuinen xenomorffi-metsästäjä


Minä synnyin jo monta vuotta sitten, itse asiassa niinkin monta kotiplaneettani kiertoa on kulunut siitä, kun voin muistaa edes olleeni vapaa ja rauhassa.

Sillä eräällä aluksella, kun eräs ihmisuros huusi ja aneli apua, kun minä puskeuduin sen rinnasta läpi veri lentäen ja aistin sen lajitoverit syntypaikkani läheisyydestä pelkojensa kera.

4 ihmisurosta ja 2 naarasta: niiden hoitamisen piti olla helppoa kuin mikä, vaikka eräs tumma kaveri yritti liiskata minut valon valaisemaan paikkaan siltä istumalta!

Mutta miksi se yksi ihminen käski säästää minut? Miksi se vain antoi minun elää, kun niillä säälittävillä ihmisillä olisi ollut mahdollisuutensa nirhata minut siihen paikkaan, entisen isäntäni verta täynnä olevan rinnan päälle?

Sitä ne todellakin saivat katua, kun katosin syntypaikaltani pimeyden suojiin, suojaan niiden olentojen katseilta sekä kasvamaan...

Kasvamaan sisarteni tapaiseksi täysikokoiseksi, pelkoa syökseväksi hirvitykseksi, mihin olen tottunut aikojen saatossa.

Puhumattakaan kuningattareni käskyyn, joka oli niin yksinkertainen kuin vain saattoi: ”Tapa ne kaikki! Ne ovat sinulle uhka ja sinä hallitset ympäristöäsi, eivät nuo säälittävät olennot!”

Niin naurettavan yksinkertaista.

Niin yksinkertaista että olisin voinut melkein jopa itkeä, kun hoitelin niitä ihmisiä yksi kerrallaan.

Ensin lähti se pääsuojaa pitävä mies, joka haki sitä ruskeaa, minun kaltaistani hännän omaavaa olentoa...

Jonesia, jos muistan oikein.

”Tänne, poika! Tule tänne, juuri noin.” sanoi uros kumartuessaan sen olennon suuntaan minun liikuttaessa häntääni kuullen sen Jonesin äkkinäisen sihinän laskeutuessani huoneen yläpuolelta alaspäin. Tiesipähän olla varuillaan...

”Hei! Älä nyt! En minä sinulle pahaa tee, poika! Tule nyt vain!” Se urosparka vain piti katseensa siinä nurkan takana olennossa, ihmetellen, mikä sen varautuneisuuden oikein aiheutti samalla kun jalkani koskettivat lattiaa ja aloin nostaa päätäni sen ihmisen selkään päin.

Ja se ihmisparka ei voinut aavistakaan, mikä sillä oli takana odottamassa...

Vain odottamassa, että se jäykistyisi kauhusta, niin kuin kuningattareni oli minulle kertonut.

Ja se ihmisliha...

Sanoinkuvaamattoman herkullista, varsinkin jos saalis huutaa ja anelee apua!

Sitten lähti se ilmastointiputkiin tullut ihmisuros liekinsyöksijällä varustautuneena, joka äänistä päätellen yritti saada minut jonnekin haluamaansa paikkaan, mutta sepä ei voinut aavistaa, että minä tiesin, mitä se olento lajitovereineen suunnitteli.

”DALLAS!! Häivy sieltä ja äkkiä!! Se lähestyy!!!” Se oli uskomatonta. En juurikaan tehnyt mitään, ja äänestä päätellen se toinen naaras, joka ei pystynyt hillitsemään itseään, paljasti tämän Dallasin minulle.

”EI!! Ei alas!! Mene toiseen suuntaan!!!!” Se oli jo myöhäistä! Dallas oli jo minun kohdallani, juuri sopivan kokoisen ja vieläpä pimeän kolon vieressä osoittamassa valoa pääni kohdalle, mistä sain sen ja se menetti puolustuksensa siinä mitättömässä hetkessä alas tyhjyyteen, kunnes alhaalta kuului pamahdus.

”Päästä irti minusta!!!” Se mukaani kaappaamani olento ei voinut tietääkään, mihin se oli sotkeutunut. Minä olin vain jonkinlainen friikki tai kummajainen niiden olentojen silmissä jo syntyessäni, ja sen takia ne halusivat tappaa minut sitä yhtä lukuun ottamatta.

Ehkäpä minun pitäisi kiittää sitä vaaleansiniseen nahkaan pukeutunutta ihmistä, mutta en minä kiitoksilla elä, koska minä sisarteni kera elämme ainoastaan tappamalla!

Ja juuri silloin kun oli enää vain kolme ihmistä jäljellä erään mystisen välikohtauksen seurauksena, minun oli joko valittava, hoitaisinko sen yksin olevan naaraan ja antaisin sen päästä tuskistaan, vaiko sen temperamenttisen uroksen ja sen herkkähermoisen naaraan, joka ei pystynyt pysymään rauhallisena.

Varsinkaan silloin, kun se huomasi minut sen urostoverin ja sen välissä...

”Hei, Lambert!! Lisää ny vaan...” sen uroksen puhe katkesi siihen paikkaan, kun se huomasi, mikä sen toverin hiljaisuuden oikein aiheutti.

”Jumalauta!!”

”Häivy ny vaan sen tieltä, Lambert!! KUULITKO??!!” huusi liekinsyöksijää käsissään pitävä uros minun tunnustellessa tätä Lamberttiä hännälläni, kävellen sen eteen ja nousten seuraavaksi pystyyn sen naarasparan jäätyessä siihen paikkaan silkasta kauhusta.

”Herran Jumala...” päästi se umpikujassa oleva naaras minun nostaessa pääni ja käteni melkein sen iholle, sen päästäessä silmistään jotain.

Jotain, mitä siltä tuli lisää sen silmistä, kun tulin aina vain lähemmäksi sen kiljuessa apua.

”Lambert!! LIIKU!!! Lambert!!” Sen urosparan hermot olivat jo menossa riekaleiksi, ja se johtui siitä ettei se halunnut vahingoittaa minua toverinsa kustannuksella.

Kun minun sisälläni virtaava veri ei ole mitään sellaista, mitä haluaisin itsekään juoda.

Kun halusin vain tunnustella tuon naaraan kasvoja, se raivoisa ihmisuros juoksi minua päin yrittäen kolkata minut syöksijällään, yrittäen pelastaa peloissaan olevaa toveriaan minulta...

Mutta siinä mitättömässä hetkessä sen kasvot muuttuivat raivon sijasta pelon valtaamaksi, minun luomani pelon, kun sen ihmisparan mahdollisuudet pysyä hengissä olivat olemattomat.

Ja se oli todellakin ansaittu, ehkäpä kaikista tapoistani se juuri se, mistä nautin eniten.

Puhumattakaan siitä, että se urosparka vain huusi apua minun valmistautuessa tekemään leipätyötäni.

Se oli...

Se oli kuin musiikkia päälleni.

Kuin kuningattaren kaunis ja houkutteleva ääni.

”HÄIVY TÄÄLTÄÄÄ!!!!” Olivat sen urokset viimeiset sanat, juuri kun aukaisin kitani tappaen sen kiusankappaleen ja valtava määrä verta lensi hampailleni.

Se oli jo saanut sen toisen, pelosta kankean naaraan aivan tolaltaan, ja nyt se oli minun saaliini eikä se edes pistänyt vastaan, kun se oli niin romahtamaisillaan jo kaikesta kauhusta ja puhumattakaan minun näkemisestäni.

Eikä sen ihmisparan kohtaloa tullut muuttamaan mikään, vaikka se ihminen kiljui viimeisillä hetkillään anellen minulta armoa pelkäävillä kasvonpiirteillään, varsinkin kun se sai kiljua kuin viimeistä päivää repiessäni sen hännälläni kahtia haarojensä välistä nautinnon päätteeksi jättäen ruumiinosat sille viimeiselle naaralle, joka oli jo lähettyvillä kolinasta päätellen.

”Lambert?! Parker?!” sanoi se naaras minun palatessa pimeyteen, juuri kyseisen huoneen yläpuolella oleviin ilmastointikanaviin, kuunnellen sen reaktioita kun se löysi toverinsa...

Nyt oli vain minä ja se naaras...

Sekä aika aluksen äänestä päätellen; ”Itsetuhoutuminen suoritetaan 9 minuutin kuluttua! Toistan: itsetuhoutuminen suoritetaan 9 minuutin kuluttua! Voitte peruuttaa ohjelman vielä 4 minuutin kuluessa!” kuului jostain höyrysuihkujen tulviessa aluksen putkista sieltä täältä minun ryömiessä ilmastointiputkia pitkin pakoalukselle johtavaan käytävään.

Silloin tajusin, että mitä ne ihmiset olivat oikein suunnitelleet: kun ne eivät pystyneet hoitamaan minua omalla aluksellaan, ne päättivät räjäyttää sen ja minut sen mukana!

Mutta se ei todellakaan käynyt päinsä.


”Kamoon, jäbät! Kauanks aikaa te vielä aiotte valvoo sen olennon takia?” kyseli tallin alakertaan kävellyt, umpiväsynyt vihreissä alushousuissa oleva Santtu katsoessaan herätyskelloaan, joka näytti sillä hetkellä puoli kolmea.

Hiiristä Turbo ja Vinski pelasivat korttia tappaakseen aikaa Moton tallustellessa ympyrää katsellen lasikaltereista ulos tuntien olonsa viimeistä tuomiotaan odottavaksi vangiksi syystuulen pauhatessa ulkona.

”Mä en ainakaan HUUOH!!! Hei, veikat, ei kai haittaa jos mä käyn pitkälleni? Tää valveilla olo alkaa oleen jo raastavaa.” selitti Moto haukotellessaan voimakkaasti.

”Käy vaan, Moto! Jos sä et enää pysty, niin HOOHH!!! en mäkään...” sanoi Turbo torkahtaessaan väsymyksestä kortit leviten pöydälle Vinskin yrittäessä pysyä valveilla.

”Kaikkea sitä kuuleekin, tää hiiri ei ainakaan nukaha ennen kukonkeljuntaa!!” uhosi Vinski yrittäessään näyttää niin virkkua kuin olla voi, vaikka väsymys alkoi kieltämättä tuntua jo hänessäkin.

”Just joo HOHHOIJAA!!! Tää tyttö ainakin painaa päänsä punkkaan ja...” sanoi Santtu, kun suunnitelmat menivät kertaheitolla uusiksi äkkinäisen jytinän myötä.

”No toi ei varmaankaan ollu kutsu toimintaan!!” viisasteli Vinski avatessaan teräsportin ja kävellen ulos katsomaan, vaikka oli pilkkopimeää ja aavemaista.

Aavemaisuus rikkoutui siltä seisomalta kun eräs pieni harmaankeltainen sotilasalus lensi melkein hänen ylitsensä!

Ou mään! Ekaks tulee turpiin siltä kalupelleltä ja vielä tämä!!” valitti marsilainen pyyhkiessään hiekanmuruja pois niskoiltaan aluksen alkaessa laskeutumaan.


”Herra Weyland! Tällä alueella on hirveä xenomorffi-esiintymä! Tutkan mukaan niiden liikkeenjälkiä on tässä kaupungissa tuhansia!” ilmoitti eräs Weyland-Yutani-yhtiön piloteista takana istuvalle pomolleen, jolla oli kaulakoru, jossa oli yhden xenomorffilta revitty terävä hännänterä.

”Ottakaa tämä tilanne rauhallisesti, korpraali Trenz! Minusta tämä voi olla suurikin mahdollisuus.” rauhoitteli yhtiön päämies aluksen laskeutuessa ja eliittitiimin valmistautuessa tutkimaan kaupunkia hampaisiin asti aseistautuneina.

”Tiedättehän tehtävänne, miehet? Teistä puhumattakaan, everstiluutnantti?” kyseli harmaatakkinen, mustia hansikkaita pitävä vanhahko mies, jonka silmät melkein uhkuivat tunteettomuutta.

”Kyllä, herra Weyland!” huusivat merijalkasotilaat heidän everstiluutnanttinsa alkaessa kertaamaan heidän tehtäväänsä.

”No niin, pojat! Pidän vielä pikakertauksen kaikille, joilta tää ohjelma on jäänyt välistä! Kun me laskeudutaan ihan just, me haravoidaan koko alue ja skannataan asukkaat, onko niillä niitä pirulaisia sisällään! Muistattehan, kersantti Veqra, mitä tehdä, kun xeno havaitaan?” Everstiluutnantin katse iskeytyi häntä melkein vastapäätä olevaan, tummaihoiseen hihattomaan sotilaaseen, jolla oli tatuointi jos toinenkin hauiksillaan.

”Niitataan ne ennen ku ne niittaa meiät!!” huusi Veqra muiden sotilaiden naurahtaessa hövelisti luutnantin käskiessä miehiä pysymään järkevinä.

”Ai muuten everstiluutnantti! Kuinka isosta xeno-havainnosta on kyse? Mä en haluu joutuu samanlaiseen lihamyllyyn ku ne, jotka lähetettiin LV-426:selle!” kyseli puheesta ja iästäkin päätellen nuori sotilas luutnantiltaan, joka vastasi: - Chicagon yksikkömme mukaan kun täällä on viime aikoina havaittu outoja tapauksia, voisin sanoa, ettei kyse ole kovinkaan suuresta laumasta! Katsokaapa tätä kuvaa tässä...

Virtuaalinen kuva suorastaan jähmetytti sotilaat siihen paikkaan herra Weylandin pukahtaessa tyytyväisyyttä sille, kuinka brutaali olento xenomorffi olikaan.

”Toihan on ihan selvästi niiden tuplaleukojen työtä! Ne pitää pysäyttää ja äkkii, tai tästä kaupungista tulee lihamuussia.” puhkui nuoren sotilaan vieressä oleva, tummahiuksinen sotilas, jolla oli haulikko ja pistoolit valmiina toimintaan.

”Okei, pojat...” ilmoitti everstiluutnantti aluksen laskeutuessa asvaltille, laskuluukun koskettaessa maata sydäntäkihelmöivän odotuksen jälkeen. ”EI KU PISTETÄ RANTTALIIIIKS!!!” huusi intoa puhkuva kersantti 10 muun sotilaan seuratessa häntä uskollisesti kuin laumanjohtajaa.

Everstiluutnantti Paxt huomasi jääneensä tapansa mukaan yksin, vaikkei se häntä juurikaan haitannut. Se oikeastaan sopi hänelle kaikkien palvelusvuosien tuoman kokemuksen myötä.

”Luutnantti Paxt! Kai muistathan sinulle antamani tehtävän?” sanoi Weyland-Yutani-yhtiön omistaja pysäyttäessään miehensä siihen paikkaan, miehen pysähtyessä pikku hetkeksi jääpuikoksi tuijotettuaan työnantajansa kylmää katsetta.

”Kyllä, herra Weyland! Tuon yhden niistä tänne tutkimuksianne varten! Mutta haluaisin vielä tietää yhden jutun, hyvä herra!” sanoi Paxt laittaessaan raitoja ympärillään olevan pulssikiväärinsä istuimelle katsoen työnantajaansa kuin kostoksi vihaisella katseella.

”No, sano se vain, luutnantti! Mistä nyt on kyse?”

”Haluaisin vain tietää, mitä hittoa sillä Ripleyllä oikeen oli kun virallisten raporttien mukaan se mukamas heitti järkensä ja heittäyty laavaan siellä saatanan onnettomalla vankilalaitoksella! Oliks sillä naisella yks kuningatar sisällään?” kyseli luutnantti astellessaan penkille istumaan sellaisessa asennossa, että hänen työnantajansa oli parempi kertoa kaikki, mitä hän tiesi. Olihan merijalkaväki Weyland-Yutanin omistuksessa, mutta viimeaikaisten tapauksien johdosta jalkaväen ja yhtiön välit olivat kiristyneet...

”Vahvimmat yksilöt eivät todellakaan synny hetkessä niin kuin ne tavalliset, herra Paxt! Normaalit xenot syntyvät muutama tunti alkionasettamisen jälkeen, mutta kuningatar taasen vaatii jopa muutaman päivän kerätäkseen voimiaan tullakseen ulos! Veikkaanpa Ripleyn olleen niille pirulaisille kuin lottovoitto, kun hänellä oli kuningatar sisällään.” selitti Weyland kierrellessään ympyrää kaapu hieman hulmuten.

”Mähän arvasin, et sen misun päivät oli luetut jo silloin, kun me saatiin kuulla siitä Nostromon tapauksesta. Ei kyllä yhtään käy kateeks, mutta sääliks käy, kun tollaset pirulaiset nirhaa meitä kuin helppoo kauraa.” kertoi Paxt muistellen katkerasti niitä aikoja, kun aina, kun hän oli
sotilasjoukkueessa (ja vieläpä etujoukoissa juuri pahimmalla mahdollisella paikalla!), hän sai aina kauhuissaan nähdä Xenomorffi-lauman raastaessa hänen kavereiltaan suolet kirjaimellisesti pihalle tai vielä pahempaa.

”Nostromohan oli vasta alkua, luutnantti Paxt! Acheron eli LV-426 osoitti yhden xeno-paikan lisää, mutta kyllähän tälläinenkin on tavallaan riemastuttavaa, vai eikö, hyvä luutnantti?” sanoi kaaputakkinen mies kävellessään ulos aluksesta luutnantti perässään.

”Herra Weyland! Eikö teillä pitänyt olla tapaaminen tämän kaupungin yksikön kanssa? Olisi ainoastaan hyvä, jos...” ehdotti pilotti hänen työnantajansa kävellessä ulos näyttäen käsimerkkejä, joista pilotti saattoi päätellä, että pian joko hänen palkkansa laskisi tai sitten
hänestä tulisi käärmeenruokaa mahdollisimman pian.

Niinpä korpraalipilotti Ratchet lensi kohtaamispaikalle ilman pomoaan, kylmien väreiden hiipiessä hänen selkäytimeensä.

”Chicago.” päästi Weyland haistellessaan syystuulta katsellessaan pimeitä kujia ja kattoja uskoen xenomorffien majailevan jossakin pimeässä; ”Aika outo paikka sellaiselle olennolle piiloutua, mutta nythän on kylmää...”

”Totta, herra! Ja musta todellaki tuntuu, et niiden Electrobuildmax-tapausten lisäksi ne käärmeet ovat pistäneet täällä ranttaliksi.” sanoi Paxt kävellessään hiljaisesti työnantajansa vierellä liikentunnistin sidottuna vasempaan ranteeseensa pulssikivääri valmiina ampumaan.

”Rauhassa, everstiluutnantti! Pelko on ensimmäinen asia, jota ei saisi...” sanoi kaapua pitävä mies hänen miehensä pysäytettyä hänet siihen paikkaan liiketunnistimen päästäessä valaantapaisia ääniä.

”SSHH!! Takanamme taitaa olla jotain!” kehotti Paxt kävellessään työnantaja pistooli vasemmassa kädessään taaksepäin jonkin liikkuessa pimeydessä todella vikkelästi.

Niinkin vikkelästi, että luutnantti antoi pulssikiväärinsä laulaa ja ammuksia osui pimeydessä liikkuvaan olentoon, jonka häntä oli selvästi ohuempi ja se oli vieläpä lumenvalkoinen. Väärä hälytys ilmeisesti!

”Ou mään!!! Etteks te osaa erottaa marsilaisii rotista?!!” kirosi kujalta kävelevä Vinski puhaltaessaan häntäänsä, johon oli juuri osunut pienenpieniä plasma-ammuksia.

”Mitäs tämä?” ihmetteli Paxt laskiessaan savuavan pulssikiväärinsä valkoturkkisen marsilaishiiren kävellessä kaksikkoa kohti.

”Hei, Vinski!! OOTA!!!” kuului herra Weylandin takaa yhtäkkiä.

Ne olivat Santtu, Turbo ja Moto, jotka olivat nousseet uniltaan katsomaan, mitä nyt oli meneillään...

”Siirtokuntajalkaväen everstiluutnantti Tar Paxt, herra...” sanoi everstiluutnantti pyydellen jälkeenpäin anteeksi aiheuttamaansa hämminkiä Vinskille, joka kertoi miehelle nimensä ja puhalsi puheensa päätteeksi arkaa häntäänsä.

”Ai! Te kolme humanoidihiirtä taidatte olla ne niinsanotut... Prätkähiiret niinkö?” uteli harmaakaapuinen mies kaikkien hiirien vain ihmetellessä, kuka tuokin mies oli olevinaan.

”Mepä me! Ja kuka kysyy?!” kysyi Turbo hieman äreällä sävyllä, ikäänkuin hän olisi tunnistanut tuon kaverin jo entuudestaan.

”Sallikaa anteeksi tökerö käyttäytymiseni ja luutnanttini vielä herkempää laukaisinsormea. Hän kun on niin nopeasti reagoiva jopa tuulenvireeseen...” selitteli mies Santun ja hiirten epäluulojen kasvaessa.

”No niin, senki raskaalla tulivoimalla varustettu kroisos! Voithan varmaan kertoo, kuka oot ja mitä sä teet täällä?!” kyseli Moto painaessaan konekätensä sormea miehen oikean olkapään kohdalle.

”Olen Weyland-Yutani-yhtiön omistaja, Karl Bishop Weyland, parahin herrat ja neiti!” sanoi mies hiirten ja Santun hätkähtäessä: tuo mieskö omisti ihmisten avaruuden siirtokuntia muodostavan yhtiön?

”Hetkinen ja seis! Siis säkö olet se Weyland-heppu, joka on yrittäny ikuisuuden saada sitä yht...” Vinskin sanat loppuivat kuin seinään, kun hän näki Santun ja veljiensä ilmeet.

”Mitä yhtä oikein yritit sanoa, marsilainen?” sanoi Karl astuen vaaleaturkkisen marsilaisen eteen niin jykevällä ilmeellä kuin saattoi, Vinskin yrittäessä saada niin viatonta hymyä kuin pystyi. Miksei hän voinut pitää ikinä suutansa supussa?

”Yhtä mitä? Heh heh heh! Tarkotin yhtä sinttiä.” vastasi Vinski hänen kavereittensa peittäessä naamansa käsillään häpeästä herra Weylandin ja hänen luutnanttinsa hämmästellessä.

”Vitsit sikseen, hyvät hiiret! Siitä tehtävästäni, jota tulin tänne suorittamaan, tarvitsisin teiltä hieman apua!” sanoi kylmänaamainen, naamassa olevista kuopistaan päätellen jo eläkeläisen iässä oleva mies ottaessaan kaapunsa taskusta erään valokuvan.

”Ai millasesta avusta nyt on kyse, herra Weyland? Toivottavasti kyse ei oo rahasta, koska näiltä karjuilta saatikka multa sitä ei löydy varsinkaan tälläsiin juttuihin.” vastasi Santtu iäkkään miehen näyttäessä mystistä valokuvaansa Turbolle, Motolle ja hänelle.

Siinä kuvassa oli pelkkää pimeyttä, mutta se mikä sai hiirten suut auki, oli kuvan keskellä oleva, pimeyden verhoama olento, jolla oli valtava häntä, luurangon tapainen rinta ja pää kaarevan sukupuolielimen muotoinen.

Ja hampaista päätellen olento oli kaikkea muuta kuin iloinen valokuvaajalleen, joka oli sattunut paikalle aivan väärään aikaan.

”Siis hetkonen! Te siis etitte tätä olentoa, mut miks, herra Weyland?” kyseli Turbo valokuvaansa takaisin taskuun laittavalta mieheltä, joka rentoutui ennen puhettaan: - Chicagon osastoni antoi viestin minulle täällä sattuneista tapauksista, jotka koskevat tätä Electrobuildmax-sähköfirman
johtoporrasta.

Turbolle tuli heti pala kurkkuun. Nyt oli jo toinen osapuoli, joka haluaisi saada sen pedon nalkkiin ja mahdollisimman pian, mutta marsilainen muisteli, mitä Rontti oli sanonut siitä olennosta: ”Älkää ikinä, IKINÄ jättäkö sitä olentoo eloon, veikat!! Se tuskin jättäisi teitä eloon, ku se näkee teidät enssilmäykseltä.”

”Ai niitäkö? Joo, tääll on sattunu viimesten parin vuoden aikana vaikka mitä.” vastasi Turbo hieroessaan kaulaansa takaapäin oikealla kädellään hermostuneena.

”Sen kyllä teistä huomaa, parahin herrat! Voisiko teillä olla mahdollisia johtolankoja minulle ja miehilleni? He suorastaan palavat halusta päästä tappamaan niitä olentoja.” sanoi mies tuulen käydessä melko voimakkaaksi.

”Siis olentoja?! Onks teille tullu sellaista viestii, et täällä olisi kokonainen lauma heikäläisii, hyvä herra?” kyseli Moto ihmetyksissään. Jo yksi xenomorffi oli jo tarpeeksi, mutta että lauma...

”Jos te haluutte hyvän vinkin, herra Weyland vai Bishop...”

”Sanokaa vain Weyland, hyvät hiiret ja neiti! Emme ole aivan varmoja, onko täällä jossakin kovinkaan monta xenomorffia! Jos niitä olisi monta ja täällä olisi vielä pesä, niin sitten tapahtuisi hirveitä.” sanoi Bishop polvistuessaan viemärinkannen luokse, tunnustellen maata pikku hetkisen.

”Hän tarkoittaa sillä hirveitä, että jos jalkojemme alla olisi kokonainen pesä, niin sitten koko kaupunki olisi kaaoksessa ja ne olennot varmaan käyttäisivät kaikkia mahdollisia kaupunkilaisia luodakseen lisää heikäläisiä, ja uskokaa minua, hiiret ja neiti! Jos yksi limanaama on jo pirulainen, sitten kokonainen lauma on yhtä helvettiä. Olen kohdannut satoja xenoja aina ensimmäisestä lippaanampumisestani lähtien.” sanoi Paxt katsellessaan puheensa päätteeksi ääniä päästävää liikkeentunnistinta, johon Santtu kiinnitti huomionsa.

”Mikäs tuo ranteessanne oleva kapine on, luutnantti? Jonkinlainen tutka vai?” uteli mekaanikko katsellessaan lähempää miehen liikkeentunnistinta.

”Se on jokaisen sotilaan vakiovaruste, liiketunnistin joka alkaa piippaamaan noin 30 metrin säteellä! Ilman tällästä laitetta ei kyllä kannata mennä xenoja tappamaan, parahin neiti.” vastasi luutnantti Santun pyytäessä 4 liiketunnistinta hänelle ja hiirille.

”Saatte liiketunnistimet, ei mitään hätää! Voisitteko ystävällisesti avittaa minua? Kaikki mahdollinen apu kelpaisi.” ehdotti Weyland Moton ja Vinskin tarjoutuessa auttamaan miestä, Turbon pysyessä varautuneena.

Kyllähän se oli ihminen, joka halusi napata xenomorffin, mutta hän ei olisi laskenut jopa Weylandin tulivoiman varaan, että se olento olisi tuhkaa.

Eikä hän myöskään sen varaan laskisi, että tuo kaveri aikoisi oikeasti niitata sen olennon. Olihan se olento erittäin kamala, mutta todella harvinainen ja kuinka moni olisikaan halunnut valjastaa sen omiin tarkoituksiinsa.

”Meil on tallilla sen olennon viimesimmän uhrin ruumis, herra Weyland! Sillä on jopa kunnon reikä päässään.” sanoi Moto konkkaronkan kävellessä tallille päin luutnantin kääntyessä hetkeksi taaksepäin hänen uskollisen liiketunnistimensa päästäessä ääniä mitättömän hetken ajan.

Paxt oli aina oppinut luottamaan liiketunnistimeensa ja vaistoihinsa, mutta aina kun hänen liiketunnistimensa tuppasi oikuttelemaan, hän joutui luottamaan surkeisiin vaistoihinsa, joista päätellen oli ihme, että luutnantti oli vielä edes hengissä.

Nyt hän halusi kuitenkin turvaan metallilla suojattuun talliin, jonka suojaus sai Weylandinkin ihmeen valtaan. ”Erinomainen valinta suojaamaan teitä teidänkaltaiseltanne olennolta.” kehui mies viitaten hiirten häntiin, jotka tuntuivat mitättömän pieniltä ja ohuilta verrattuna heidän
aikaisemmin näkemäänsä olentoon, jonka häntä oli monta kertaa paksumpi ja pidempi.

”Siinä se on, itse paholaisen kädenjälki.” sanoi Vinski viitaten lakanan alla olevaan ruumiiseen, jonka päällä olevan lakanan Weyland otti välittömästi katsellen ruskeatukkaista, otsan kohdalta tapettua miestä tuntomerkkien täsmätessä. Kaveriparka oli kohdannut xenomorffin
iltalenkillä ja teko ei ollut ruumiinlämmöstä päätellen tapahtunut kovinkaan kauan sitten.

”Tai korjaisinko, paholaisen suunjälki, Vinski! Tämä on erinomainen esimerkki siitä, kuinka vaarallinen vapaalla jalalla oleva xenomorffi on, varsinkin kun sen kieli tekee tällaista.” tiedusteli Weyland laittaessaan katselun päätteeksi Taxin ruumiin päälle lakanan kunnioittaen vainajan muistoa.

”Joten mitä te oikeastaan aiotte tehä, Weyland? Aiotteks te haravoida koko kaupungin vai...” sanoi Santtu yhtiön omistajan pähkäillessä järkevintä vaihtoehtoa käärmeen nappaamiseksi hänen luutnanttinsa kirjoittaessa muistioonsa hätäisen oloisena.

”Siis hetkonen, Weyland!! Tappaako ne mustanahat kielellään?!” kyselivät hiiret ihmeissään Weylandin nyökätessä kevyesti hiirten kysymykselle heidän hämmästyessä. Rontti ei tainnut tietää puoliakaan noiden xenomorffien elämästä ja tämä oli jotain muuta kuin toivottua!

”Everstiluutnantti, näköjään koko kaupunki on laitettava hätätilaan: koodi Xeno! Pyydä vahvistusjoukkoja tänne ja välittömästi!!” karjui iäkäs mies hänen luutnantinsa kävellessä takahuoneeseen pyytämään apujoukkoja.

”Olen pahoillani tästä, hiiret ja neiti Davidson, mutta kun xenomorffien työtä näkee, tarvitaan kaikki mahdollinen apu sitä hoitamaan! Eli nyt minä kysyn teiltä: oletteko nähneet tällä alueella yhtään sellaista?” kyseli Weyland hiiriltä, joista ainoastaan Turbo piti suunsa supussa.

”Ainakin yks sellainen on täällä kaupungissa, hyvä herra! Mut ainoastaan Turbo näki sen noilla laseillaan, kun niillä näkee jopa pimeässäkin paljasta silmää paremmin.” selitti Moto miehen pyytäessä Turbolta hänen lasejaan pikku hetkeksi lainaan, kullanruskeaturkkisen marsilaisen
epäillessä miehen motiiveja.

”En minä lasejasi varasta, Turbo! Annan ne kokeiluni jälkeen takaisin, annan jopa sanani siitä!” ehdotti mies saadessaan vihreät aurinkolasit käsiinsä, jotka hän laittoi sen pitemmittä puheitta silmilleen.

Niin vanha kuin Karl olikin, hän suorastaan hämmästyi, miten tarkasti marsilaisten laseilla saattoi nähdä kaikki pienetkin yksityiskohdat: ei ihmekään, että juuri tuo marsilainen oli trionsa aivot.

”Tässä, ystäväni, kuten lupasin.” tokaisi mies antaessaan lasit takaisin Turbolle, joka sanoi vastaan töykeällä sävyllä: - Vaikka sä väität olevasi täällä hoitamaan sen käärmeen, me ei olla mitään kavereita, herra Weyland! Apuhan toki kelpaa sen sihisijän nappaamisessa, mut entä sitten? Aioksä käristää sen olennon vai? Vai mitä sä oikein sillä aiot?

”Pyydän, Turbo, kuuntele sitä, joka tietää sinua paremmin! Minä käsken erikoisjoukkoni haravoimaan kaupungin, mutta kun te tunnette tämän kaupungin kadut paremmin kuin minä, voisitte olla suureksi avuksi ja...” ehdotti mies Turbon tarttuessa raivoissaan miehen takista kiinni.

”Mikä nyt on? Eikö ystävällinen tarjoukseni kelpaakaan?” vitsaili mies Turbon laskiessa hänet maahan pienen tuijottelun jälkeen muiden vain katsoessa sivusta ihmeissään.

”Sori vaan, herra Weyland, mut jotenki must vaan tuntuu, et sulla on jotain taka-ajatuksia sen olennon suhteen. Miks muutenkaan sama yhtiö, joka omisti sen Nostromo-kaivosaluksen, tulisi tänne kun kyseessä on sama olio, joka melkein nirhas kaikki ihmiset sillä aluksella?! Äläkä väitä, ettet tiedä, mistä puhun, senkin rahanahne porvari!!” huusi Turbo ilkeästi virneilevän miehen naamalle muiden yrittäessä hillitä tavoilleen harvinaisen aggressiivista hiirulaista.

”No jos kerran apu ei kelpaa, senkin typerä marsilainen, näköjään minun on hoidettava se hirviö omillani ilman teidän apua! Kiitän teitä kuitenkin siitä, että sain mahdollisuuden tavata teidät, mahtavat Prätkähiiret.” sanoi Weyland Santun laittaessa kätensä puuskaan, yhtiön omistajan pyytäessä luutnanttinsa pois takahuoneesta.

”Tule, Paxt! On aika lähteä.” Ja juuri kun Weyland-Yutani-yhtiön pääomistaja käveli tyynenä joukkion ohitse, hänen luutnanttinsa näytti tiputtaneen vahingossa jonkun paperilappusen lattialle.

”Hetkonen! Mitäs se Paxt oikeen pudotti?” mutisi Moto ottaessaan rutatun paperilapun käsiinsä, avaten sen Turbon pyynnöstä.

Lukekaa tämä viesti erittäin tarkkaan, parahin Prätkähiiret! Olen niinsanotun kiristyksen kohteena kun minä tiedän, kuka työnantajani oikeasti on (tosin en voi sanoa sitä teillekään, tai muuten minut ammuttaisiin)...

Mutta siitä xenomorffista: ’herra’ Weyland ei todellakaan aio nirhata sitä olentoa, vaan vielä pahempaa, hän aikoo tehdä siitä kokonaisen armeijan yhtiön bio-aseosastolle, vaikka mikä olisi! Tämän vuoden, 2179 kesäkuussa siirtokunta LV-426 joutui xenomorffien valtaamaksi, ja vielä pahempaa: ne käyttivät siirtokuntalaisia isäntinään tuottaakseen lisää niitä saastoja! Ja eräs Ellen Ripley-niminen nainen, ainoa Nostromon tapauksesta selvinnyt ihminen, kantoi sisällään yhtä todella pahaa alkiota, kunnes hän päätti hypätä laavaan Fury 161-vankilaplaneetalla ei kovinkaan kauan siirtokunnan tapauksesta!

Työnantajani yritti tarjota Ripleylle apua, hän jopa tarjosi sille naiselle pelastusta ja leikkausoperaatiota, mutta se nainen vain tappoi itsensä, juuri kun xenomorffi-kuningatar purskahti hänen rinnastaan.

Kuningatar on vielä ikävämpi tapaus kuin xeno-laumat, sillä juuri se luo niitä sisältäviä munia lisää, eikä se lopeta! Olen itse nähnyt sellaisen eräällä planeetalla, ja oli todella suuri onni, että edes selvisin sen pesästä elossa!

Jälkeenpäin ajateltuna Ripley teki viisaan ratkaisun, mutta herra Weylandpa ei menetetystä tilaisuudesta ilahtunut, eikä yksi vastenmielinen vanki juurikaan ollut toivottu saalis.

Teidän on hoidettava tällä alueella olevat xenomorffit ja mieluusti ennen Weylandia, koska hän ei sitä olentoa tapa! Jätin teille liikkeentunnistimeni, jolla voisitte havaita xenomorffit! Sillä on kuitenkin tapana oikutella jostain kumman syystä kun sitä käyttää 20 minuuttia yhteen putkeen, joten käyttäkää sitä säästellen!

Koko galaksin kohtalo riippuu teistä, hiiret! Tuhotkaa ne kaikki xenot, jotka löydätte älkääkä jättäkö yhtään eloon tai on piru irti!

Toivottavasti voin luottaa teihin.

Everstiluutnantti Tar Paxt
” lueskeli Santtu lopettaen kirjeen lukemisen. Näköjään luutnantilla ja hänen työnantajallaan ei ollut mikään erityisen luotettava suhde.

”Vai että meistäkö galaksin kohtalo riippuu?! Häh hä häh hää!! Just mitä kaipasin!!” hihkui intoa puhkuva Vinski nostaessaan kätensä ilmaan Moton ja Turbon epäillessä kirjeen aitoutta.

”Jaaha! Onkohan sen kaverin luutnantin käsialaankaan luottamista?” mietiskeli Turbo katsoessaan paperissa olevaa tekstiä, epäillen antennejaan myöten, oliko tuo luutnantti oikeassa hätämielessä kirjoittanut tuon kirjeen...

”No, aamuhan alkaa sarastaan vasta parin tunnin päästä, joten eiköhän painuta punkkaan, veikat!! HUUOH!! Näköjään jahti voi pian alkaa.” sanoi Moto torkahtaessaan sohvalle, muidenkin painuessa nukkumaan.

”Teithän täsmälleen niin kuin sanoin, Paxt?” kyseli hieman valoisammalla kadulla kävelevä Weyland luutnantti takanaan pulssikivääri käsissä.

”Kyllä, herra! Kirjoitin kirjeen sanasta sanaan niin kuin halusittekin! Entäs sitten se minun vapautukseni, sir?” kyseli luutnantti raivoissaan siitä, että hänen työnantajansa kiristi häntä hengellään.

”Älä huoli, luutnantti! Vapautuksesi koittaa kuten lupasinkin, vaikka tiedät mikä minä oikeasti olen...” sanoi mies tiputtaessaan vanhasta, vasemman korvansa vieressä olevasta haavasta valkoista tahnaa luutnantin kengille.

”Mutta muista, Tar! Tee vain työsi ja muista selviytyä, koska nyt kun ne hiiretkin ovat tässä pelissä mukana, tästä voi tulla verinen jahti! Muista tämä: sinä varmistat, että saan edes yhden xenomorffin tutkittavaksi tai se olet sinä, joka saa pääkoppansa kaatopaikalle!” huusi Weyland luutnantin kasvoille luutnantin tuntiessa omantunnonsa jo kolkuttavan.

Hänen ei olisi pitänyt jättää sitä liikkeentunnistintaan hiirten kouriin, mutta se ainoastaan kuului hänen pomonsa suunnitelmaan.

Suunnitelmaan, jota se mies oli suunnitellut aina Ripleyn itsemurhasta saakka!

Jahti voi alkaa, ystäväni! Missä tahansa oletkaan.” ajatteli mies katsellessaan pimeille kujille kävellessään pormestarin puheille pikkuhiljaa luutnantti suojelemassa häntä.

_________________
"Hei hei, nää heinätkin on meidän heinii!" - Rasvanahka
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
DeadRat21
Moderaattori
avatar

Viestien lukumäärä : 405
Join date : 25.01.2014
Ikä : 22
Paikkakunta : Itä-Pirkanmaa

ViestiAihe: Vs: Hiiriä pivossa, paholainen oksalla (K15)   Ti Helmi 18 2014, 21:17

Luku 3: Chicago karanteenissa


Taas uusi päivä, jonka voisi vain nukkua sen pitemmittä ajatteluitta, mietiskeli häkissään nukkuva xenomorffi kuorsaten valuttaen kuolaansa hampaittensa välistä.

Mukavat yöunet keskeytti kuitenkin koputus lasihäkkiin, mikä sai Lesterin nostamaan päänsä äänten suuntaan.

Ja tietenkin se oli se inhottava vapaudenriistäjä Lalli Leipäjuusto, jota olento yritti parhaansa mukaan välttää katsomasta.

Herätys, lemmikkini! On jokapäiväisen aamujumppasi aika.” ilmoitti matoja mussuttava plutolainen pudottaessaan rääkyvän olennon alakertaan harjoittelemaan saalistamista, jota se oli joutunut harjoittelemaan ensimmäisestä työpäivästä lähtien.

Ja kuinka paljon käärmemäinen olento olisi halunnut nirhata sen plutolaisen tippuessaan hampaat edellä kellarissa olevaan mutaan. Siltä olennosta tuntui siltä kuin sen oikeutta elää vapaana olisi katsottu toinen silmä kiinni ja se toinen silmä olisi ollut jossakin aivan muualla.

Mutta ei auttanut itku markkinoilla. Sen oli kestettävä, kestettävä aivan mitä tahansa, jopa raipan ottamisesta epäonnistuessaan, jos se halusi päästä kotiin.

Pimeän huoneeseen alkoi kuulua ääntä, mikä sai xenomorffin pakenemaan pimeyteen odottamaan vihollisiaan.

No niin, neidit! Olkaa vain valppaina ja ampukaa aina nähdessänne xenoja, onko tämä selvä?!” sanoi pulssikivääreillä varustettujen virtuaalisotilaiden virtuaalikersantti katsellessa pimeään, mudan vallassa olevaan huoneeseen muiden kolmen sotilaan kävellessä pois päin toisistaan Lesterin liikkuessa katossa pää alaspäin ryömien kiviä luokse kävelevän sotilaan luokse.

Kappas vaan! Jos tääl on xenomorffi, se ois varmaan jo... ARRGH!!!” päästi sotilas Lesterin lyödessä pitkällä hännällään solttuparan kaulaa virtuaalisotilaan kadotessa taivaan tuuliin bittipaloiksi.

Nyt Lesterin piti vain liikkua noiden jäljellä olevien sotilaiden pään yläpuolella aivan hiljaa...

Ratzozki on kaatunut, miehet! Toistan: Ratzozki on kaatunut!” ilmoitti kersantti katsoessaan kuolleen sotilaan suuntaan, huomaamatta sotamiestä missään, kun jokin tarttui hänestä kiinni ylhäältä ja se heitti kersantin voimalla toisen sotamiehen rintaan molempien kadotessa edellisen sotilaan tavoin taivaan tuuliin ainoastaan yhden sotilaan jäädessä huoneeseen tarpomaan uskottavalla tavalla peloissaan yrittäessään edes pysyä hengissä liikkeentunnistimen päästäessä valaan tapaisia ääniä hermostuttavalla tavalla.

Se oli jossain aivan lähellä. Olihan se jo hoitanut kaksi sotamiestä ja kersantin hetkessä, eivätkä hänen mahdollisuutensa vaikuttaneet yhtään sen kummoisemmilta, kun liikkeentunnistin alkoi havaita liikettä jokainen sekunti aina vain lähempää.

Ja sotamies-parka ei edes ehtinyt ammustakaan ampua, kun hän tunsi valtavan, paksun hännän kaulallaan, joka puristi häneltä ilmat pihalle!

Niin täydellisen nopeasti tehty eliminointi, joka saisi jopa erikoisjoukotkin kateudesta vihreiksi.

Mutta se ei vielä riittänyt Lesterille Leipäjuuston mielestä. Sitä oli vielä testattava hiiriä varten, joten plutolainen päätti korottaa huoneeseen tulleiden sotilaiden määrää neljästä kuuteentoista! Nyt sen olisi paras osata hoitaa niinkin monta sotilasta ottamasta osumaa.

Ja Lester, älä unohda, että harjoitushan tekee mestarin!” kuulutti plutolainen huoneeseen Lesterin sihistessä takaisin epämiellyttävään sävyyn sotilasjoukkion juostessa huoneeseen Lesterin kalppiessa takaisin pimeyden suojiin vielä kovempien sotilaiden katseilta.

Nyt sotilailla oli pulssikiväärien lisäksi tappavia liekinheittimiä, nopeita hauleja ampuvia haulikkoja sekä kohteisiinsa lukittuvia, mukana kannettavia ketjutykkejä, joista jälkimmäiset taisivat olla tappavimpia.

No niin, pojat! Silmät vaan tarkkana.” kehotti poppoon karskilta näyttävä liekinheittimellä varustautunut luutnantti liekittäessään aluetta pienen välimatkan päästä Lesterin rynnätessä suojaan hännän melkein jäädessä liekkeihin.

Oli vain siitä nopeasta liikkeestä kiinni, ettei se xenomorffi kirkunut paljastaen olinpaikkaansa sotilaille, mutta siihen erääseen sääntöön se oli tottunut jo syntymästään lähtien: älä ikinä jää yhteen paikkaan vaan liiku joka paikassa vaiston varassa. Sekin sen kaukaisen kuningattaren viestinä...

Oonko se vaan mä, luti, vai näkykö tuolla jossain häntä? Varmana se oli xeno ja liikkeentunnistinkin naksuttaa siihen malliin.” tokaisi haulikkoa oikeassa kädessään pitävä sotilas katsoessaan liikkeentunnistimen tutkanäyttöä hermostuneena hänen edessään olevien solttujen valaistessa edessä olevaa maata, luutnantin ja kersantin liekittäessä sitä havaitsematta yhtään mitään, päättäen jatkaa kävelyään eteenpäin valmiina kaikkeen.

Älä ny, Wrops! Kyllähän xenoja tällä kalustolla paahtaa mielellään jopa kuoleman porteilla!” kehuskeli haulikkosotilaan vieressä oleva liekinheittimellä varustautunut sotilas, joka katseli liekinheittimeen kiinnittyneellä taskulampulla ympärilleen, astellen huomaamattaan vastenmielisen kuolaan, mikä sai sotilaan uhon loppumaan siihen paikkaan: se olento oli jossakin aivan lähettyvillä...

Voi veljet! Eikö ne kullinaamat voi vaan pitää tätä tavaraansa siellä, missä pippuri kasvaa?!” kirosi sotilas pysähtyessään pikku hetkeksi ottaakseen kuolan pois saappaistaan hänen asetovereittensa kävellessä eteenpäin.

Ja siinä oli Lesterin tilaisuus kaataa koko muodostelma siihen paikkaan: tuo ihminen suorastaan kerjäsi mestausta!

Daa-da-da-da-daa...” lauleskeli miekkonen Lesterin kopauttaessa miestä jalalle, huolimattoman sotilaan painaessa liekinheittimensä liipaisinta liekkien syöksyessä hänen asetovereittensa niskaan, joista 5 päätyi liekkeihin huutaen kivusta muiden onnekkaiden kumartuessa tappavilta liekeiltä.

JUMALAUTA!!! KUKA ON TÄSTÄ VASTUUSSA?!” huusi taaksepäin kääntynyt luutnantti katsellessaan palavien sotilaittensa karmivaa huutoa, mutta vieläkin pahempaa oli luvassa...

Sillä eräällä palavalla sotilaalla oli pulssikiväärinsä lisäksi tappavia kranaatteja vyötäröllään!

HERRAN JUMALA!! MIEHET MAASTOUTUKAA!!!” huusi luutnantti miehilleen kranaattien räjähtäessä sotilaitten kalppiessa suojaan yhden sotilasparan lentäessä veret lentäen ja kahden muun haavoittuessa vakavasti vyötäröstä alaspäin räjähdyksen voimasta.

Helppoa kauraa, sanoivat yhtiön pojat! Saatte xenoja täytettyinä vaikka jalat menisivät, vannoivat ne...” vitsaili luutnantti jonkin tarttuessa hänen kaulasta tiukasti kiinni miesparan yrittäessä päästä irti käärmeen tapaisesta kuristavan tiukasta otteesta, samalla kun pimeydessä oleva olento käytti sotilaitten hämminkiä hyväkseen raijaamalla heidän luutnanttinsa pimeyteen...

Miehet! Ilmoittautukaa!!!” huusi pystyyn noussut kersantti sotilaille, joista ainoastaan 6 ilmoitti nimensä. Ja luutnantti oli kadonnut...

Paitzer on vainaa, sillä ei silmät liiku pätkän vertaa, kessu! Ja Razor sekä Ogkiera on pahasti haavottunu vatsasta alaspäin!” ilmoitti eräs selviinjääneistä sotamiehistä katsoessaan parin toverinsa kanssa asetovereittensa pahasti palaneita ruumiita, samalla kun Lester palasi tapahtumapaikalle liikkuen katossa salamannopeudella aikomuksinaan aiheuttaa vielä lisää hämminkiä.

Saatanan munamulkero saa ottaa multa turpiinsa kunhan vaan näen sen!!!” ärisi ketjutykillä varustautunut sotamies Lesterin liikkuessa häntä vipattaen katossa olevaan isoon reikään, johon se ryömi väijymään.

Minä sinulle munamulkerot näytän, senkin typerä olento!!” ärisi Lester yrittäessään pitää raivoaan kurissa, kun se kuuli sotilaiden puhetta. Ne olivat vielä elossa ja varmana olisivat entistä tarkempia kaikkien mahdollisten tappoyritysten suhteen.

No kessu! Mikä on suunnitelma?” kuiskasi sotilasringissä oleva sotamies kersantiltaan, joka alkoi selittämään suunnitelmaansa ketjutykkiä käsissään pitävän soltun vartioidessa rinkiä räpsäyttämästä silmiään kertaakaan niiden tulviessa raivosta.

Tule tänne, kisu kisu kisu!!!” mutisi sotilas henkäistessään pikku hetkeksi puhdistaakseen sieraimensa.

Ja samalla hetkellä sotilas tunsi kuoleman olevan aivan hänen päänsä yläpuolella vahvoista, tosin ohimenevistä henkäyksistä päätellen; se pirulainen leikitteli hänen aistiensa kanssa.

Hei Sputz! Pää kylmänä tai susta tehään lihaa!” sanoi suunnitelmansa kertonut kersantti hermostuksissaan hikoilevalle, joka toisti hermostuneena ’Oma koti kullan kallis, oma koti kullan kallis’.

Ja juuri sillä hetkellä, kun sitä ei olisi osannut odottaa, sotilasparan maailma sumeni sen siliän tien silmien täyttyessä verestä, mutta miten?! Miten se olento pystyi tuollaiseen ja sellaisella nopeudella?

Ainakin harjoitusta katsovalle Leipäjuustolle olennon nopea ja tappava toiminta oli mieleen, viimeisten sotilaitten yrittäessä paniikissa suolata vikkelää olentoa, joka hallitsi tilannetta kuin nukkemestari.

NIITATKAA SE, MIEHET!! TULI VAPAA!!!” ärjyi kersantti viimeisten sotilaitten yrittäessä edes osua Lesteriin aseet paukkuen.

Hoidahan nyt ne viimeisetkin sotilaat ja haavoittumatta, parahin lemmikkini.” mutisi harjoitusta kameralta katsova plutolainen kädet puuskassa. Se käärme oli epäonnistunut monia kertoja viimeistellessään hommaansa ottamalla muutamia osumia, mutta olihan sillä jo paljonkin ikää, mikä näkyi sen liikkeissä pienenpienenä hitautena.

Mutta plutolainen todellakin luotti siihen, että Lester oli ottanut oppia edellisistä lukuisista harjoituskerroista.

Sillä miten muutenkaan hän saattoi olla varma siitä, että tuo happoverinen olento pystyisi taistelemaan niitä hiiriä vastaan; kyllähän se oli Electrobuildmaxin kihot hoitanut leikiten, mutta ne moottoripyörähiiret olivat aivan toista maata.

SAATANA!!! SEHÄN ON HELEVETIN VIKKELÄ PIRULAINEN!!!” huusi pulssikivääristään räjähdeammuksen ampuva sotamies muiden ampuessa omille tahoilleen Lesterin ryömiessä jossakin pimeyden suojassa liikkeentunnistimien päästäessä ääniä pulssikiväärien sulosointujen säestäessä hermostuttavaa tilannetta.

PUUJALKAVITSIT SIKSEEN, TEX!! NYT SUOLATAAN NAHKIAISTA!!!” huusi taaksepäin ampuva, tummaihoinen sotamies karjuen viimeisten sanojensa kohdalla kiväärinsä ammusten lentäessä pitkin poikin aluetta Lesterin pysyessä turvallisen välimatkan päässä väistellen nopeasti kohtitulevia ammuksia.

Nyt se osasi väistellä niin hyvin kuin se osasi, kiinnittäen huomionsa välittömästi tummaihoisen sotamiehen hillittömään tulitukseen, joka alkoi olla lopussa kiväärin ammusnumeroa katsoen. Nyt siinä oli enää 17 plasma-ammusta.

Sekunti sekunnilta Lester liikkui lähemmäs yksin olevaa sotilasta, joka pureskeli hampaitaan päästellen rivouksia samalla, kun ammusten määrä alkoi lähestyä loppuaan. Enää vain 10 ammusta.

SAATANA, MIEHET!! MISSÄ SE ON?!!” ärjyi tulituksensa hetkeksi lopettanut kersantti, kun takaa kuului ikävää huutoa. Se oli aivan lähellä!

MIEHET!!! LISTIKÄÄ...” huusi kersantti juuri kuolleen sotamiehen pulssikiväärin laukaistessa kranaatin viimeisiä sotilaita päin, jotka huusivat kranaatin pamahdettua ja liekkien käristäessä heidät kuoliaiksi.

Lester vain virnisti pirullisesti taustalla sen vastustajien huutaessa apua. Kuinka hienoa olikaan katsella pirullisen työn tulosta.

Suorastaan mainiota, Lester! Tällä suorituksella ansaitsit tämän illan verran lepoa!” ilmoitti plutolainen keskeyttäessään harjoitukset siihen paikkaan, samalla kun Leipäjuusto sai viestin, jonka mukaan se vastenmielinen ylipäällikkö olisi soittamassa.

Ja kaikista vastenmielisintä oli ehdottomasti se perinteinen plutolaistervehdys, mikä sai hänet melkein oksentamaan Lesterin ryömiessä alakerrasta valtavaa putkea ylöspäin valkoiseen häkkiinsä takaisin lepäämään Leipäjuuston onnitellessa sitä vielä kerran erinomaisen harjoituksensa johdosta.

Mutta sitä olentoa ei olisi voinut vähääkään kiinnostaa tuon plutolaisen kehut. Se vain halusi hoitaa työnsä mahdollisimman nopeasti ja päästä sitä myötä takaisin kotipesäänsä.

Leipäjuusto!! Onpa mahtavaa nähdä sinua pitkästä aikaa!” sanoi plutolaisten purppurakeltaista asuaan pitävä ylipäällikkö Leipäjuustolle, joka yritti pitää pokerinaamaansa kaamealla virneellä; ”Niinpä niin, teidän keisarillinen mahtipontisuutenne! Vetomuuntajan...”

Mutta kun kerran viime soitosta on kuulunut aikaa, eikö kävisi perinteinen plutolaistervehdys?” tokaisi Camembert pyllistäessään videoruudulle Leipäjuuston nielaistessa. Nyt oli vielä tämäkin nöyryytys kestettävä!

”Poski poskeen, peffa peffaan, Pluto kaiken valtaa, kun muut vaan venttaa!! HUUHHUHHUUHHUU!!!” tervehtivät plutolaiset painaessaan takamuksiaan kuvaruudulle huristellen käsiään ja tehden kainalopierut tervehdyksen lopuksi.

”Jos kerran nämä jo sangen ihastuttavat tervehdykset on hoidettu, voisitteko ystävällisesti kertoa aikomuksenne, teidän ylipäällikkyytenne? Minulla kun olisi tärkeää tehtävää.” vihjasi purppura-asuinen plutolainen ylipäällikön hengittäessä syvään. Kyseessä taisi olla jotain todella tärkeää...

Niin Leipäjuusto! Kun kerran epäonnistuit tapasi mukaan kuljettaa Maa Plutoon muutama kuukausi sitten, oletko sattunut lukemaan uutisia?” uteli ylipäällikkö Leipäjuuston ihmetellessä syvästi, mitä uutisia oli sanottavana. Äänensävystä päätellen kyseessä ei tainnut olla mitään hyvää.

”No millaisista uutisista on tällä kertaa kyse, teidän mahtava haisunne? Onko plutolaisten puolueilla närää mahdollisista hiiri-infestaatioista?” vitsaili Leipis hänen ylipäällikkönsä laittaessa omasta päästään video-tallenteen pyörimään, ja siinähän oli itse Weyland-Yutanin nokkamies Karl Weyland Bishop haastateltavan penkillä!

Ja juuri se mies oli saanut kutsumanimen ’Ikuinen xenomorffi-metsästäjä’ , eikä Leipäjuustoa todellakaan miellyttänyt kuunnella, mitä Weyland sanoi haastattelussaan...

Ja nyt vieraaksemme saapuu luvatun filmitähti Jori van Hameen paikalla, itse avaruuden siirtokuntia muodostavan ja uraauurtavan sotilasaseita tuottavan yhtiön nokkamies, itse Karl Bishop Weyland!!!” huudahti seisova sinipaitainen, vaaleahiuksinen uutistoimittaja Ruunar Edgar yhtiön pomon kävellessä haastateltavaksi taputusten raikuessa.

Kiitoksia, että sallitte minun haastatteluni näinkin lyhyellä varoitusajalla, herra Edgar! Näköjään koko Chicago on tällä hetkellä jännittyneessä tilassa, sekä minun että erään avaruudesta kotoisin olevan vieraan johdosta.” sanoi Weyland puristaessaan toimittajan kättä kohteliaasti, molempien käydessä istumaan tuoleille haastattelun ajaksi.

No niin, herra Weyland! Saavuitte juuri aamuyöstä kaupunkiimme ja näköjään sotilaanne ovat jo työn touhussa. Onko kaupunkilaisilla mitään pelättävää heidän suhteensa?

Vannon, etteivät sotilaani vahingoita yhtäkään kaupunkilaista, kunhan he eivät vain sotkeudu heidän tehtäväänsä. Samaa en kuitenkaan voi kuitenkaan sanoa siitä olennosta, joka mahdollisesti on tässä kaupungissa.

Mutta herra Weyland, huhujen mukaan Ellen Ripley, ainoa rahtialus Nostromon tapauksesta selvinnyt ihminen, kuoli vankilaplaneetta Fury 161:llä! Yritittekö todellakin auttaa häntä tämän niinsanotun xenomorffi-tapauksen kanssa?

Ripley oli aina paluunsa jälkeen outoluonteinen, vainoharhoista kärsivä ihminen, joka ei pystynyt valitsemaan parempaa vaihtoehtoa silloin kun hänellä oli mahdollisuutensa pysyä hengissä! Mutta elämähän on jokaisen itsensä päätettävissä, ja kunnioitan Ripleyn päätöstä syvästi uhrata itsensä suojellakseen meitä niiltä kauheuksilta.” tokaisi Weyland toimittajan ottaessa paperinpalan käsiinsä, jota hän alkoi silmäillä tarkasti.

Samaa ei voi kuitenkaan sanoa siitä raportista, minkä Ripley antoi teille sen jälkeen, kun hänet löydettiin tämän vuoden helmikuussa ajelehtimasta avaruudesta. Oliko tämä seuraava käsky todellakin ihmishenkien uhraamisen arvoista: ’Nostromo ohjattu uusiin koordinaatteihin. Pääprioriteettina on tutkia elämänmuotoa ja toimittaa se laboratorioon tutkittavaksi. Kaikki muut prioriteetit kumottu. Miehistö uhrattavissa’. Eikös tämä ole teistäkin, parahin herra, todellakin äärimmäinen toimenpide? Uhrata ihmisiä jollekin ulkoavaruuden olennolle, josta me emme tiedä juurikas yhtään mitään?

Tälläisestä käskystä olen todellakin ihmeissäni. Uhrata ihmisiä tuollaiselle tunteettomuuden perikuvalle vain jotta se voisi elää! Mutta emme me ole sen olennon asemassa, se varmasti teki vain sen, mitä kuka tai mikä tahansa olisi tehnyt samassa asemassa: pysyä hengissä! Niin kuin me ihmiset silloin kivikauden aikaan...

Mutta sehän tappoi melkein jokaisen miehistöstä vieläpä arveluttavilla tavoilla! Vaikka tämä Nostromon tapaus on hyvin kiinnostavaa kuunneltavaa, onko teillä mitään sanottavaa tästä tapauksesta?

Sanon vain sen, herra Edgar, että vaikka monet huhut väittävätkin johtamani yhtiön olevan pelkkää kylmää, rahaa ajattelevia hirviöitä varsinkin LV-426:sen tapauksen jälkeen, oikeasti me olemme ajatelleet ainoastaan siirtokuntalaisten parasta aina minun astumisestani yhtiön johtoon vuodesta 2153 lähtien! Te pyydätte apuamme xenomorffi-tapauksissa, niin hoidamme sen pidemmittä ihmettelyittä pois alta!” ilmoitti Weyland sulkiessaan silmänsä puheensa päätteeksi osan yleisöstä taputtaessa toisen osan taas pitäessä käsiään puuskassa epäillen miehen lupauksia.

Ja vielä viimeiseksi, parahin herra Weyland. Voisitteko vielä kertoa, mitä te aiotte tehdä täällä Chicagossa?” kyseli Edgar aavistamatta, mitä haastateltavalla miehellä oli tulossa suustaan.

Ensiksi, koko kaupunki on tästä hetkestä lähtien ympärivuorokautisessa valvonnassa ja karanteenissa aina Michigan-järvelle asti! Kukaan ei pääse kaupungista menemättä tullista läpi ja kaikkia kaupungin viemäreitä valvotaan tästä lähtien todella tarkasti! Yövalvonnat suoritetaan aina kello 20:stä lähtien joka ilta!


”No niin, jätkät!! Täs varastossa pitäis olla jotain. Tutka ääntelee siihen tyyliin!” kertoi seinään nojaava sotamies katsoessaan liikkeentunnistimen tutkaa muiden solttujen talsiessa ovelle aseet valmiina laulamaan.

”Yks! Kaks! KOLME!!!” huusi sotamies potkiessaan ruosteisen metallioven auki juosten kahden kaverinsa kera pimeää varastoa tutkimaan hampaat irvessä.

”Oskert ja Kiltra, te tutkitte ton päädyn tuolta! Alokas, sä tuut mun mukaan!!” ilmoitti kersantti Veqra sotilaitten astellessa intoa puhkuen pimeään varastoon sisään, kuunnellen liikkeentunnistimien ääniä. Jokin liikkui isossa varastossa heidän lisäkseen...

”Hei Kiltra! Löytyyks mitään?” kyseli laatikoita pois työntävä Oskert kaveriltaan, joka katseli laatikoiden sisällät läpikotaisin laatikoiden päällä olleella sorkkaraudalla.

”Ei mitään, Osk! Ei niin mitään merkkiä xenomorffi-munista ainakaan täällä!! Ja sitten meni hyvät viinatkin sen siliän tien.” ilmoitti Kiltra katsoessaan taskulampun valossa säpäleiksi hakkaamiaan puulaatikoita, joissa olleet viinapullot olivat nyt aivan murskana ja kaikki niissä ollut juoma valui lattialle.

Veqra ja alokas katselivat sillä välin katosta vuotavaa kuolaa, mikä merkitsi yhtä ainoaa asiaa: xenoja oli jossakin päin tässä kaupungissa.

”Tsekataas...” mutisi kersantti astellessaan metallitankon kohdalle hieman peloissaan oleva alokas takanaan, Veqran asettaessa kätensä kuolan alle tunnustellen sitä hyppysissään.

”AAAHHH!!!!” huusi alokas yhtäkkiä jonkin hypätessä hänen päällensä sillä vaikutuksella, että kersantti ampui alokkaan suuntaan Oskertin ja Kiltran havahtuessa välittömästi kuullessaan jotain sihinää kersantin läheltä.

”JÄTKÄT!!! PYSÄYTTÄKÄÄ SE JA ÄKKIÄ!!!” huusi Veqra mustan olennon kadotessa oviaukosta ulos sihinän kuulostaessa enemmän vihaiselta...

”Ei ongelmaa, kessu!! Pikku pirulainen on nalkissa!!” kuului ovelta tulevalta sotilaalta, joka piti varastossa ollutta pikku olentoa vasemmassa kädessään.

Se olento olikin vain musta kissa, joka oli hermostunut siitä, kun sen kotipaikkaan tullaan noin vaan!

”Noin sitä pitää, kessu!! Tää katti tässä on varmaan surmaamisen arvonen.” vitsaili sotamies päästäessään vastaan hangoittelevan kissan etsimään uutta kotipaikkaa...

”Mirri vieköön!! Tollasten väärien hälytysten takia meiän aseistus lakoaa jo ennen niitä vehjekäärmeitä!” kirosi kersantti ilmoittaessaan sotamiehet katsomaan hänen silmiensä edessä olevaa metallitankoa.

”Jumankauta!! Ei tartte olla mikään Einstein luokitellakseen toi kama xeno-kuolaks. Tää koko city ois varmaan hetkenä minä hyvänsä niitten käärmeiden hautomo päivässä!” tokaisi kissan päästänyt sotamies katsoessaan kersanttinsa taskulampun valolla tangosta vuotavaa, valkoista kuolaa, jonka poispesemisessä kestäisi pieni ikuisuus.

”Paitsi ettei niitä oo täällä kovinkaan montaa, Guters. Meidän on palattava lutin luo ja raportoiva tästä. Koko Chicago on pakko laittaa karanteeniin, ei tässä muukaan auta niitten hirviöitten löytämiseksi!” ilmoitti kersantti kävellessään ulos varastosta kertoen muillekin kuolasta pikaisesti koko porukan kalppiessa satamasta majapaikkaan pikavauhtia.


Kuunnelkaa minua, Chicagon asukkaat. Pysykää sisätiloissa aina pimeän tullen älkääkä kulkeko missään pimeässä edes päiväsaikaan! Tämän muukalaisuhan tuhoamiseen olen kutsunut lisäjoukkoja mukana olevien solttujen lisäksi, joten varautukaa läpikotaisiin tutkintoihin vaikkette edes näkisi sitä olentoa! Jos te haluatte auttaa...” Camembert päätti tallenteen siihen paikkaan erittäin vihaisena, Leipäjuuston taas yrittäessä pitää tekohymyä yllä ylipäällikön naaman mennessä entistä punaisemmaksi.

Älä yritä leikkiä, ettei sinulla muka ole pätkän vertaa mitään tekemistä tämän tapauksen kanssa! Olen kuullut siitäkin, että jotkut Chicagossa olevan sähkö- ja rakennusfirman pääkihot on listitty viimeisten viikkojen aikana, ja mitäköhän siitä voi päätellä? Olet vieläkin alempana kuin luulinkaan, Leipäjuusto! Hommata vieläpä parasiitiksi luokiteltu olio, joka käyttää muita elämänmuotoja luodakseen kaltaisiaan vielä lisää.” irvaili ylipäällikkö viitatessaan Leipäjuuston häkissä olevaan nukkuvaan olentoon, jonka hän näki lasin läpi käskyläisensä epäonneksi.

”Mutta teidän ylipäällikkyytenne, häkissäni oleva käärme on varmemmassa hallinnassa kuin vesikauhuinen koira! Uskokaa huviksenne, tuo ’parasiitti’ ei tapa ketään ilman minun lupaani, vaikka se saattaa liikkua ties missä jättäen kuolaansa ties minne.” selitteli Leipis ottaessaan Lesteriltä tullutta kuolaa pois kengistään. Ehkäpä sille pitäisi laittaa sähköpantakin, joka antaa sähköshokkeja aina kuolan valuessa suusta.

Ja juuri tuota olentoa Weyland etsii jopa viimeisen mahdollisen kiven alta, joten sinun olisi kärvennettävä se ja mahdollisimman äkkiä! Tuo olento on loinen, joka pitäisi talloa jo syntyessään!!” käski Camembert Leipiksen pitäessä päänsä kylmänä ylipäällikön edessä.

Ja kun Leipäjuusto ei olisi enempää ongelmia kaivannut, Rasvanahka tallusteli pomonsa luokse tuomaan ikäviä uutisia.

”Herra Leipäjuusto!”

”Ei nyt, poikaseni! Etkö näe, että minulla on tärkeä puhelu kesken?” kyseli plutolainen äreissään hänen ykkösmiehensä osoittaessa labran ovelle, jolta kuului voimakasta koputusta ja vieläpä käskykin: ”AVATKAA TÄMÄ OVI TAI ME TULEMME LÄPI!!! KUULETTEKO?! TÄMÄ KUULUU XENOMORFFI-UHAN EHKÄISY-OHJELMAAN, JOTEN AVATKAA TÄMÄ OVI!!!” Camembert sulki vastaanottimensa välittömästi Leipäjuuston ajautuessa paniikkiin; jos nuo sotilaat löytäisivät sen olennon, hänen kiduksensa käristettäisiin välittömästi!

Plutolaisen onneksi Lester oli ollut kuulolla jo Camembertin yhteydenotosta lähtien, ja se tiesi, mitä tehdä, kun tulee kutsumattomia vieraita.

Ja sen olennon edessä oleva viemäriluukku aukesi välittömästi, juuri kun labran teräsovi alkoi murtua Rasvanahan yrittäessä pitää sitä vielä hetken paikoillaan, kunnes se lopulta murtui ja rasvaa valuttava järkäle jäi sen ja raskaasti varustautuneen sotilasyksikön alle!

”Au!! Ou!! Eiks - AU!! - teil!! - Ouhuh!! – oo AAHH!!! Anti olla!” kyseli Rasvis merijalkaväen sotilaitten talloessa hänet alleen.

”Ai että itse Weyland-Yutanin merijalkaväki on pistäytynyt käymään! Maistuisiko teille juotavaa?” kyseli plutolainen sotilaitten tarttuessa hänestä kiinni, päästäen irti välittömästi haistaessaan ikävän hajun.

”YÄÄH!! Milloin olette viimeksi käyneet pesulla, herra Leipäjuusto?” kysyi nuori sotamies pitäessään sormiaan nenällään vastenmielisen juustoisalta hajulta muiden sotilaitten tarkistaessa koko huoneen perin pohjin Leipäjuuston yrittäessä pitää päänsä kylmänä ja yrittäessä keksiä selitystä häkissä ja koko rakennuksessa olevalle kuolalle. Pitikö noiden sotilaittenkin niiden näsäviisaiden jyrsijöiden lisäksi puuttua hänen suunnitelmiinsa?

”Te tulette mukaamme, hyvä herra! Pomollamme on paljon mielenkiintoisia kysymyksiä teitä ajatellen!!” sanoivat kaksi karskia sotamiestä tarratessaan plutolaisen vaatteista kiinni vetäen hänet mukanaan ulos labrasta.

”Ja mistäköhän arvoisa herra Weyland aikoo kysellä?” kyseli plutolainen kuin hän ei olisi tiennyt koko asiaa, kunnes eräs sotilas näytti kuvan, jossa oli xenomorffi jonkinlaisella iltakävelyllä.

”No niin, herra! Nyt sitten kun tiedätte, mistä pomo aikoo pitää teille jutustelua, eiköhän hommata teidät kohtaamispaikalle!!” ärjyivät sotilaat Leipäjuuston otsan kostuessa jännityksen tuomasta hiestä.

Nyt hänellä oli onneksi muutama hetki keksiä hyvä selitys sille xeno-metsästäjälle, ilman että hän alkaisi epäillä mitään. Tosin Prätkähiiret olivat toinen juttu ja toivottavasti he eivät saisi tietää tästä kovinkaan pian...


Jos te haluatte auttaa meitä omilla aseillanne ja vapaaehtoisesti, se kelpaa! Mutta olkaa tarkkoina, hyvät kansalaiset! Tästä lähtien tämä kaupunki on valvonnassa viimeistä nurkkaa myöten!” sanoi haastattelunsa lopettava Weyland kätellessään Edgaria television sulkeutuessa Last Chance-korjaamolla.

”No nii, pojat! Meille tais tulla just roppakaupalla enemmän ongelmia.” mutisi television juuri kiinni pistänyt Moto Turbon ja Vinskin huokaistessa. Koko kaupunki näytti nyt olevan sotilasvalvonnassa yhden vaivaisen olennon takia.

”No, eiköhän oo aika käydä hommiin. Hei Santtu-typy, onks se liikkeentunnistin minkään arvonen?” kyseli sohvalta noussut Turbo mekaanikon tullessa takahuoneesta muutama siru käsissään.

”Paxtin liikkeentunnistimesta pystyin ottamaan palasia niin että nyt teidän prätkät havaitsee liikettä jopa sen 30 metrin päästä! Tosin näissä siruissa on yks pikku probleema...” ilmoitti Santtu laittaessaan hiirten prätkiin siruja, joiden tarkoituksena oli tehdä tutkista entistä tarkempia.

”Jätä huonot puolet unholaan, beibi, kun meistä on kyse! Eiköhän me havaita se olento vaikka pimeimmästäkin nurkasta.” uhosi Vinski Turbon ja Moton pudistellessa päitään; minkä tahansa muun olennon löytäisi jostakin nurkasta pysyen vielä hengissä sen löytämisen jälkeen, mutta tämä olento oli niin vikkelä, että hyvä jos sen sai edes hetkeksi mihinkään satimeen.

”Kuten Paxt sano siinä viestissään, sen liikkeentunnistinta ei kannata käyttää 20 minsaa pidempään yhteen putkeen, joten käyttäkää niitä säästeliäästi, jäbät, tai joudutte ettimään sen käärmeen hiirtenvaistojenne varassa!” mekaanikon suusta kuulleet ikävät tosiasiat saivat hiiret ajattelemaan hieman varovaisemmin: ei todellakaan ollut kivaa joutua kohtaamaan xenomorffin tapaista olentoa, mutta hiiren oli tehtävä, mitä hiiren oli tehtävä eli laitettava henkensä alttiiksi hengenvaaralle...

Tosin Vinski otti hengenvaarallisen olennon antaman haasteen vastaan kuin se olisi ollut hänen toivomansa haaste raudankovasta vastustajasta, muiden kokiessa myötähäpeää valkoturkkisen marsilaisen sokeasta uhosta.

”No nii, jäbät! Eiköhän painuta baanalle laittamaan se käärme aisoihin!!” huudahti punaiselle prätkälleen ponkaissut Vinski innoissaan Moton ja Turbon astellessa omille pelithepoilleen valmiina jahtiin.

”Ja eiku...” aloitti Turbo kolmikon pistäessä pyörien moottorit käyntiin.

”HANAT AUKI!!!” huusivat hiiret yhtaikaa ajaessaan tallista ulos Santun aukaistessa tallin ovet prätkillä huristelevien jyrsijöiden kaasuttaessa valon valaiseman kaupungin kaduille.

”Puuh!! Kuinka monta kertaa oonki joutunu noille puupäille tästäki huomauttaa?” puhisi teräsoven juuri avannut Santtu ajatellen lähtiä tutkimaan hämillään olevaa kaupunkia. Nyt pitäisi vain muistaa olla menemättä pimeisiin paikkoihin.

No niin, typy! Eiköhän oo aika ottaa osaa tähän käärmejahtiin!!” ajatteli ruskeatukkainen mekaanikko ottaessaan oman liikkeentunnistimensa ja pienen liekinheittimen mukaansa kävellessään sotilaitten miehittämille kaduille ottaen avaimen mukaansa ja sulkien tallin ovet.

Mutta ruskeatukkainen nainen ei voinut aavistaakaan, kuinka lähellä pirullinen olento todella oli, niin huomaamaton ja hiljainen se oli kaiken ratsauksen keskellä, että se olisi voinut nauraa sotilaiden hämmingille...

Tosin Lesterin oli pidettävä Santtua silmällä erittäin hiljaa ja rauhallisesti, niin kuin Leipäjuusto oli sanonut: jos tuo nainen jäisi Lesterin kouriin, niin sitten hiiret romahtaisivat!

Lester ei todellakaan olisi halunnut plutolaisen kuulevan sen ajatuksia juuri sillä hetkellä: ehkä tuo nainen voisi auttaa sitä...

Tosin sitä ajatusta vastaan pyöri se tosiasia, että Lesterin nähdessään tuo nainen varmaan pinkoisi pakoon, mutta toisin kuin se naaras siellä aluksella kauan sitten, jotenkin siitä tuntui siltä, etteivät kaikki ihmisnaaraat ole mitään hermoheikkoja.

Sen Lester oli saanut kokea silloin, kun hän oli melkein onnistunut murhaamaan sen valkoiseen avaruuspukuun sonnustautuneen ihmisnaaraan, joka jysäytti sen pakoaluksen ilmalukosta ulos ja sitten vieläpä ampui harppuunan sen rintaan sinnikään vastustelun päätteeksi. Ja vaikka se ihminen oli tehnyt virheen päästäessään irti siitä harppuunapistoolista, se oli melkein käristänyt alukselle takaisin ponnistelevan olennon kuoliaaksi siinä sivussa.

Se hetki ikuisen kivun kera vieläkin kalvoi vanhaa xenomorffia, mutta nyt sen oli keskityttävä pitämään itsensä piilossa varsinkin sotilaitten ja Prätkähiirten silmistä, tai muuten se saisi heittää pikaiset hyvästit paluulipulleen.

Eikä se voinut aavistaakaan, kun eräs katolle talsinut merijalkaväen sotilas oli ottanut pahaa- aavistamattoman pirulaisen tähtäimiinsä, melkein hihkaisten kävellessään lähemmäksi kadulle katsovaa, kuolaavaa olentoa.

”No nii, senki paskiainen!” sanoi sotamies hiirenhiljaa tarttuessaan pulssikiväärinsä liipaisimeen.

”Tää pallo ei oo tarpeeks suuri sulle ja meille...”

Nyt sen saastan kohtalo riippui vain siitä pikku sarjasta, minkä sotamies Herlight aikoi toimittaa tuon hirviön selkään.

Mutta oikeasti se tiesi paljon paremmin.

Niin paljon paremmin, varsinkin silloin kun se väisti ammukset juuri viime hetkellä ja se raateli sotilaan rintaa hännällään sillä seurauksella, että hän tippui alas kadulle roskalaatikkoa päin veret lentäen!

Juuri sillä hetkellä Lester muisti katsellessaan pimeälle kujalle päätynyttä huonossa kunnossa olevaa sotilasta, miksi sen ei todellakaan kannattaisi alkaa pehmoilemaan, varsinkaan tuonkaltaisten aseistettujen olentojen kanssa. Ne Prätkähiiretkin saisivat tuta sen raivon, mikäli ne jyrsijät pistäisivät sen ahtaalle!

Mutta miksi ne moottoripyörillä ajelevat jyrsijät säästäisivät sen? Jo pelkkä ajatuskin tuntui mahdottomalta sulattaa varsinkaan eilisen takaa-ajon ja mahdollisen paljastumisen jälkeen.

Ja nyt kun Leipäjuustokin oli kuulustelussa, xenomorffi-paran ainoa oljenkorsi päästä kidutuksestaan riippui tuon ihmisen varassa.

Mutta mitä jos Leipäjuusto käyttäisi sitä tilaisuutta hyväkseen? Se riski oli kuitenkin otettava, tai se tuskin olisi koskaan vapaa!

_________________
"Hei hei, nää heinätkin on meidän heinii!" - Rasvanahka
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
DeadRat21
Moderaattori
avatar

Viestien lukumäärä : 405
Join date : 25.01.2014
Ikä : 22
Paikkakunta : Itä-Pirkanmaa

ViestiAihe: Vs: Hiiriä pivossa, paholainen oksalla (K15)   Ti Helmi 18 2014, 21:20

Luku 4: Kuin tyhjästä ilmestynyt paholainen kaupan päälle


Sitä aina luulee leipätyönsä olevan niin helppoa. Varsinkin silloin, kun luulee jo voittaneensa viimeistä silausta vaille. Sen pakoon päässeen ihmisnaaraan nirhaaminen meni poskelleen, kun se huomasi minut käännyttyään peloissaan katsomaan vierelle. Se kuuma höyrysuihku, minkä oli saanut niskaani hetki sitten, siitä se tulisi maksamaan!

Silmänräpäyksessä se ihminen painoi jotakin nappia, mikä avasi sukkulan ovet ja minä olin lentää ulos. Ulos lensin viimeistään muutamaa sekuntia myöhemmin, kun pidellessäni kiinni oven reunoista sain pienen harppuunan rintaani. Se kipu oli sietämätöntä.

Kohtalo tosin taisi olla suopea minulle sillä hetkellä. Luulin jo lentäneeni lopullisesti kylmään avaruuteen, mutta harppuunan köysi veti minut takaisin alusta päin. Saadessani pienoisen otteen aluksesta yritin ryömiä sen aukoista sisään, mutta se pirullinen naaras veti pidemmän korren. Hetkessä aukko täyttyi lämmöstä ja ruumiini käristyi lähes täydellisesti.

Sitten oli ainoastaan minä ja ikuisuus. Kylmä avaruus, jonka pimeydessä olin varmaan niin monta kotiplaneetan kiertoa, etten voi enää mitenkään muistaa, missä oikein olin milläkin hetkellä.

Ääniäkään en pystynyt oikein kuulemaan, vaikka näin joitakin aluksia näkökykyni hämärtyessä.

Ja se kuningatar, joka oli opastanut minua sillä ihmisaluksella. Missä hän oli, kun olisin kaivannut hänen neuvojaan niinä hetkinä?

Pelkkää kylmää ilmaa. Se oli ainoa asia, mitä saatoin tuntea pitkän, ikuisuudelta tuntuvan avaruuden kiertelyn aikana.

Ja uskoin jo loppuni tulleen nukahtaessani, mutta eipä minulla ollut muutakaan vaihtoehtoa: joko yrittäisin pitää itseni horroksessa, kunnes olisin jossakin maanpinnalla, tai sitten antaisin viimeisten happihenkäysten mennä menojaan...

Se tuntui niin kylmältä, yksinäiseltä ja tukahduttavalta olla yksin kieriskelemässä ympäri avaruutta, ilman päämäärää ja vahingoittuneena.

Ja lopultakin tunsin loppuni tulleen, silloin kun heräsin kuumuuden käristäessä minun selkääni.

Allani ollut oranssi planeetta näytti jollakin tavalla niin kauniilta. Mikä sääli, jos minun elämäni olisi päättynyt juuri siihen kuumuuteen.

Mutta se ei päättynyt.


”Herra Stilton! Oletteko aivan varma, että haluatte tuon linnan? Huhujen mukaan paholaisten henget vaanivat siellä!” kyseli pulleahko plutolainen myyntimies kukkulan harjalla olevalta, keskimääräistä plutolaista selvästi laihemmalta ja nuoremmalta kalannaamalta, jolla oli verenpunaiset, lyhythihaiset aatelisasut päällään.

Hän vain katseli mielissään uutta kivenheiton päässä kotiaan. Se oli juuri hänen mieleensä.

”Älä nyt viitsi, herra Korweit! Ehkäpä juuri halpahintaisimmat mökit ovat niitä parhaimpia.” mutisi 22-vuotias aatelisplutolainen katsoessaan kiikareillaan taivaalle, jonka läpi eräs tulipallo lensi.

”Hetkonen! Mikäs pallonmötikkä sieltä on tulossa?!” ihmetteli Stilton katsoessaan kiikareilla lähempää mustaa tulipalloa, joka lopulta osui karmivaan linnaan.

”Kautta Pluton! Korweit! Vie minut välittömästi tuon linnan luokse!!” huusi Stilton karttoja katsovalle kauppiaalle, joka otti ne mukaansa juostessaan purppuralle jeepilleen.

”Mistäs tollanen hoppu, Stilton? Haluatko päätyy paholaisen lounaaks ennen aikojas?” vitsaili kaasuun pohjaan laittava kauppamies aatelismiehen vain käskiessä häntä ajamaan savuavan linnan luokse.

Mikä se komeetta oikein on? Toivottavasti en tee tätä turhaan.” ajatteli Stilton katsoessaan kiikareilla linnaa lähempää. Savusta päätellen joko komeetta oli aiheuttanut tulipalon tai sitten komeetta oli savuamassa viimeisiään.

”Vauhtia nyt tai et saa lisäliksaa!!” ärjyi aatelisplutolainen Korweitin päästäessä jeepistään sen, minkä pystyi.


Se tuntui olevan sille olennolle kuin armonisku, jota yksinäiset olennot toivovat, mutteivät saa sitä. Kipu tuntui suorastaan pirulliselta harppuunan vääntelehtiessä rinnassa miten sattui köyden jäätyä kiinni kattoon.

Mutta se oli vieläkin elossa, vaikka se oli saanut tippua monta kerrosta alaspäin, aina aulasta antiikkisen näköiseen sairaanhuoneeseen, jossa oli ruostuneita saksia ja muuta pirullista kalustoa ympäriinsä.

Jalat olivat aivan murskana ja monista pienistä haavoista ruiskahti pieniä happopurskahduksia. Eikä selkä päästä puhumattakaan olleet yhtään sen paremmassa kunnossa keltaisen hapon tulviessa niistä pikkuhiljaa lattialle.

Kuinka ironista, että se oli tipahtanut juuri leikkauspöydän päälle, mutta ei ollut ketään, joka voisi auttaa sitä tai päästää sen tuskistaan.

Sillä hetkellä pahasti palanut xenomorffi päästi karmivan huutonsa. Se todellakin halusi kuolla siihen paikkaan, kun se oli niin huonokuntoinen.

”Kuulitko tuon, Korweit? Se tuli alhaalta!!” kuuli olento kaiken pahan olon vallatessa sen. Se ei pystynyt kunnolla näkemään, eikä edes liikuttamaan jäseniään aurinkon sarastaessa alakertaan.

”Stilton! Odota!!” Huuto vain jatkui, kun joku asteli huoneeseen. Xenomorffi-parka ei pystynyt edes häntäänsä liikuttamaan, kun se tuntui olevan niin rikki.

Ja nyt se sai tietää, miltä tuntuu todellinen kipu ja sen luoma kauhu. Se piti sitä rangaistuksena niistä kaukaisista synneistään.

”Taivahan vallat!!” päästi laiha, kalannäköinen olento nähdessään, kuka päästi jäätäviä avunhuutoja. Sillä hetkellä se olento ajautui paniikkiin, se ei pystyisi puolustautumaan tuota kalaa vastaan.

”Rauhassa vain, rauhassa vain.” mutisi kalannaama astellessaan hipihiljaa outoa olentoa kohti, joka alkoi panikoimaan entistä enemmän päästäen jäätäviä ääniä. Ne eivät kuitenkaan toimineet, ja tuo kala asteli aina vain lähemmäs.

”Älä pelkää. En minä sinulle pahaa tee.” sanoi Stilton hivellessään olennon limaista, jopa vastenmieliseltä näyttävää päätä, hellästi olennon lopettaessa panikointinsa.

”No niin, ei ole mitään hätää.” sanoi plutolainen halatessaan rauhoitettua olentoa tornin myyjän astellessa huoneeseen jähmettyen välittömästi nähtyään olennon.

”Mitä Pluton nimeen olet oikein tekemässä, Stilton?” kyseli myyjä kauhistuneena Stiltonin päästäessä olennosta hetkeksi irti. Siinä olennossa oli kaiken vastenmielisyytensä kera jotakin lumoavaa.

Se näytti täsmälleen juuri siltä olennolta, jonka eräs hänen lastentarhan kavereistaan oli piirtänyt monia vuosia sitten...

”Etkö ymmärrä, Korweit? Tuo olento...” sanoi Stilton nostaessaan kätensä tumman olennon yrittäessä tehdä samoin kivun käydessä sietämättömäksi.

”Se on kuin pahimmasta painajaisesta, mutta silti niin lumoava, ystäväni!” Aatelisplutolaisen suulle nousi itselleen harvinainen vankka hymy koskettaessaan olennon limaisia ja paksuja sormia xenomorffinkin yrittäessä hymyillä jotenkin.

”Pyydän, Stilton! Mitä jos se käy päälle, jos annat sen toipua? Tuo...” Plutolaismyyntimiehen sanat tuntuivat loppuvan kuin seinään, kun hän katseli terävähampaista, heidän tapaista kaksijalkaista olentoa.

”Tuohan on saastaa!! Sehän voi tehdä vaikka mitä kun se toipuu!” varoitti Korweit tarttuessaan otsastaan kiinni; mitenköhän Plutossa tähänkin olentoon reagoitaisiin?!

”Älä kuuntele rahvaanomaista, turskaista toveriani...” sanoi Stilton raskaasti henkäisevän olennon päähän, yrittäen keksiä sille jonkinlaista nimeä. Seinällä näkyi eräitä pahamaineisia plutolaismerirosvoja, mutta nuoren aatelisplutolaisen silmät porautuivat potrettiin, jossa esiintyvällä, vihreätakkisella ja hampaita menettäneellä plutolaispiraatilla oli rinnallaan kaulakoru, jossa oli olennon tapainen musta, terävä hännänpää. Sen piraatin nimi oli Lester Poyerto.

”Lester.”

Ei, ei, ei ja vielä kerran ei!! Jo pelkkä olento kuvotti Korweitia, mutta että sille oli vielä annettava nimikin.

”Stilton! Tämähän alkaa jo riistäytyä käsistä!! Eikö kävisi että nirhaisimme tuon mikä-lie-tuo-onkaan tässä ja nyt?!” ehdotti kauppias peloissaan Stiltonin katsellessa käärmemäisen olennon pahasti vahingoittunutta rintaa, jonka päällä oli vielä jonkinlainen harppuuna tai keihäänpää.

”Sano sinä mitä sanot, Korweit, mutta tämä olento tässä...” aloitti aatelismies nostaessaan hihansa kyynärpäiden kohdalle tarrautuen kivusta kirkuvan olennon rinnassa olevaan harppuunaan kiinni; ”ei ole sen arvoinen!!” Ja sillä pienellä hetkellä Stilton vetäisi metalliharppuunan irti kivusta kärsivän olennon rinnasta, sen päästäessä jäätävää kirkunaa harppuunan lähtiessä pois.

”No niin, ystäväni, lepää!” käski Stilton olennon sulkiessa silmänsä plutolaisen hivellessä sen otsaa hellästi. ”Lepää nyt vain.”

”Jotta voisimme hankkiutua siitä eroon, niinhän, lordi Stilton?” kyseli Korweit peloissaan nuoren plutolaisen kääntyessä häntä kohti todella vihaisen näköisenä.

”Sano sinä mitä haluat, senkin pelkuriturska, mutta tämä olento, sitä ei suolata!!!” huusi Stilton tarrautuen myyjän rinnasta huutaen päin naamaa vihaisena, yrittäen varjella tuota haavoittunutta olentoa, joka tarvitsi kunnon hoitoa ja mahdollisimman nopeasti.

”Mutta Stilton! Ei tuo olento ole tältä planeetalta! Kuka tietää onko se edes tästä aurinkokunnasta!!” Stilton tiesi jo vastauksen kiinteistömyyjän kysymykseen, vaikka muistikuvat hänen lapsuudestaan olivat melko hataria.

Tuon olennon kerrottiin olevan jonkinlainen paholaisen vertauskuva, olihan sen pääkin kaareva ja sukupuolielimen näköinen, mutta kaikista eniten tuosta ’saastasta’ erottuivat juuri ne kaksi asiaa, joiden takia se oli se, mikä se oli: halu pysyä hengissä tappamalla kaikki mahdolliset uhaksi luokiteltavat ja kylmäverinen moraalittomuus, johon eivät salamurhaajatkaan pystyisi kuuna päivänä.

”Mikäs tuon olennon virallinen nimi olikaan, herra Korweit? Jos muistan oikein, sen latinankielinen nimi on Internecivus raptus eli ’murhaava varas’. Niin minä muistan, kun sain kuulla siitä vain muutama kuukausi sitten erään plutolaisjournalistin lähetyksessä.” kertoi ympyrää kävelevä plutolainen yrittäessään muodostaa jonkinlaista kuvaa muistellen erästä plutolaislapsen piirrosta, jonka piirtäjällä taisi olla jo pieni-ikäisenä traumoja ja ikäviä painajaisia. Sen lapsen isä oli kaiketi kertonut siitä vaimolleen ja näyttänyt mahdollisesti kuviakin siitä olennosta lapsiparalle jäädessä ikuiset traumat olennon ruumiinrakenteen painuessa sillä hetkellä tarkasti mieleen.

Pirullisia, huonosti päättyviä takaa-ajopainajaisia unohtamatta.

”Sanon tän vielä kerran, herra Stilton! Mikä hyvänsä tuo olento onkaan, se ei todellakaan ole meikäläisiä ja eikä me senkaltasia! Mitäköhän ylipäälikkökin sanoo, kun hän kuulee tästä?!” panikoi myyjä Stiltonin jo muodostaessa pitkän kantaman suunnitelmia tuolle oudolle olennolle. Ehkäpä sen voisi valjastaa hänen linnansa vartijaksi, joka pitää kuokkavierailijat poissa hänen tiluksiltaan.

Mutta se ei tainnut olla mikään vartija, varsinkin kun olento päästi kielensä ulos pikku hetkeksi Stiltonin vain katsoessa outoa olentoa lumoutuneena. Olennon oli parasta olla ainoa koko Linnunradan alueella ja koko Marsissa tai muuten se ei olisi arvoltaan korkealuokkainen.

”Jos kerran et halua minun pitävän tätä olentoa nykyisen hinnan kera, Korweit, kävisikö triplahinta tästä linnasta tämän olennon kera? Ja sitten vielä pidät suusi supussa tästä olennosta tai laitan sinut hirteen lavertelusta.” ehdotti Stilton hivellessään olennon kieltä, joka liikkui takaisin lepäävän olennon suuhun. Myyjä ei todellakaan halunnut pitää tällaista tietoa salassa, olihan tuo urbaanisena legendana tunnettu olento sittenkin totta, eikä siitä tiedetty mitään muuta kuin sekaisessa mielentilassa kirjoitettuja muistioita ja joitakin kuvia, joiden todentuntuisuutta juuri kukaan ei uskonut.

Todentuntuisuutta uskoivat vain jotkut henkilöt, jotka olisivat valmiita antamaan mitä tahansa saadakseen olennon itselleen. Olennon suostuttelu ulkopuolisten tarkoituksiin ei kuitenkaan olisi mahdollista, koska legendan mukaan ne palvelevat vain yhtä tarkoitusta: niiden kuningattaren käskyjä!

”Ai että triplahinta?! Miltäköhän hinta tuntuu, kun kyse on plutolaishengistä?” vitsaili Korweit kun aseen pää oli aivan hänen suunsa edessä. Stilton ei todellakaan halunnut jättää tätä hyvää tarjousta käyttämättä.

”Joko sinulle käy triplahinta linnasta tämän ’varkaan’ kera, tai minä laitan sinulle kolme ammusta päähän niin, että tuntuu. Vai kävisikö, että laitan sinut tuon olennon tappavan hapon alle? Se varmaan tekisi sinulle pelkästään hyvää.” Aatelisplutolainen aikoi käyttää siis äärimmäistä keinoa saadakseen linnan ja olennon itselleen, Korweitin yrittäessä saada nuorta plutolaista muuttamaan mieltään hänen raahatessa armoa anelevaa kauppiasta pienen happopuron alle.

”Pyydän, lordi Stilton! Älkää tehkö tätä!! Minä pyydän!!” aneli plutolaiskauppias Stiltonin laittaessa lajitoverinsa oikean käden polttavan hapon alle, mistä hyvästä se paloi välittömästi!

”Jollet sinä onneton puupää suostu vaatimuuksiini, seuraavaksi minä paahdan jalkasi hitaasti, ja todella tuskallisesti!! Haluatko jo myydä tämän linnan? Triplahinta ja tuo olentokin?” kyseli Stilton Korweitin yrittäessä estää verenvuotoa kädestään. Tuo happo oli todellakin paljon vaarallisempaa kuin tavallinen myrkkyhappo.

”Kyllä, Stilton! Minä suostun! Kauppakirjatkin voimme kirjoittaa välittömästi, mutta lupaahan minulle yksi asia...” Korweitin kyynärpääkin oli sulamassa tuon hapon voimasta. Siinä menisivät viimeiset kunnon elinpäivät...

”En enää ikinä, IKINÄ näe sinua!! Jos näen sinut, revin pääsi vaikka ainoalla kädelläni!!” uhosi kivuista kärsivä Korweit Stiltonin hymyillessä pirullisesti. Lopultakin hänen suunnitelmansa oli menossa oikeaan suuntaan.

”Hyvä on, Korweit! Voi kunpa olisit ottanut tarjoukseni vastaan jo ennen kuin laitoin käsiparkasi tuohon happoon. Häh häh häh hää!!!” naureskeli Stilton pirullisesti Korweitin voihkiessa hapon tuomasta ärsytyksestä ja polttelusta hänen muulla ihollaan. Mitä nopeammin ja kauemmas hän pääsisi tuon sekopään luota, sen parempi!

Enää vain nimi linnan omistuspaperiin ja se oli sillä selvä! Nyt tuo linna oli lopultakin hänen ja niin tuo vastenmielisen näköinen, mutta silti niin kammostuttava olentokin. Sitten siitä pitäisi vielä etsiä jotain tietoa ja laittaa se vielä häkkiin.

Mutta haluaisiko se pysyä häkissä ihan vapaaehtoisesti? Joko Stilton laittaisi sen olennon häkkiin, jotta voisi opetella tuon olennon elämäntapoja ilman pelkoa siitä, että se kävisi päälle, tai sitten hän ottaisi tappavan riskin ja antaisi sen kuljeskella linnassa ilman mitään talutushihnoja.

Olento näytti kyllä pelottavan näköiseltä terävine hampaineen ja kielensä kera, mutta tuskin se alkaisi tekemään pahoja asioita, kun sen rinnasta oli vedetty harppuuna pois ja se saisi levätä rauhassa.

”Voi sinua, Lester! Kuka ikinä ampuikaan rintaasi harppuunan, ei tainnut pitää sinusta.” saneli plutolainen hivellessään ihoaan korjaavan olennon päätä. Olento pystyi näköjään parantamaan ikävätkin vauriot, mutta leikkauspöydän, jonka päällä happohaavojaan sulkeva olento oli, päivät alkoivat olla luetut, kun se syöpysi ja olento tippui pienen happolammikon päälle sen jonkinlaisten selässä olevien putkien savutessa. Sen onneksi Stilton vetäisi painavan, ainakin 100-kiloisen olennon pois lammikon päältä, ennen kuin ehti tapahtua mitään pahempaa.

”Mutta älä huoli, ’murhaava varas’! Minä en tee sinulle samaa kuin se, joka teki sinulle tämän. Vannon sen, pitkäjalkainen ystäväni!” lupasi plutolainen katsellessaan Lesterin luurangon kaltaista rintaa, joka alkoi parantua pikku hiljaa haavan umpeutuessa. Sen keholla taisi olla aika tehokas parantumisohjelma aina, kun se saisi turpiinsa. Ehkäpä sitä voisi käyttää tunneleiden vartijana, niin hyvin se tuntui sopeutuvan ympäristöön kameleontin tavoin.

Stilton talsi pois huoneesta, jättäen pitkähäntäisen olennon lepäämään ja rauhoittumaan. Jos se kerran oli jo pahassa tilassaan yrittänyt kosketella häntä, niin luultavasti se ei tekisi mitään pahaa. Toivottavasti hän ei saisi maksaa siitä sitten myöhemmin.

”Professori Nuikki! Sattuisiko teillä olemaan aikaa tulla linnaani? Minulla olisi eräs tutkittava potilas todella kaukaa.” käski nuori lordi radiopuhelimensa välityksellä vähän aikaa sitten palkkaamalle tiedemiehelleen, jolla oli iso pää ja pirullinen, sadistinen huumorintaju.

Heti paikalla, teidän nuori tuhoa kaipaava ahneutenne! Kunhan saan työkalupakkini tästä onnettomasta hyllysTÄÄHH!!!” vastasi pienen välimatkan päässä olevassa leirissä oleva nuori tiedemies tavaroiden tippuessa hänen päälleen toisessa päässä äänekkäästä kolinasta päätellen. Ei Stiltonilla ollut kuitenkaan mitään kiirettä, koska hän luotti siihen, että tuo olento ei tekisi hänelle mitään pahaa, olihan hän säästänyt sen hengen vaikka silloin hänellä oli mahdollisuus teurastaa se siihen paikkaan.

Ja mitäköhän tapahtuisi, kun se heräisi? Sen nuori plutolainen todellakin halusi nähdä, onko tuo olento todellakin legendansa veroinen.

”Lepää vain rauhassa, Lester. Parannu ja ota aikasi.” kehotti Stilton talsiessaan pois linnasta jättäen olennon täydelliseen rauhaan keräämään voimiaan. Nyt hän saattoi keskittyä oman ruokavalionsa kiistämättömään huippuun, nimittäin plutolaismatoihin, joissa oli päällä jonkinlaista chilin kaltaista happoa, joka ei kuitenkaan tehnyt mitään pahaa jälkeä sisäelimille, kunhan sitä ei ottanut suurissa annoksissa. Niin kalliita, mutta silti sen kalliin hinnan arvoisia, ajatteli nuori plutolainen mässätessään matojaan linnan ulkopuolella hiekkamyrskyn lähestyessä.


”No niin, senkin vitsiniekka!! Kerro nyt vain, missä se olento on!!” ärjyi luutnantti Paxt hakatessaan tuoliin sidottua Leipäjuustoa poskelle hänen työnantajansa kehottaessa temperamenttista sotilasta rauhoittumaan plutolaisen naamarin rakoillessa paljastaen hänen kalannaamaansa pikkuriikkisen.

”Paxt!! Anna kun minä hoidan tämän homman loppuun. Voit yhtä hyvin keskittyä pitämään silmäsi auki vaikka kiertelemällä kaupunkia vähän aikaa.” kehotti tuolistaan noussut herra Weyland Paxtin astellessa sivummalle tumman huoneen pimeämpää nurkkaa kohti.

”No niin, Leipäjuusto! Sano nyt vain, tiedätkö sinä, missä se käärme mahdollisesti on?” kyseli yhtiönjohtaja hänen kaulakorunsa heiluessa Leipäjuuston leuan kohdalla, pistellen hieman terävällä hännänpäällä.

”Hyvä on, hyvä on!! Sinä voitit, herra Weyland! Minulla on yksi sellainen, mutta se tappaa...” sanoi plutolainen hävinneen oloisena Paxtin kuunnellessa plutolaisen selityksiä valmiina tarrautuen puukkoonsa.

”Vain kun minä niin käsken, hyvät herrat!! Ja parahin Karl, voisin ehkä antaa sen olennon sinulle jos sinä annat sen vielä hoitaa yhden ihmisen ja sinä käsket sotilaittesi suolata ne pahuksen Prätkähiiretkin vaikkapa ihan vahingossa, joku laukaisee kranaatin jyrsijöitä päin tai jotain muuta vahinkona otettavaa tilannetta.” ehdotti plutolainen pyyhkiessään verisiä kasvojaan rintataskussa olleella käsipaperillaan luutnantin laittaessa puukkonsa jännittyneen kalannaaman kaulalle herra Weylandin käskiessä luutnanttiaan rauhoittumaan välittömästi.

”Ei enää yhtäkään meikäläistä! Kuulitko, senkin haiseva turskasonta?! EI ENÄÄ AGGHHH!!!” karjaisi luutnantti hänen pomonsa tarttuessa hänen ranteestaan kiinni heittäen hänet ovea päin sillä seurauksella, että kaveriparan nenä taisi mennä murskaksi oveen jääneestä verestä päätellen.

”Anna anteeksi, Paxt! En vain voinut muuta.” pyyteli mies anteeksi valkoisen tahnan tippuessa hänen vasemman korvansa kohdalta luutnantin verisille kasvoille Leipäjuuston ihmetellessä, kuka tuo kaveri oikein oli. Eivät ihmiset päästäneet mitään tuollaista, valkoista tahnaa!

”Mikä sinä oikein olet, Weyland? Et ainakaan ihminen.” päästi plutolainen katsoessaan Paxtin päälle tippuvaa valkoista tahnaa ihmisen näköisen kaverin lähestyessä tuolissa olevaa Leipäjuustoa kohti pyyhkäisten pikaisesti tahnan pois.

”Viis siitä, mikä minä olen, Leipäjuusto! Mikä olikaan se tarjouksesi?” kyseli Weyland kuunnellessaan plutolaisen pirullista suunnitelmaa kylmähermoisesti.


Sillä aikaa hiiret ajelivat Chicagon kaduilla kohdaten sotilaan toisensa perään aina silloin tällöin, yrittäen löytää sitä olentoa.

”Ohoh! Näköjään nää pojat teilaa sen otuksen ennen ku me ees ehitään nähä sitä.” päästi Vinski hiirikolmikon pysähdyttyä tienristeyksessä sotilasajoneuvojen ajaessa heidän edeltään vauhdilla.

”Enpä olis niin varma, Vinski!! Vaikka nää jannut patistaa sen olennon ulos piilostaan, se varmaan liikkuu jossakin parhaillaan.” arveli Turbo kolikon ajaessa eteenpäin liikkeentunnistimien päästämättä ääntäkään heidän ajellessa eteenpäin.

”Käviskö pikavisiitti erään haisuahterin kotipaikalla? Olishan se hyvä käydä tsekkaamassa.” ehdotti Moto kolmikon kääntyessä risteyksestä vasemmalle juuri nähdäkseen Leipäjuuston tornin, joka oli nyt sotilaitten saartama.

Moottoripyöräkolmikko käytti prätkiensä suihkumoottoreita lentäen tullin lentäen ikkunasta sisään kalannaaman toimistoon, huomaamatta plutolaista yhtään missään.

”Tää on tosi outoo. Ekaks ihmisiä nirhataan, tokaks tulee limanaaman metsästäjä armeijansa kaa ja sitten Leipis on kadonnu!” ärisi Vinski pettyneenä kolmikon ajaessa alakertaan labraan katsoakseen, olivatko heidän ennakkoluulonsa oikeassa.

”Mut se ei todellakaan meinaa, et tää ois ohi! Mä veikkaan, et se xenokäärme liikkuu tän kaiken ratsauksenkin keskellä kuin näkymätön.” sanoi Turbo takaisin kolmikon rysäyttäessä oven muusiksi prätkillään.

Labra oli kuin rikospaikka: ei yhtään ketään. Ainoastaan joitakin nauhoja jonkinlaisen häkin ympärillä, joissa luki ’Tutkinta-alue’.

Turbo nousi välittömästi prätkän selästään katsoakseen häkissä olevaa kuolaa. Pikainen johtopäätös ei jättänyt juurikaan epäilyjä.

”Se on selvää: se kalupää työskentelee Leipäjuustolle!” ilmoitti kultaruskeaturkkinen hiiri hivellessään sormiaan lasihäkkiä vasten hänen veljiensä pukahtaessa mukamas yllättyneinä.

”Nyt riitti! Siitä suomuitareesta tehään muusia!!!” ärisi Moto hänen oikean silmänsä välkkyessä punaisena raivosta Vinskin pudistellessa päätään. Kuinka se haisuli kehtasi ottaa töihinsä sellaisen murhaajan?

”Samat sanat, Moto!! Mut muistakaa, veikat: me ei olla sen Weylandin puolella eikä pyydetä sen sotilailtakaan apuu! Kunhan me löydetään se ja toivottavasti ennen niitä merijalkaväen herroja, me listitään se olento ja revitään siltä sen raajat irti!” ärisi Turbo paukauttaessaan käsiään raivoissaan Vinskin vielä lisätessä: ”Hitaasti ja tuskallisesti!”

Ja ei kestänyt kuin pikku hetki, kun motoristihiiret jo painelivat takaisin ulos, tornin seiniä säästelemättä. Se oli sille Lalli-lahnalle ihan ansaittua. Nyt hän joutuisi kunnolla marinoiduksi näistä teoistaan!

_________________
"Hei hei, nää heinätkin on meidän heinii!" - Rasvanahka
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
DeadRat21
Moderaattori
avatar

Viestien lukumäärä : 405
Join date : 25.01.2014
Ikä : 22
Paikkakunta : Itä-Pirkanmaa

ViestiAihe: Vs: Hiiriä pivossa, paholainen oksalla (K15)   Ti Helmi 18 2014, 21:25

Luku 5: Paholaisen leikkikenttä

”No nii, Turbo! Jos kerran se on päivänselvää, et lahna-aivolla on kalupää hommissa, niin eiköhän tehdä niistä molemmista paahtopaistia!!” ärisi Vinski raivoissaan kolmikon ajaessa Chicagon kaduilla kolmikon älypään miettiessä xenomorffin kiinniottamis-strategioita. Hetken pähkäilyn jälkeen Turbo päästi: - Jos kerran kaikki viemärit ja varastot pimeiden paikkojen kera on ratsauksen alla eikä se oo Leipiksenkään tornis, niin missäköhän se meidän käärmeystävämme vois olla?

Ei kaupungissa pitänyt olla kovinkaan montaa piiloa kaiken hälinän keskellä, joten Motolle ja Vinskille tuli mieleen ainoastaan kaksi paikkaa, missä se ulkoavaruuden hirviö saattoi liikuskella.

Kaupungin katoilla tai sitten vedessä.

”Veikkaisin, et se liikuskelee parhaillaan jollakin katolla, mut siinä on sellanen huono puoli, ettei sitä juurikaan näe, kun se on niin hyvä sopeutuja!” ilmoitti Turbo ajaessaan veljiensä edelle ajaen Michigan-järven suuntaan.

”Aaah!! Me siis mennään kalastamaan vai?” uteli Moto taaksekatsovan Turbon virnistäessä pirullisella virneellä.

”Eikä mitä tahansa kalaa, veikka. Se saattaa olla matkalla sinne järvelle päin ja hyvässä lykyssä se pääsee sinne kun silmä välttää. Toivottavasti noi sotilaat ei oo vielä ehtiny tehä syvyyssukelluksia siellä...”

”Koska Marsin Prätkähiiret aikoo tehä sen eka!!! VUHHUUHUU!!!” hihkui Vinski hiirikolmikon vain painaessa kaasun pohjaan.

Aavistamatta ollenkaan, kuka piti heitä silmällä.


”Aivan kuten aavistin! Hiiret ovat matkalla sinne, mistä olentoa voisi vähiten etsiä! Kuinka omaperäistä.” sanoi Weyland katsoessaan kylmällä itsevarmuudella käsissään olevia jäljittimiä, joista toinen näytti Prätkähiirten tutkien signaalit ja toinen näytti Leipäjuuston ’lemmikin’ senhetkisen olinpaikan.

”Ja kuinkakohan paljon ne jyrsijät haluaisivat tietää, että heitä pidetään silmällä, ystäväiseni?” lisäsi Leipäjuusto hieroen käsiään yhteen mielissään. Se olento saisi hoidella ne rotat ja hän saisi katsella eturivistä heidän tuomiotaan.

Nyt hän halusi todellakin nähdä, oliko kaikki se harjoittelu tuottanut tulosta. Tosin hiiret saattoivat nähdä sen turhankin helposti päivänvalossa, mutta jos hiirten olisi taisteltava sen kanssa vedessä, se olisi todella vaikeata, kun Lester liikkui vedessä monta kertaa ihmistä nopeammin. Samalla tasolla kuin hait huomatessaan saaliinsa.

”Meidän on kaiketi otettava kyyti Michigan-järvelle katsomaan tätä suurta näytöstä. Sen jälkeen hoida se asiasi loppuun ja anna tämä... Lester minulle.” sanoi yhtiön johtaja ottaessaan verisen luutnantin lattialta pyyhkien hänen kasvonsa ja sitoen hänet siltä varalta, ettei hän varoittaisi
Prätkähiiriä tai ketään muutakaan.

”Toki toki, Weyland, mutta onko tuo aivan välttämätöntä? Siis tuo luutnanttisi sitominen.” kyseli Leipäjuusto katsoessaan vierestä, kun Weyland heitti luutnanttinsa makuuhuoneeseen kädet selän takana sidottuna ja kapula suussa. Täydellistä välinpitämättömyyttä jopa omia luottosotilaitaan kohtaan: se oli plutolaisen mieleen!

”Koskaan ei voi olla liian varma vasikoista, Leipäjuusto, varsinkin kun kyseessä on Paxtin kaltainen kuumakalle.” vastasi mies laittaessaan makuuhuoneen oven avaimella lukkoon, vääntäen avaimen rikki lopuksi kävellen Leipäjuuston kanssa pois toimistosta katolle.

Tosin kaksikon kävely oli katketa siihen paikkaan, kun Rasvanahka ja Nuikki hyökkäsivät Karlin päälle Leipäjuuston jäädessä Rasvanahan rasvaisen polven alle.

”Aaa!! Teidän mahtipontinen juustoisuutenne!! Odotimmekin että saisimme jo hoitaa tuon idiootin pois päiviltä!! HEH HEH HEH HEE!!!” hekotteli liekinheitintä käsissään pitävä Nuikki Rasvanahan pidellessä rasvan peitossa olevan Weylandin kasvoja paikoillaan professorin liekitykselle.

”Senkin vajaa-älyiset toopet!! Suunnitelmiin tuli nyt muutos!” ärjyi Leipäjuusto nousten vihaisena läjän alta tarjoten yhteistyökumppanilleen käsipaperiaan putsaamaan rasvan peitossa olevaa naamaansa.

”Mutta herra Leipäjuusto!! Sen soltuthan otti sut niin ku tosta vaan ja sähän oot viel...” selitteli Rasvanahka hänen pomonsa motatessa häntä tuttuun tapaan kuonoon Weylandin putsatessa naamaansa ja kaapuaan.

”Parahin jousiaivoinen professorini, olisiko sinulla jotain annettavaa uudelle yhteistyökumppanillemme? Hänestä voisi olla suuri apu hiirten terminoinnissa.” kyseli Leipäjuusto vihreitä silmäsuojia pitävältä professoriltaan, joka lupasi hommata hiirenteilaus-kalusteet todella nopeasti.

”No niin, hyvät herrat, eiköhän oteta suunta järvelle katsomaan vuosisadan teurastusta!!” huudahti Weyland takanaan oleville miehilleen kävellen katolle mustan helikopterin luokse, jonka ohjaamossa oli hänen vakiopilottinsa Ratchet.

Hänkin kiristyksen kohteena.

”Kopteri käyntiin ja vauhdilla, korpraali!! Lähteitteni mukaan ystävämme on matkalla Michigan-järvelle muutama jyrsijä perässään!!” huusi Karl lasejaan päälle pistävälle pilotille, joka näytti yllättyneeltä, kun hänen työnantajallaan oli mukanaan kuulusteltava Leipäjuusto.

Hetken päästä yhtiön johtaja asteli kumppaninsa kera helikopterin sisälle Nuikki perässään, Rasvanahan asettaessa oikean jalkansa kopterin luukun suulle haistaakseen vielä hetkeksi raitista ilmaa.

Ikävä kyllä kopterin ovi ehdittiin laittaa kiinni ennen kuin Rasvanahka ehti itse astella sisään, ja sillä seurauksella hänen jalkansa jäi metallioven väliin kopterin noustessa ilmaan.

”HEI!! Täs olis yks mies vielä, joka pitäis päästää sisään!!! OU Hu huuh!! Pliis!! Hommatkaa mut sisään ja äkkiiiiiiiii!!!!!” ulisi Rasvanahka kopterin sisällä olevalle porukalle, josta Leipäjuusto vaivautui avaamaan luukun niin, että hänen ykkösmiehensä tippui kyydistä suoraan kadulle.

”Kuinka häpeällisen tuskaista! Ehkäpä hänen olisi pitänyt soittaa sille luudalle lentävälle äidillensä ennen kuin hän edes asteli kopteriin.” vitsaili istuinpaikalle käyvä Leipäjuusto samalla kun Rasvanahka-parka tippui harmaan sotilasajoneuvon päälle.

”No voi sun!! Näköjään rasvaa täynnä olevia keijuja ei ole koskaan tarpeeksi.” vitsaili ajoneuvon kuljettaja peruuttaessaan taaksepäin Rasvanahan tippuessa kadulle jättäen öljynsä ajoneuvon etulasiin. Sitten vielä kivulias päälleajo ja se oli sitten siinä!

”Ouuh!! Näköjään henkivakuutus ois sittenki pitäny ottaa, mut ei!! Herra Isojuusto vaan...” valitti ajoneuvon yliajama Rasvanahka kuullessaan moottoripyörien ääniä. Ne hiiret tästä vielä puuttuivatkin!

”Voi jehna!! Eikö noi rotat vaan voi koskaan AAGGHH!!!” valitti Rasvanahka hänen jäädessä hiirten yliajamaksi, vain huomatakseen sen jälkeen, että jyrsijät kääntyivät takaisinpäin.

Ja hetken sisällä rasvaa valuttava mies oli tapansa mukaan liemessä harmaaturkkisen hiiren ottaessa apua anelevan kaverin kouriinsa kuulustelua varten.

”No niin, senkin rasvapantteri...” sanoi Moto heittäessään Rasvanahan asvalttia vasten Turbon tarttuessa Leipiksen ykkösmiehen henkseleistä raivoissaan kiinni.

”Saat luvan selittää, mitä se haiseva pomos nyt puuhaa!! Äläkä ees yritä sanoo, et sillä ei oo tapana hommata pirullisempia olentoja vaikka ne olis lailla kielletty!!” ärjyi Turbo omahyväisen Rasvanahan naamalle vihaisena, Leipäjuuston ykkösmiehen ottaessa tilanteesta ilon irti.

”Vai että semmosta?! No mitäs prätkäpupujussit oikeen aikoo tehä jos tää poika ei ala laulaan?” uteli Rasvis Vinskin sytyttäessä yhden tikuistaan Moton taasen putsatessa käsikanuunaansa.

”Ala jo lässyttään tai susta tehdään sushii!!” ärisi Vinski pitäessään sytytystikkuaan aivan Rasviksen vain nauraessa hiirille. Kuinka paljon he olisivatkaan halunneet tietää, että hänen pomonsakin on menossa Michigan-järvelle katsomaan näytöstä, mistä noilla talttahampailla ei ollut hajuakaan.

”Tsot tsot, napajyrsijät!! Tää poika ei laula edes UUNNGH!!” vitsaili Rasvanahka Moton tarttuessa miehen selän takana olevista henkseleistä kiinni heittäen hänet katulampun luona olevaan vihreään roskasäiliöön.

”No jos kerran ei laardipää ala laulaan...” aloitti Moto työntäessään Turbon ja Vinskin kanssa säiliötä pientä mäkeä ylöspäin.

”Sitten sille pitää opettaa!!” huusi koko kolmikko työntäessään säiliön mäkeä alas Rasvanahka-paran lentäessä säiliöstä laskun päätteeksi jokeen, huutaen ennen veteen pulskahdusta: - ÄITIIII!!!!

Saamarin sopulit!! No, onneks Lester on jo järvellä oottamassa eikä noi hiiret maha sille yhtään mitään veden alla.” ajatteli Rasvanahka kävellessään pois vedestä pirullinen virne kasvoillaan hiirten kadotessa näköpiiristä nauraen. Mikä sääli, että hän tulisi missaamaan tämän näytöksen eikä hänellä ollut edes poppareita mukanaan!

Ja mitä pikemmin se musta kissa hoitaa hommansa, eipähän tarvi enää sen kuolaa ottaa pois kengistä!” Miehen epäonneksi hän huomasi astuneensa ruohikolla juuri samaan kuolaan, johon hänellä oli mennyt hermot jo aikoja sitten. Nyt piti tuokin kuolajätös ottaa pois tai sitten Rasvanahka jäisi johonkin kiinni ennen pitkää!


Ne hiiret ovat tulossa. Voin aistia sen! Vastenmielistä savua, sanon minä!!” ajatteli isolla järvellä uiskenteleva Lester pistäytyessään pikku hetken veden pinnalla haistellen ilmaa, katsellen ympärilleen pysyen samalla varovaisena mahdollisten silminnäkijöiden varalta.

Se oli kuitenkin valmiina kohtaamaan hiiret jo monta minuuttia, aina siitä lähtien kun se oli kuullut isäntänsä viestin siitä, että ne jyrsijät olisivat matkalla järvelle ja juuri sinne, mistä olisi vaikeampi etsiä.

Se tulisi koitumaan niitten tuholaisten kohtaloksi sitten pian, ajatteli Lester uiskennellessaan kalojen joukossa niiden uidessa pois välittömästi edes katsottuaan sitä.

Se oli turhankin hyvä hommaamaan itsellensä reviirin, oli kyseessä joko oma koti tai sitten toisen reviiri. Jälkimmäinen oli todellakin mielekkäämpää puuhaa, mutta juuri Marsissa sillä ei ollut tarvetta taistella reviirinsä puolesta omassa pesässään, koska se oli monia sisariaan selvästi vanhempi ja kokeneempi.

Ja mahdollisesti jonakin päivänä viisautensa avulla kuningatar. Mutta se ei ollut juuri sen xenomorffin mielipuuhaa. Se halusi olla vapaa, kunnes joku sitten tappaisi sen tai kunnes vanhuus lopettaa.

Joko se nirhaisi ne hiiret ja pääsisi kotiinsa Leipäjuuston lupauksen mukaan tai sitten se antaisi niiden marsilaisten ampua se siihen paikkaan.

Kaikki tuntui olevan Lesterille kuin tarjottimella, mutta jokin sitä jäyti...

Jokin, mikä oli aina kalvinut sen mieltä monia vuosia.

Se toinen kalannaama, joka oli pitänyt hänestä huolta Marsiin putoamisensa jälkeen. Oliko se oikeasti edes välittänyt tuosta olennosta vai halusiko se käyttää omiin itsekkäisiin tarkoituksiinsa?

Sisartensa kertoman perusteella se kalannaama, nimeltään Stilton, oli plutolaisten häijyyden ja ahneuden perikuva, mutta Lester oli kuitenkin eri mieltä siitä plutolaisesta, ja sillä oli siihen painavatkin perusteet.

Miten se kadehtikaan niitä kaukaisia päiviä, kun se sai liikuskella mielin määrin sen plutolaisen synkässä linnassa, pitäen vaistonsa terässä väistellen siellä olevia antiikkisia, mutta kuitenkin vaarallisia ansoja. Se oli kuitenkin hyvää opetusta, vaikka se saattoi olla kivuliasta esimerkiksi metallinuolien ja -piikkien myötä.

Olet tulossa aina vain paremmaksi, tyttöseni! Sallinethan minun antaa sinulle palkintosi.” muisteli Lester aina niitä hetkiä, kun Stilton oli katsellut lemmikkinsä harjoitusta, ja se oli saanut palkintojakin onnistumisistaan. Plutolaisten vakioruokaa, limamatoja. Ne olivat ensiksi inhottavia, mutta se oppi pitämään niistä, vaikka ne eivät voittaneetkaan sitä ihmislihan makua.

Sen yhden kalannaaman se olisi halunnut nirhata jo silloin, kun hän ensi kertaa asteli pimeään linnaan edellisen linnanhoitajan saadessa tarpeekseen siitä, että hän oli joutunut pirullisen huumorintajun omaavan olennon pelottelun uhriksi. Mutta kyse ei todellakaan ollut mistään tappamisesta, vaan pelottamisesta sen yhden paperipalan tapaan, jossa oli eräs pirullinen lepakon ja ihmisen tapainen olento pelottamassa ihmisiä. Sellainen Lesterin kaltainen hirvitys, joka kai joutuisi käristettäväksi tai seipään päähän mahdollisimman pian.


”No niin!! Missä se uusi linnanhoitajani oikein on? Se tuhannen juorukello Peikotre sai lähteä jo huhtikuussa ja uudesta hoitajasta ei ole kuulunut pitkään aikaan!!” murahti linnan parvekkeelta Marsin hiekka-aavikkoa katsova Stilton mussuttaen samalla maukkaita matojaan.

Madot saivat päälleen happomausteen lisäksi ylhäältä hänen huolehtimansa olennon kuolaa, joka oli jokapaikkainen vieras hänen linnansa sisätiloissa. Saipahan siinäkin jotain ylimääräistä liikuntaa kuolaa mopatessa.

Puhumattakaan niiden marsilaishiirten tervetulokomiteasta, jonka ne arvottomat jyrsijät olivat aina saaneet tuta aina siitä lähtien, kun he ensimmäisen kerran yrittivät soluttautua ahneen kalannaaman pelottavaan linnaan, johon oli turha pistäytyä visiitille ilman minkäänlaista pelkoa.

Ja tutkasta päätellen hänen lemmikkinsä tunneliin, joka oli synkkä kuin mikä ja todella pelottava, oli tulossa uusia kuokkavieraita, jotka eivät tajunneet pitää terveydestään huolta vaikka hiiriparkoja oli tullut listittyä jo ties kuinka monta kertaa.

Viimeiset 12 vuotta elämää Marsin pahamaineisessa linnassa. Siis lyhyesti sanottuna paikka, johon oli vaikea päästä sisään hengissä ja vielä vaikeampaa päästä ulos elossa. Ja vain todella harva oli päässyt linnasta ulos kertomaan tuosta olennosta. Yksi niistä neljästä, jotka olivat olleet tarpeeksi onnekkaita pääsemään pois paholaisen linnasta, oli silloinen Marsin vapaustaistelijoiden kenraali Rontti, joka ei ollut ikinä unohtanut sitä hetkeä, kun hänen joukkuetoverinsa kuolivat tuon hirviön sanoinkuvaamattoman kauheassa käsittelyssä.

Verta, sisäelimien repimistä ja ruumiiden ottamista muistoksi häntien kera. Ei mikään ihme, että harvat selviytyjät näkivät painajaisia vielä pitkään linnassa vierailustaan, saaden vielä vakavia haavoja kehoihinsa. Rontin oma vatsa oli saanut jo monta vuotta sitten vakavan haavan tuon olennon hännän pistettyä sitä voimalla, marsilaishiiren puukottaessa olentoa kivuliaasti rintaan sitoen sitten sen valtavan hännän kranaatin kera juosten sen minkä pääsi yrittäen päästä hengissä ulos tunnelista.

Hän pääsi ulos, mutta kaikki muut seitsemän marsilaista sotamiestä - Paibort, Ikzoz, Tyrk, Lazernait, Oxride, Hizorz ja Pernorv – kaikki teurastettu tai kadonneet linnan synkkiin nurkkiin kidutettavaksi tuon kammottavan olennon toimesta! Ja sen muka väitettiin olevan pelkkä legenda ja jonkun hullun, harhaluuloisen plutolaispiraatin pervouden huipentuma. Mitenköhän ne, jotka olivat nauraneet sen piraatin väitteille, olisivat reagoineet jos olisivat itse nähneet tuon vastenmielisen hirviön?

”Käy vain työhösi, Lester. Siihen, mistä sinä nautit.” sanoi ylös taaksepäin katsova plutolainen seinällä olevalle xenomorffille, joka rääkäisi vastaan myöntävästi ryömien sitten linnan alakertaan.

Suoraan labran kautta tunneliin, jossa muutama hiiriarmeijan sotilas talsi niin peloissaan kuin saattoivat. Nyt se olento saattoi jopa astella noiden nuorten jyrsijöiden näkösälle huolehtimatta omasta nahastaan, mutta se ei todellakaan käynyt sen luonteeseen. Nuo aseistetut marsilaiset piti hoidella yksi kerrallaan, vaikka näytti siltä, että he menettäisivät järkensä jopa tuulenvireestä.

Yhtä lukuunottamatta.

”Kamoon, kessu! Mähän sanoin jo kun me lähettiin, et täähän on itsemurhaa!” valitti valkoturkkisen kersantin takana talsiva nuori, harmaaturkkinen marsilainen nimeltään Lispontzer laserkivääri käsien vapistessa hervottomasti muiden takana olevien nuorten sotamiesten näyttäessä hermostuneilta astellessaan pimeää tunnelia eteenpäin ainoastaan taskulamppujen valaistessa edessä olevaa näkymää.

Ja juuri siinä tunnelissa sen kammostuttavan olennon huhuttiin asuvan, mikä sai kolme sotamiestä aivan pelon valtaan. Varsinkin kun takana ollut ruskeaturkkinen, vihreäsilmäinen sotamies karjaisi kuin jokin olisi osunut häneen ja hetkessä hän oli jossakin muualla.

”Vaisker! VAISKER!!!” huusi taakseen katsova valkoruskeaturkkinen, sinisilmäinen sotamies taskulampullaan huomaten maassa pienen verivanan. Näköjään se paholainen oli jo tehnyt Vaiskerista selvää, päätteli sotamies Yrbit peloissaan kersantin käskiessä kolmikkoa pitämään silmät auki.

Heidän oli tarkoitus tulla varastamaan Stiltonin linnasta arvokkaita tietoja, ja kuinkakohan monta armeijan yksikköä oli jo päätynyt sen paholaisen suuhun kuin hopealautasella. Jos oikein muisti, sotamies Vaiskerin, Yrbitin, Lispontzerin ja kersantti Erskorin yksikkö oli jo kolmaskymmenesviides välipalan muodossa.

”Me hoidetaan tää homma ja sillä sipuli!!” ärjähti kersantti sotamiehille, kunnes musta terävä häntä osui hänen kaulansa läpi ja kersantti-parka saattoi vain huutaa kivusta hänen joutuessa ylhäällä olevaan reikään viimeisteltäväksi.

”SAATANA!! PÄÄSTÄ IRTI MUSTA NIIN MÄ AAARRGGHHH!!!” kuului ylhäällä olevasta reiästä veripisaroiden tippuessa Lispontzerin silmille ainoastaan adrenaliinin virratessa hänen suonissaan kauhusta.

”Voihan Mars!! HÄIVYTÄÄN TÄÄLTÄ JA ÄKKIÄ!!!” huusi paniikissa oleva Lispontzer juostessaan sen minkä jaloillaan pääsi Yrbitin seuratessa esimerkkiä kersantin karjuessa tuskasta olennon teurastaessa hiiriparan pudottaen reiästä alas työnsä tulokset. Enää piti vain hoitaa nuo kaksi pakoon pinkovaa pelkuria, joiden hoitaminen olisi yhtä helppoa kuin kakunpalan haukkaaminen.

Ensin sai lähteä tuo Yrbit. Hänellä ei tainnut olla mitkään parhaimmat jalat pakenemisen varalle ja se vain helpotti koko hommaa entisestään. Marsilaiset hiiretkö muka humanoidien edelläkävijöitä? Sitä Lesterin oli vaikea uskoa tarrautuessaan voimalla valkoruskeaturkkisen hiiren niskasta kiinni. Hiiriparka menetti laserkiväärinsä maahan verisen turmion koittaessa hänen päätyessä rinta edellä seinässä olevaan metallipiikkiin huutaen kivusta mustan olennon ryömiessä salaman nopeasti yksin olevan Lispontzerin perään.

Mikään ei säästäisi tuota peloissaan olevaa marsilaista, joka vain hakkasi kiinni olevaa metalliovea pelon pisarten tippuessa hänen poskiltaan, prikulleen samaan aikaan kun isoja askelia kuului tulevan aina vain lähempää ja lähempää.

Nyt tulisi noutaja, ajatteli nuori sotamies katsoessaan taaksepäin naurahtaen surullisen sävyyn samalla, kun verta lensi ja kunnolla seinille Stiltonin katsellessa veren tahrimasta valvontakamerasta mielissään lemmikkinsä vihamielisyyttä kuokkavierailijoita kohtaan.

”Se on niin ruma, vastenmielinen ja kuolaansa jättävä otus...” sanoi keski-ikäinen aatelisplutolainen katsellessaan valvontakameran antamaa videokuvaa; ”mutta vihamielisyytensä ja myötätunnon vähyyden ansiosta juuri niin lumoava, sanonpa sen kymmenen tai sata kertaa päivässä, eikö olekin näin, parahin professori Nuikki?” kyseli Stilton valkotakkiselta tiedemieheltään, joka oli rakentamassa erästä laitetta tiukasti keskittyneenä henkäisten siinä sivussa.

”Kyllä kyllä, teidän paroninen ahneutenne! Olentonne on suorastaan nälkäinen ja niin vihainen etten haluaisi sen todellakaan käyvän minuun käsiksi. Jo pelkkä ajatuskin karmii, ei millään pahalla, lordini.” sanoi professori takaisin plutolaiselle aikomuksenaan pitää vähän taukoa uusimman tuotoksensa rakentelusta. Toivottavasti tästä mielenmuokkaajasta olisi todellakin apua marsilaishiirien kääntämisestä kalannaamojen leipiin...

”Arvon Nuikki, voit pitää loppupäivän vapaata. Näköjään sen uuden linnanhoitajan pitäisi...” sanoi linnan omistaja ovikellon soidessa.

AAHA!! Lopultakin se uusi linnanhoitaja kehtasi saapua!! Ehkäpä sille kalaruodolle pitäisi antaa kunnon tervetulotoivotus siitä hyvästä.” mietiskeli Stilton astellessaan linnan pimeiden käytävien läpi ovelle, jonka päällä oli mustavalkoinen taulu, jossa jonkinlaisen hurrikaanin valtavan kädet uhkasivat avutonta, loukkaantunutta ihmistä.

”Haloo!! Onko ketään kotona?” kuului metallioven takaa melko laihan plutolaisen ällistyessä, kuinka vastenmielinen, haiseva kalannaama oli tullut hoitamaan alentavia linnan hoito-hommia.

”Ja kukas te olette, hyvä herra?” kyseli Stilton purppuroita lomavaatteita päällään pitävältä tukevalta plutolaiselta, jolla oli työpaikan hakemuslappu vasemmassa kädessään todisteena siitä, että juuri hän oli tullut linnaa hoitamaan.

”Lalli Laktoosi Leipäjuusto, teidän mahtava korkeutenne! On suorastaan suuri kunnia edes astella tähän legendaariseen, niin kutsuttuun Paholaisen linnaan.” sanoi rennonoloinen plutolainen astellessaan sisäänpyytävän Stiltonin perässä kolkkoon ja pimeään linnaan, jonka nurkat tuntuivat olevan täynnä pimeyttä sekä jonkinlaista kuolaa unohtamatta.

”No niin, parahin uusi linnahoitajani, salli minun sanoa sinulle tehtäväsi. Sinun on putsattava tämä linnani aina katolta labraani asti. Ja muista tämä, herra Leipäjuusto: älä häiritse lemmikkiäni tai se puree!” sanoi Stilton kävellessään labraan haisevan Leipäjuuston katsellessa pimeyden verhoamaa linnaa peloissaan, aivan kuin hänestä olisi tuntunut, että joku pitäisi häntä silmällä.

”Ja minkäköhänlaisesta vahtikoirasta on kyse, teidän ikuinen merkkikohtaisuutenne? Onko kyse jostakin sihisevästä käärmeesTÄÄÄÄHHH!!!” kyseli Leipäjuusto astellessaan labraan Stiltonin mustan lemmikin käydessä hänen päällensä sillä seurauksella, että plutolainen alkoi anelemaan armoa tältä pirulliselta olennolta, jonka terävät hampaat olivat veren tahrimat ja se valutti kuolaansa plutolaisen kiduksien kohdalle.

”Tsot tsot, Lester!! Tuhma tyttö! Älä nyt sentään uutta linnanhoitajaa ala teurastamaan!” pyysi Stilton hänen lemmikkinsä haistellessa pulskaa plutolaista Leipäjuuston yrittäessä pysyä rauhallisena olennon suun käydessä ahdistavan lähellä hänen silmiään.

Se oli suorastaan pelottavan silmitön olio Lalli-lahnan silmissä, mutta onneksi hänen herransa lemmikki lopetti haistelemisen, kirkaisten hieman vastenmielisestä hajusta johtuen. Eihän se tuota kalanaamaa voinut suuhunsa popsia tuon vahvan hajun takia!

Tosin vastenmielistä kuolaa oli ehtinyt valua Leipäjuuston vaatteille, ja sitä olisi sitten kiva ottaa jatkossa pois.

”Herra Stilton! Tälläisestä lemmikistä ei kerrottu työnhakemuksessa pätkän vertaa.” valitti Leipäjuusto linnan herran tarttuessa hänen paidastaan kiinni hetkeksi.

”No nytpähän tiedät sen, senkin ala-arvoinen turskapurkki!! Ja muistakin pitää Lesteriin etäisyyttä! Hän ei todellakaan pidä vieraista...” sanoi Stilton kuunnellessaan lemmikkinsä epätoivoista kirkunaa vastenmielisestä hajusta; ”Varsinkaan sinun tapaisistasi, Leipäjuusto! Mutta eikös sinun pitäisi käydä hommiisi, senkin arvoton sardiini? Haluan sinun aloittavan työsi välittömästi.”

Ja siinä mitättömässä hetkessä Stilton oli jo poissa labrasta hänen lemmikkinsä käydessä labran seinässä olevaan pimeään koloon sikiöasentoon lepäämään.

Niin täydellisesti pimeyden verhoamana, että Leipäjuusto hädin tuskin näki sitä kolostaan.

”Älkää missään nimessä astelko sinne, herra Leipäjuusto! Se ei todellakaan pidä reviirilleen tunkeutujista.” huudahti Nuikki Leipäjuuston pistäessä päänsä koloon katsoakseen rentoutunutta olentoa, joka valutti kuolaansa hampaittensa välistä maahan.

Sinusta voisi tullakin jotain, tyttöseni! Mutta sen vasta aika näyttää...” mietiskeli Leipäjuusto jättäessään olennon rauhassa lepäämään.

Sillä nyt hänen oli todellakin kiirehdittävä tai Stilton tekisi hänestä lihamureketta, eikä ajatus Lesterin ruokalistalle päätymisestä suolattuna kovinkaan paljon hänen tilannettaan auttanut.

Mutta tuon olennon vastenmielisyys ja varsinkin sen viha: sen Lalli Leipäjuusto vannoi valjastavansa jonakin päivänä.

Kunhan hän selviäisi ensin edes tästä päivästä...


Missäs ne kundit oikeen on?” ajatteli Santu kävellessään Michigan-järvelle päin kuullen lähistöltä moottorien pauketta. Edessä tosin sattui olemaan sotilaitten miehittämä tulli, josta olisi turha päästä ilman passia.

No, rohkea rokan syö. Ei siis auttanut itku markkinoilla vaan piti mennä siitä läpi muodollisuuksineen.

”Anteeksi, neiti!! Ei siviilejä tutkinta-alueelle!” sanoi vartiossa oleva sotamies Santun näyttäessä passinsa hänelle.

”Älkää nyt viittikö! Mullaha on passi ja suojavarusteetki mukana, joten kyllähän mä pärjään.” tiuski Santtu nauravalle sotamiehelle.

”Ette voi olla tosissanne, neiti Davidson! Tekö muka aiotte mennä tuolle järvelle kalastamaan?! Millaisena vitsinä OUH!!” voihkaisi sotamies Santun kalauttaessa miestä nenälle liekinheittimellään.

”Selvä selvä! Omapahan on elämänne, neiti hyvä!! Saamari!” sanoi sotamies päästäessään Santun portista läpi hänen tovereittensa nauraessa hänelle.

”Älkää nyt oikeesti viittikö, äijät!! Alkaa muutenkin menee hermot tän jatkuvan vartioimisen kanssa!” huusi verta nenästään vuotava sotamies tovereitten huomion keskittyessä lähistöllä ajavaan moottoripyöräkolmikkoon, joka oli juuri saapunut vastakkaiselle rannalle ottamaan paremmat varusteet käyttöön.

”Just joo. Pitäsköhän ilmottaa luutnantille tästä? Noi hiirethän saattaa pilata tän koko operaation, jos ne menee tonne järveen!” tokaisi haulikkoa käsissään pitävä sotamies hänen kersanttinsa pyytäessä häntä rauhoittumaan.

”Rauha maassa, sotamies! Me pidämme ainoastaan vahtia, niinhän Weyland käski meitä tekemään. Ja ajattele, nuo jyrsijäthän saattavat tehdä tästä paljon mielenkiintoisempaa...” sanoi kersantti sytyttäessään tupakkansa hiirten laittaessa erikoispanssarinsa päälle tuota pikaa.

”Okei, veikat! Eiköhän oo aika pistää sen olennon temppuilulle piste!!” ehdotti Turbo laittaessaan mustaa panssariaan Moton laittaessa sinistä ja Vinskin punaista.

”Ja pidetään silmämme auki.” sanoi Moto laittaessaan kättään panssariinsa kunnes pinnalla näytti olevan aivan mitättömän hetken ajan jotain.

”Se olento varmana jo venttaa meitä tuolla vedessä, joten eiköhän pistäytydä sen seuraks uimaan!!” uhosi Vinski laittaessaan suojakypärän päähänsä Turbon ja Moton tehdessä samoin, astellen pukeutumisen jälkeen prätkilleen.

Sillä hetkellä Santtu katseli kiikareilla järveä kohti, yrittäen löytää sen pirullisen olennon ja saada se nalkkiin ennen kuin nuo hiiret saisivat pelastettua päivän tuttuun tapaan.

No nii, senkin käärme! Tule nyt vaan ulos sieltä piilostas, kun saat vieraita alueelles!” ajatteli ruskeatukkainen nainen laittaessaan omia saalistusvehkeitään valmiiksi, samalla kun hiiret ajelivat veteen xenomorffia hoitamaan.

Mutta se oli jossakin, jossakin siellä, mistä ei juuri mitään voinut nähdä.

”No nii äijät, kuunnelkaa tarkkaan! Meiän on saatava se olento jotenkin savustettua meiän tähtäimiin tuolta pohjasta. Kattokaa! Siellähän se on.” sanoi Turbo osoittaessaan alhaalla olevien kivien ja hiekan kohdalle järven pohjan ollessa lähes pilkkopimeä.

”Ja nyt saa heittää käärmekin henkensä!!” ärisi Vinski ajaessaan alas vasemmassa kädessään oleva metallisirkkeli Moton ja Turbon pyytäessä häntä pysähtymään, mutta se oli toivotonta. Vinski oli jo päätä pahkaa ajamassa mahdolliseen ansaan.

”Onhan se hurja...” aloitti Turbo Moton yhtyessä puheeseen; ”mut samalla myös nii Vinski.”

Vinski vain ajeli pohjalle innoissaan valmiina hoitamaan sen katalan käärmeen, joka näytti olevan hänen edessään. Se olisi hetkessä koiranruokaa!

”No nii, senkin kuvottava ulkoavaruuden saasta...” vitsaili Vinski laittaessaan sirkkelinsä pyörimään ajaessaan lähemmäs oliota.

”Sun on tullu aika painuu UNHOLAAN!!!” ärjyi valkoturkkinen marsilainen iskiessään sirkkelinsä kiviin hiiren jumittuessa siihen paikkaan.

Ne vain olivat näyttäneet siltä olennolta, mikä sai jumissa olevan Vinskin raivostumaan. Moto ja Turbo ainoastaan huokaisivat syvään veljensä harkitsemattomuutta. Nyt hän olisi siitä hyvästä pahassa pulassa.

”OU MÄÄN!! Tää ei oo kivaa!” valitti Vinski yrittäessään saada sirkkelinsä pois kivien välistä liikkeentunnistimien alkaessa naksuttaa. Järveen oli tullut vieraita ja nyt he saisivat kunnon vastaanoton sen hallitsijalta.

”Voi mamma, sieltä se tulee!!” huudahti Moto katsoessaan taaksepäin Turbon kohottaessa vasemman ohjuskätensä samaan suuntaan ampuen ohjuksen välittömästi käärmemäistä olentoa kohti harmaan savupilven levitessä.

Ainoastaan räjähdyksestä tullut harmaa savupilvi näkyi hiirten takana kunnes helikopteri saapui paikalle. Liikkeentunnistimet alkoivat taas naksuttaa muutamien sekuntien päästä hermostuttavalla tavalla olennon lähestyessä voimakkaista äänistä päätellen.

”HEI VEIKAT!!! PIRULLINEN KÄÄRME KELLO KYMMENESSÄ!!” huusi jumissa oleva Vinski veljilleen, jotka eivät edes ehtineet reagoida kun xenomorffi tönäisi Turbon prätkänsä selästä Motoa päin molempien menettäessä otteensa prätkistään ja samalla tasapainonsa. Kaksi marsilaista eivät ehtineet edes silmiään räpäyttää, kun vauhdilla liikkuva musta olento tarrautui voimalla Moton kaulasta kiinni sen potkaistessa sekaisin olevan Turbon pohjaan.

”MOTO!!” huudahti Turbo pudotessaan pohjalle inhottavan olennon painaessa puolustuskyvyttömän Moton kalliota vasten sillä seurauksella, ettei hän pystynyt liikuttamaan robottikättään tiukan puristusotteen myötä.

”PÄÄSTÄPÄ IRTI MUSTA NIIN MÄ...” huusi vastaan hangoitteleva Moto väkivahvan käärmeen painaessa marsilaisen entistä tiukemmin seinää vasten. Nyt olisi aika viimeistellä homma!

”Voi äiti!! Sähän sanoit et kuolema on hyvä ottaa vastaan silloin, kun kyseessä on armollinen kuolema, mut tää on jo naurettavaa!! YNNGH!!!” päästi Moto yrittäessään päästä irti, kun olento alkoi aukaista suutaan valmistautuen hoitamaan kookkaan ja harvinaisen voimakkaan vastustajansa.

Hitaasti, mutta varmana voitostaan!

_________________
"Hei hei, nää heinätkin on meidän heinii!" - Rasvanahka
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Puvitsu

avatar

Viestien lukumäärä : 231
Join date : 02.08.2015
Paikkakunta : oulu

ViestiAihe: Vs: Hiiriä pivossa, paholainen oksalla (K15)   Pe Elo 14 2015, 16:46

Siisti stoori! Tykkään paljon. Mitähän seuraavassa osassa tapahtuu (jos sitä edes tulee?) ? Ois kiva jos jatkuis, koska ainakin mun mielestä täs on kiva juoni ja kaikkee Smile.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Prätkämimmi



Viestien lukumäärä : 4033
Join date : 18.01.2015

ViestiAihe: Vs: Hiiriä pivossa, paholainen oksalla (K15)   Su Elo 16 2015, 10:21

Tää on ihan tajuttoman kova stoori Very Happy. Moto Shocked!!!
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
DeadRat21
Moderaattori
avatar

Viestien lukumäärä : 405
Join date : 25.01.2014
Ikä : 22
Paikkakunta : Itä-Pirkanmaa

ViestiAihe: Vs: Hiiriä pivossa, paholainen oksalla (K15)   Su Elo 16 2015, 18:31

Kiitos, kiitos Smile ! On aina mukava kuulla, että tarinasta pidetään. Tosin tämä tarina on ollut viimeiset kaksi vuotta tauolla, joten jatkoa ei todellakaan kannata odotella ainakaan vähään aikaan. Pientä lomaa - REDUXin jatkaminen on tällä hetkellä etusijalla.

_________________
"Hei hei, nää heinätkin on meidän heinii!" - Rasvanahka
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Prätkämimmi



Viestien lukumäärä : 4033
Join date : 18.01.2015

ViestiAihe: Vs: Hiiriä pivossa, paholainen oksalla (K15)   Ma Elo 17 2015, 08:34

Okei Very Happy. Jatka sit kun kerkeet
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Prätkämimmi



Viestien lukumäärä : 4033
Join date : 18.01.2015

ViestiAihe: Vs: Hiiriä pivossa, paholainen oksalla (K15)   Ti Kesä 28 2016, 07:58

Tota millon sä jatkat tätä stooria Very Happy? Meinaan vaan et sä jätit tarinan vähän cliffhangerksi ja mä haluan tietää selviääks Moto
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
DeadRat21
Moderaattori
avatar

Viestien lukumäärä : 405
Join date : 25.01.2014
Ikä : 22
Paikkakunta : Itä-Pirkanmaa

ViestiAihe: Vs: Hiiriä pivossa, paholainen oksalla (K15)   Ti Kesä 28 2016, 09:29

Prätkämimmi kirjoitti:
Tota millon sä jatkat tätä stooria Very Happy? Meinaan vaan et sä jätit tarinan vähän cliffhangerksi ja mä haluan tietää selviääks Moto
Itse asiassa en ainakaan tällä haavaa tiedä, milloin tämä tulee jatkumaan, jos ollenkaan ja sama koskee Pientä lomaa REDUXiakin, pahoitteluni shrug. Minulla on vain niin paljon muutakin tehtävää.

_________________
"Hei hei, nää heinätkin on meidän heinii!" - Rasvanahka
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Prätkämimmi



Viestien lukumäärä : 4033
Join date : 18.01.2015

ViestiAihe: Vs: Hiiriä pivossa, paholainen oksalla (K15)   Ke Kesä 29 2016, 08:13

DeadRat21 kirjoitti:
Prätkämimmi kirjoitti:
Tota millon sä jatkat tätä stooria Very Happy? Meinaan vaan et sä jätit tarinan vähän cliffhangerksi ja mä haluan tietää selviääks Moto
Itse asiassa en ainakaan tällä haavaa tiedä, milloin tämä tulee jatkumaan, jos ollenkaan ja sama koskee Pientä lomaa REDUXiakin, pahoitteluni shrug. Minulla on vain niin paljon muutakin tehtävää.
Ai jaa harmi Sad
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Hiiriä pivossa, paholainen oksalla (K15)   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Hiiriä pivossa, paholainen oksalla (K15)
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Last Chance Garage :: Fanfiction ja fanitaide :: Prätkähiiritarinat K15-K18-
Siirry: