Last Chance Garage

Suomenkielinen foorumi Prätkähiiret Marsista - sarjan faneille.
 
PääsivuPääsivu  KalenteriKalenteri  FAQFAQ  HakuHaku  KäyttäjälistaKäyttäjälista  KäyttäjäryhmätKäyttäjäryhmät  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Hiiriä pivossa, paholainen oksalla (K15)

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
DeadRat21
Moderaattori
avatar

Viestien lukumäärä : 773
Join date : 25.01.2014
Ikä : 23
Paikkakunta : Itä-Pirkanmaa

ViestiAihe: Hiiriä pivossa, paholainen oksalla (K15)   Ti Helmi 18 2014, 20:58

Title: Hiiriä pivossa, paholainen oksalla
Author: DeadReat21
Genre: crossover, kauhu, jännitys, toiminta, sci-fi, AU, jossain määrin angst ja murha
Pairing: jonkinasteinen Vinski/Santtu
Rating: K15
Aloitettu ja lopetettu: 11.1.2012 - ?
Disclaimer: En omista Prätkähiiret Marsista-sarjaa, enkä myöskään omista kammostuttavaa avaruusolentoa, jota käytän tarinassani. Alien/Xenomorph on sveitsiläistaiteilija H.R. Gigerin luoma ja se on elokuvayhtiö Twentieth Century Foxin omistuksessa, niin kuin sen ’veli’, Predator, johon tarinassa myöskin viitataan.
Warning: murhia, kiristystä, ahdistavia kohtauksia, vihaisia muukalaisia, rajua väkivaltaa, huonoa huumoria, kiroilua, kuolemia, tupakointia, spoilausta
Summary: Prätkähiiret eivät pelkää mitään, eivät yhtikäs mitään. Tähän väitteeseen tulee muutos, kun he saavat tietää, että Chicagossa on vapaana vihamielinen muukalainen.
A/N: Jokin aika sitten, kun katselin LH:n Livejournal-viestejä, niistä löytyi tälläinen idea: ” A crossover of Biker Mice and any famous horror film.” eli suomennettuna ”Crossover Prätkähiiristä ja mistä tahansa kuuluisasta kauhuelokuvasta.” Tähän hätään saatoin jo silloin aavistaa, mitä kauhuelokuva-monsteria käyttäisin hiiriä vastaan, ja tietenkin sen oli oltava Ridley Scottin mahtavan kauhu-elokuvan Alien – kahdeksas matkustaja nimihirviö Xenomorph, joka on omasta mielestäni kammostuttavimpia hirviöitä koskaan. Osakiitos kuuluu Lil Hossille tästä ideasta, mutta tarinahan on kirjoittajan käsialaa ja sillä sipuli.
 
Luku 1: Todellinen painajainen
 
 
Chicagossa ei todellakaan voinut olla pulaa hämmennyksistä.
 
No, jos kolme prätkillä ajelevaa hiirtä laskettiin hämmennykseksi parisen vuotta sitten, niin sitä se ei enää ollut. Ja vaikka heidän arkkivihollisensa Lalli Leipäjuusto kätyreineen kerta toisensa jälkeen pisti vihaamansa motoristitrion ahtaalle, he kuitenkin aina voittivat lopulta ja kolmikon itseluottamus oli ollut muutenkin tapissa viimeisen parin kuukauden ajan. Siis aina siitä lähtien, kun he romuttivat Lalli-lahnan vetomuuntajan, jonka oli tarkoitus siirtää koko Tellus Plutoon, hiirulaiset suorastaan nauttivat olostaan ja tunne voittamattomuudesta oli tapissa.
 
Mutta nyt öisen kaupungin katoilla liikkui jokin, jota ei kukaan haluaisi varmaan edes nähdä.
 
Sellainen painajainen, jonka ainoastaan mielipuoli haluaisi kohdata...
 
Jokin niin vastenmielisen ja ilkeän näköinen olento, jonka pitkä, 5-metrinen teräväpäinen musta häntä vipatti syystuulen mukana sen omistajan loikkiessa rakennukselta toiselle kuolan valuessa sen hampaiden välistä kaduille.
 
Mitäs tämä...” ihmetteli pimeällä, ainoastaan katulamppujen valaisemalla kadulla kävellyt harmaatakkinen mies ottaessaan hattunsa pois päästään. Mies pysähtyi katsomaan siinä olevaa kuolaa.
 
Helkkarin rakkarit! Kehtaavatkin sylkeä viattomien kansalaisten päälle ja sitten vielä juoksevat pakoon kuin pelkurit!” ajatteli mies putsatessaan hattuaan vihaisena. Tämän huomaamatta olento lähestyi häntä kiipeämällä seinää alaspäin hiirtäkin hiljempaa. Se saattoi jo aistia saaliinsa pelon, vaikka sillä ei ollut aavistustakaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
 
Sen elämäntehtävä oli ainoastaan tappaa tai käyttää muita elämänmuotoja hyväkseen, joidenka avulla sen kaltaiset olennot pystyivät lisääntymään.
 
Valtava, ihmistä ja käärmettä muistuttava olento jatkoi kiipeämistä alaspäin ja päästyään kadulle se ryömi yhä hiljaa, kunnes se nousi pystyyn ja kosketteli epäinhimillisen pitkillä, puunoksia muistuttavilla sormillaan uhrinsa oikeaa olkapäätä.
 
”Niin mit...” katsoessaan taakseen mies jähmettyi totaalisesti paikalleen, ja olento tarrasi käsillään kiinni miehen päästä. Mies yritti rimpuilla paniikissa vastaan, samalla kun olento valmistautui viimeistelemään työnsä.
 
”EII!!! EIIIIIII!!!” Olento avasi suunsa ja sieltä ilmestyi kieli, joka lävisti miehen otsan niin, että verta lensi kaaressa parin metrin päässä olevaa katulamppua vasten.
 
Olento palasi katutasolta takaisin rakennuksen katolle, missä se oli hetkeä aikaisemmin ollut ja se ryhtyi odottamaan. Tällä kertaa se todella toivoi paikalle saapujien olevan juuri ne, joita se toivoikin.
 
 
Kun me kumia poltellaan, Leipis voi varoo vaan! Kun meit ei mik...” lauleskelivat Prätkähiiret kuin heillä ei olisi huolia ollutkaan. Lauleskelun keskeytti yhtäkkiä lähistöltä kuulunut huuto ja marsilaiset pysäyttivät prätkänsä välittömästi.
 
”Voi mamma!! Mikäs toi oli?!” ihmetteli Moto hänen veikkojensa kanssa.
 
”Kuulostaa siltä, et joku ois pulassa...” päätteli Vinski Turbon lisätessä: - Tai vielä pahemmassa...
 
”No veikat, jos kerran ei tältä päivältä mitään muuta oo tullu tehtyä videopelien pelaamisen ja hodareiden lisäks, niin tsekattaisko toi?” ehdotti valkoturkkinen marsilainen saaden veljiltään nyökkäykset.
 
”Ei kun pistetä HANAT AUKIII!!!” huusi kolmikko itsevarmana.
 
Hetken päästä hiirten saapuessa paikalle vastaus oli heidän silmiensä edessä: harmaatakkinen, naama katua vasten olevan ruskeahiuksisen miesparan pää vuoti verta kadun vieressä olevaan viemäriin. Hiiret pysäyttivät prätkänsä katulampun viereen ja astelivat pois pyöriltään katsomaan lähempää.
 
”Voi helkkari, siis mitä ihmettä...?” ihmetteli Turbo katsellessaan miestä tarkemmin. Näky sai sanavalmiin hiiren hiljaiseksi. Miehen otsassa oli neliömäinen reikä, josta verta vuoti urakalla. Jokin oli mennyt miehen päästä läpi.
 
Porauskoneko? Ei. Se oli halkaisijaltaan aivan liian pieni. Aukko oli vieläpä täydellisen suora ja se oli halkaisijaltaan lähemmäs viittä senttiä.
 
”Voi äiti sentään. Veikkaisin sydämetöntä, tunteetonta saastaa.” tokaisi Moto astellessaan Turbon luokse. Hän katsasti miehen takin taskut, ja löysi tämän rintataskusta tämän lompakon.
 
”Hmm... Carl Tax, Electrobuildmaxin varatoimitusjohtaja. Hitto...” kirosi harmaaturkkinen hiiri pudistellen päätään. Electrobuildmax oli Chicagon suurin rakennus- ja sähköyhtiö, josta kellään ei tuntunut olevan mitään pahaa sanottavaa ja jopa suurin osa yhtiön isoista kihoista olivat mukavia ihmisiä.
 
”Veit sanat suusta, Moto. Täähän on jo neljäs Electrobuildmax -tapaus kolmen viikon sisään. Ekaks sihteeri muka hyppää kotinsa parvekkeelta ulos pää just tällaisen reiän kanssa, sitten vähän ajan päästä toimitusjohtaja tippuu katolta alas, kallo aivan murskana ja sitten...” laskeskeli Turbo käydessään läpi tapauksia, joista Vinski lausui viimeisen: ”Se yks Santun entisistä koulukavereista, sen firman puheenjohtaja kärventy tulipalossa just viime viikonloppuna.”
 
”Ja mitäköhän näillä on yhteistä? Varmana se kiduskala Leipis on tän takana!” veikkasi Moto ikävän tunnelman painuessa hänen antenneihinsa.
 
”No, oon sun kanssa samoilla linjoilla, isoveikka. Mut... ikävä kyllä ilman mitään todisteita on vähän vaikee todistaa ketään syylliseks. Kuka tietää: ehkei Leipis ees oo näiden takana ja kaveri on muutenkin pitäny viime aikoina melko matalaa profiilia. Ei niin mitään. Ei tallin uhkailua, ei lavastamista...” Tuumailtuaan hetken ajan Turbo katseli miehen päässä olevaa reikää ja sen katsomisesta hänen vatsansa oli mennä sekaisin.
 
”Mut tää... kyl tää on tosi paha.”
 
”Mut kamoon, Turbo, aina kun jotain outoo tapahtuu, niin voi ihan hyvin laittaa jopa häntänsä pantiks siitä, et Leipis on sen takana! Muuten...”
 
”Niin mitä, Vinski?” kyseli Turbo veljeltään.
 
”Onks teidän mielestä olemassa jossakin päin, siis ihan missä lie kolkassa, sellainen... täydellisen tunteeton olio?”
 
Moto ja Turbo katselivat toisiaan hetken ajan ja molemmat pudistelivat päätään.
 
Olento katseli mielissään alhaalla olevia hiiriä, joilla ei ollut harmaintakaan hajua siitä, kuka tai mikä heitä katsoi. Se alkoi lähestyä samalla tavalla kuin äsken: hiirtäkin hiljempaa.
 
”No, ois kyllä yks... mut... kuten harmaaturkkisella äitimuorillani oli tapana sanoa: ”Ainoastaan oma pelko voi tappaa, ei edes pahinkaan mörkö!'” Moton sanoessa tämän Turbo otti lasinsa pois hetkeksi ja silmäili pikaisesti kerrostalon katolle. Katulamput eivät juurikaan valaisseet ympäristöä hyvin ja hän olisi voinut vannoa nähneensä kerrostalon seinällä jonkin liikkuvan. Laitettuaan lasinsa taas päälle kultaruskeaturkkinen hiiri katsoi seinää uudelleen, mutta tällä kertaa hän ei huomannut mitään. Kuvitteliko hän vai... olivatko he todellakin vaarassa?
 
”Kamoon, jätkät, häivytään täältä!”
 
”Mikä ny, Turbo?” kyseli Vinski ihmeissään Turbon tarratessa kiinni Taxista. Turbo viittoi Motoa auttamaan kantohommissa.
 
”Hommataan vaan tää kaveri poliisille. Ja pronto. Kutsukaa mua hulluks, mut... mä taisin nähä jotain just äsken.”
 
Olento pysyi täydellisen liikkumatta. Niistä kirotuista hiiristä yksi oli puheista päätellen huomannut sen. Se ymmärsi tehneensä virheen.
 
”Älä ny viiti, Turbo, sä vaan kuvittelet.”
 
”No, joskus vilkas mielikuvituskin kannattaa. Pakko myöntää, tääl on pimeää. Liian pimeää.” vastasi Moto avitettuaan Turbon kanssa miehen Turbon prätkän kyytiin. Vinski käveli päätään pudistellen graffiteja täynnä olevan seinän eteen. Olento lähti jälleen liikkeelle.

Samassa se tiputti kuitenkin suustaan kuolaa suoraan valkoturkkisen marsilaisen päälle. Vinski ei ollut tästä mielissään.

 
”Yyh... täähän on jopa pahempaa kuin se plutolainen juristi, joka vei meiltä prätkät.” valitti Vinski puhdistaessaan naamaansa nenäliinallaan kuolasta. Olento käytti tämän hyödykseen ja tuli aina vain lähemmäs.
 
Hoida ensin pienin, sitten vasta kaaos syntyy.” ajatteli olento jatkaessaan alas kiipeämistä.
 
Vinski asteli naamaa pyyhkiessään hieman sivummalle väistämään nesteitä, mutta vaikka hän siirtyi sivummalle, kuola seurasi häntä ja sitä tippui taas hänen päälleen. Marsilainen ravisteli itseään ärtyneenä.
 
”Mikä ihmeen putki siel vuo...” Samassa isosormiset kädet tarrautuivat kiinni Vinskin päästä, tukkien tämän suun. Olento veti vastaan rimpuilevan hiirulaisen ylös mukanaan.
 
”Vinski, älä nyt jak...” Käännyttyään katsomaan taakseen Turbo järkyttyi. Ei Vinskiä missään. Ainoastaan yksi tämän soihduista oli jäänyt kadulle. Kuolan ympäröimänä.
 
”Vinski? Vinsentti?!” huuteli Moto ihmeissään. Turbo otti soihdun povitaskuunsa, minkä jälkeen hän kantoi Taxin pois pyöränsä päältä ja käynnisti pyöränsä.

”Mut entäs...”

 
”Hoidetaan se myöhemmin. Meiän on löydettävä Vinski!”
 
Hiirimiehet ajoivat rakennuksen seinää pitkin katolle ja sinne päästyään he katselivat hädissään ympärilleen.
 
”Ammu hätäraketti.” käski Turbo Moto ottaessa prätkänsä tarvikelokerosta Santun tekemän valopistoolin. Vinski oli vinoillut Santulle, että eihän valopistoolista olisi mihinkään, oli siinä raketti tai ei, mutta nyt siitä olisi apua. Se valaisisi lähiympäristöä ainakin hetken ajan.
 
”Syteen tai saveen.” lausui harmaaturkkinen hiiri ennen kuin tämä painoi pistoolin liipaisinta. Se laukoi taivaalle raketin, joka räjähti hetken kuluttua. Hiirikaksikko katseli hädissään ympärilleen, mutta jopa valon avulla he eivät tuntuneet löytävän veljeään mistään.
 
Aina siihen asti, kunnes Moto katseli jälleen vasemmalle päin. Hän ei nähnyt näkyjä: se oli Vinski, joka oli joutunut jonkin olennon kidnappaamaksi. Hän ei nähnyt olentoa kovinkaan hyvin, mutta se vaikutti tutulta. Ainakin mitä sen kaarevasta päästä pystyi päättelemään.
 
”Siellä! Mut... onks toi mu...”
 
”Pelastetaan ny vaan veikka! Ihmetellään myöhemmin!” huusi Turbo lähtiessään Vinskin perään. Moto seurasi perässä. Nyt alkoi takaa-ajo.
 
Olio katsoi pikaisesti taakseen ja se huomasi hiirten seuraavan tätä. Se sähisi vihaisesti tästä hyvästä ja alkoi juoksemaan katolta katolle nopeammin. Vinski -parka ei voinut edes huutaa, sillä olennon hännän terävä pää oli tämän suussa ja se oli kietonut marsilaisen häntäänsä niin tiukasti, että hiirellä ei ollut mahdollisuuksia vastarintaan.
 
Hiiret lähestyivät olentoa, ja sen oli pakko keksiä jotain, millä saada ainakin toinen takaa-ajajistaan pois pelistä. Sen huomio kiinnittyi edessä sijaitsevaan pikku vesitorniin ja siitä se sai idean. Olento otti hännänpäänsä irti Vinskin suusta ja se huitoi sillä kahta vesitornin pilareista niin, että se alkoi kaatumaan. Vinski yritti huutaa veljilleen, mutta tämän takaraivo osui yhteen tornin pilareista niin, että marsilainen näki tähtiä hetken ajan.
 
Moto ja Turbo olivat juuri hypänneet katolle, mutta näiden yllätykseksi vesitorni oli kaatumassa juuri heidän eteensä. Turbo ehti juuri ja juuri käyttämään prätkänsä rakettimoottoreita, mutta Moto ei tätä ehtinyt tehdä. Harmaaturkkinen hiiri osui vesitorniin niin, että tämä menetti otteensa pyörästään ja kaatui selälleen turkki märkänä.
 
”Ota se kiinni, veikka!!” huudahti Moto takaa-ajoa jatkavalle Turbolle. Kultaruskeaturkkinen hiirimies otti laserpistoolinsa vasempaan käteensä ja yritti ottaa olennon tähtäimiinsä. Olento kuitenkin oli fiksu: se piti Vinskiä tulilinjalla niin, että pahimmassa mahdollisessa tapauksessa laser osuisi Vinskiin, eikä siihen.
 
”Helvetti! On kyllä melkonen... ei hetkinen...” Samassa Turbo laittoi pistoolinsa takaisin vasemmalla reidellä olevaan pistoolikoteloonsa ja otti Vinskin soihdun liivinsä povitaskusta. Turbo heilautti soihtua pikaisesti kattoa vasten ja sen jälkeen hän heitti soihdun olentoa kohti.
 
Vinski onnistui väistämään soihdun juuri ja juuri. Sekuntia myöhemmin soihtu osui olennon niskaan niin, että se rääkäisi jäätävästi. Samassa olento irroitti otteensa panttivangistaan ja valkoturkkinen marsilainen putosi katolle. Turbo pysäytti prätkänsä aivan Vinskin nenän eteen, lopettaen takaa-ajon ja päästäen olennon menemään.
 
”Kaikki kunnossa?”
 
”Joo, paria ruhjetta lukuun ottamatta ja mitä nyt jouduin olemaan parisen minuuttia hännänpää suussa. Aivan kuin olis ollut revolverin piippu suussa...”
 
”Hei, Turbo, sehän pääsee haneen!” huudahti paikalle saapunut Moto, jolle Turbo viittoi kättään.
 
”Antaa sen mennä. Kyllä me saadaan se vielä kiinni. Vinski, näit sä, millanen se oli?”
 
”Just kun se nappas mut mukaansa, sain nähtyä sen kasvot. Hampaat oli kuin hailla, sillä ei ollut silmiä, sillä oli joitain putkia muistuttavia osia selässä ja... sillä oli aivan jumalattoman pitkät sormet. Ne muistuttivat enemmän lyijykyniä tai oksia.”
 
Turbo ja Moto katselivat toisiaan hetken ajan ja pudistelivat päitään. Vinskistä tuntui, että hänen veljensä eivät nyt kertoneet tälle aivan kaikkea.
 
”No, mikä ny on?”
 
”Vie se kaveri tallille.” käski Turbo yllättäen.
 
”Mut...”
 
”Ei muttia. Vie se kaveri tallille, pronto! Mä ja isoveikka käydään hommaamassa suoja tallille kentältä.”
 
”Okei. Mutta saatte sitten luvan kertoa, mistä tässä on kysymys.”
 
”Selvä. Mutta vie se kaveri nyt tallille. Me tullaan pian perästä.”
 
Ajettuaan takaisin murhapaikalle, hiiret nostivat Vinskin prätkän kyytiin ja sitoivat tämän tiukasti kiinni istuimeen. Valkoturkkinen marsilainen häipyi ripeästi paikalta Santun korjaamolle. Tämän jälkeen Turbo ja Moto lähtivät ajamaan kohti baseball-kentällä olevaa majapaikkaansa.
 
”Tää on paha.” tokaisi Turbo pudistellen päätään epäuskoisena. Moto nyökkäsi.
 
”No älä! Ja mä kun luulin nähneeni jo kaiken...”
 
”Niin mäkin, isoveli. Niin mäkin. Rontti ei puhunutkaan palturia...”
 
”Xenomorffi... mitä se täällä ees tekee?” kyseli Moto Turbolta, joka pudisteli päätään.

”Se on se ja sama, mitä se täällä tekee. Muistathan, nehän voi laittaa kokonaisia asutuksia matalaksi jopa päivässä. Se pitää laittaa matalaksi ensin.”

 
”Mut miks sä vaan annoit sen mennä? Sä olisit...”
 
”Niin olisin voinutkin, Moto. Mutta muistathan: veikan hyvinvointi on tärkeintä. Ja musta tuntuu, että tää ei todellakaan jäänyt viimeiseksi kerraksi meidän välillä. Kyllä se tulee piilostaan esiin...”
 
”Ja silloin kun se sen tekee, me ollaan valmiina!” jatkoi Moto laittaen robokätensä nyrkkiin silmä leimuten. Hän todellakin halusi kohdata hirviön uudestaan, jotta voisi laittaa lopun tälle.
 
 
Samaan aikaan olento oli viemärissä parantelemassa haavojaan. Niskan seudulla oleva kipu alkoi kuitenkin pikkuhiljaa kadota, ja haavan tilalle kasvoi uutta ihoa. Sillä ei tosin ollut kovinkaan moneen haavan parantamiseen enää varaa.
 
Tämän jälkeen olento pisti juoksuksi ja se paineli nykyisen isäntänsä luokse. Sellaisen, jota tämä xenomorffi todella vihasi, mutta jota tämän oli kuitenkin toteltava.
 
Olento todellakin toivoi, ettei joutuisi kärsimään rangaistusta epäonnistumisen takia.
 
Minuutin kestäneen matkan jälkeen olento oli saapunut portille, jonka oikeassa yläreunassa oli kamera. Se asteli kameran näkökenttään ja odotti hetken ajan, että kamera tunnistaisi sen. Muutamaa sekuntia myöhemmin portti aukesi ja xenomorffi ryömi sisään, ennen kuin portti sulkeutui sen takana.
 
Hetken päästä olento oli saapunut isäntänsä luokse, tämän labraan tarkalleen sanoen. Ainoastaan mielenvikainen professori oli paikalla ottamassa olentoa vastaan.
 
”Aah, Lester. Olet siis palannut. ”
 
Samassa labran ovi aukesi ja sieltä asteli sisään purppuraa vaatetusta pukeva plutolainen ja tämän typerä rasvaa valuttava ykkösmiehensä. Seisomaan noussut olento katseli isäntäänsä hampaat irvessä, haluten purra tätä ja repiä tämän kappaleiksi. Se kuitenkin malttoi mielensä.
 
”Samaa vain sinullekin, lemmikkini.” ivaili Lalli Leipäjuusto olennolle. Plutolainen hieroi olennon leuassa olevaa pientä, kupumaista lähetintä, jolla hän oli alistanut olennon tekemään, mitä hän halusi. Olento ei todellakaan pitänyt tästä.
 
”Mene vain lepäämään. Olet sen ansainnut.”
 
Olento asteli tämän jälkeen lasimaiseen kuutioon, lepopaikkaansa, johon oli laitettu puu kasvamaan. Masokistinen mutantti Fred oli innoissaan, kun xenomorffi asteli kuutioon sisään. Yli kaksimetrinen olento katseli selvästi pienempää olentoa sadistisella virneellä.
 
”Hei, Lester! Voisit sä hoitaa mua?” kyseli mutantti anelevasti. Xenomorffi nyökkäsi tälle ja otti tästä kiinni. Hetken päästä Lester oli käynyt selälleen makuulle ja heitti jaloillaan Frediä päin lepopaikkansa seinää niin, että tämä kimposi aina takaisin jalkojen päälle, jotta sen voisi heittää uudelleen. Lasi oli kuitenkin erittäin kestävää, eikä sitä voinut ainakaan tällä keinolla murtaa.
 
Tämä ei valitettavasti kohentanut olennon mielialaa. Se oli vieläkin vihainen siitä, että siltä oli riistetty vapaus. Se yritti nyt totutella moottoripyöristä tulevaan hajuun, jotta se tietäisi kohteittensa lähestyvän.
 
Viimeisten parin kuukauden ajan se oli koulutettu eliminoimaan niin Electrobuildmaxin väkeä ja sitten lopulta myös Prätkähiiret. Se ei todellakaan olisi halunnut tehdä, mitä Leipäjuusto tältä vaati, mutta se oli sen ainoa keino päästä takaisin kotiinsa. Kuningattaren, äitinsä, luokse.
 
Leipäjuuston povitaskussa olevasta kännykästä kuului piippaus. Plutolainen oli saanut eräältä ulkona olevista hanttapuleista viestin, että Lester on hoitanut kohteen hengiltä. Tosin Leipäjuusto näki punaista saatuaan tietää, että Prätkähiiret olivat saapuneet paikalle ja vieneet kohteen mukanaan. Plutolainen katseli olennon suuntaan vihaisesti. Lester teki saman huomattuaan isäntänsä katseen ja se näytti kieltään tälle. Hanttapuli kysyi vielä, pitäisikö hänen tehdä jotain.
 
Hetken sisällä plutolainen kuitenkin rauhoittui ja laittoi vastauksen kätyrilleen. Hän käski tätä olemaan tekemättä mitään asian suhteen ja palaamaan takaisin tornille. Näin siksi, sillä jos hiiret näkisivät edes vilauksen tästä, he tulisivat Leipäjuuston luokse alta aikayksikön ja alkaisivat kuulustelemaan häntä. Tästä takaiskusta huolimatta kaikki oli hyvin. Ainakin toistaiseksi.
 
”Kuule, pomo: mä tiiän, et toi kalunahkafriikki osaa tehä työnsä, mut...” änkytti Rasvanahka saaden huomion pomoltaan, joka katseli ykkösmiestään kädet puuskassa.
 
”Mutta mitä, sinä pateettinen petroolipervo?”
 
”Se jättää kuolaansa aivan mihin sattuu. Kulit on aivan peloissaan ton olennon suhteen, enkä mäkään siitä tykkää. Se tulis heivata täältä sinne, missä...”
 
”Kuulehan, Rasvanahka, pojuseni...”
 
”Nii-niin, pomo?”
 
”Nyt taitaa olla liian myöhäistä tehdä niin. Tajusitko?”
 
”Ööö, kyllä. Kyllä.”
 
”Hyvä. Ne kirotut pupuvieterihamsterit ovat olleet voiton huumassa sen jälkeen, kun se vetomuuntaja meni tuhannen päreiksi, mutta katsotaanpa, kuka sitten nauraa, kun tämä olento tekee niistä infernomarsuista hakkelusta.”
 
”Mut, herra Leipäjuusto, mitä varten me ylipäätään hankittiin toi olento?” kyseli Rasvanahka saaden Leipäjuuston hautaamaan päänsä käteensä.
 
”Huoh... jotta voisin eliminoida Electrobuildmaxin päähenkilöt, ilman, että minua epäiltäisiin näistä murhista, sinä ilmaisutaidekyvytön hillokauha. Varmaan ne hiiretkin ovat sitä mieltä, että minä olen niistä vastuussa, mutta... kuten varmaan jo aavistit, on hieman vaikeaa osoittaa ketään syylliseksi ilman todisteita. Sitten voin ostaa koko firman pilkkahintaan, kun yhtiön ylle on kerääntynyt pelottava maine eikä juuri kukaan halua työskennellä siellä ja voin ottaa koko kaupungin sähkönkulun haltuuni. Tällä voin laittaa koko kaupungista sähköt pois päältä vähäksi aikaa, antaen kätyreilleni mahdollisuuden viedä lemmikiltämme ottamaa happoa vesivoimalaitokselle, josta levitämme sitä jokaiseen Chicagon kotitalouteen myrkyttämään näiden omistajia. Ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, Chicagon asukkaat poistuvat kaupungista siksi aikaa, jotta heidän ei tarvitsisi juoda tappavan hapokasta vettä, ja silloin me viemme heidän kotinsa ja työpaikkansa ja kuljetamme ne Plutoon. Tajusitko?”
 
”Öö... mikä se toinen vaihe olikaan?” kyseli hämmentynyt Rasvanahka saaden pomonsa taas hautaamaan päänsä käteensä ja huokaisemaan syvään selvästi ärtyneenä.
 
”Ooh, miksi minä edes yritän?”
 
Hetken päästä xenomorffi lopetti mutantin heittämisen ja se haukotteli äänekkäästi. Olento kävi nukkumaan sikiöasennossa, häntä ympäröiden sen.
 
”Auvii!! Tahtoo lisää!! Lisää!!” hihkui pää pyörällään oleva Fred tultuaan pois kuutiosta.
 
Hetken sisällä Leipäjuusto poistui labrasta, ja pian myös Nuikki poistui sieltä sammuttaen valot, jättäen xenomorffin omaan rauhaansa.
 
Lester vannoi, että jos plutolainen ei päästäisi sitä kotiinsa, se laittaisi tämän maksamaan teoistaan. Oli sillä lähetintä leuassaan tai ei.



EDIT 27.4.18 - Luku on julkaistu uudelleen, päivitettynä ja "paranneltuna". Samaa voitte odottaa muillekin luvuille.
EDIT 29.4.18 - headeriä päivitetty.


Viimeinen muokkaaja, DeadRat21 pvm Ma Heinä 09 2018, 18:44, muokattu 12 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
DeadRat21
Moderaattori
avatar

Viestien lukumäärä : 773
Join date : 25.01.2014
Ikä : 23
Paikkakunta : Itä-Pirkanmaa

ViestiAihe: Vs: Hiiriä pivossa, paholainen oksalla (K15)   Ti Helmi 18 2014, 21:05

Luku 2: Paholaismetsästäjä
 
 
Kuinka kauan siitä on? Siitä hetkestä, kun minä... synnyin? Vuosia, vuosikymmeniä... aivan sama. Siitä hetkestä, kun viimeksi olin vapaa, on kulunut kuitenkin liian kauan.
 
Muistan edelleen sen, kun isäntäni, jonka sisällä minä olin, huusi ja aneli apua, samalla kun puskeuduin se rinnasta läpi. Syntypaikkani läheisyydessä havaitsin sen puolustusvalmiudessa olevat lajitoverit.
 
4 ihmisurosta ja 2 ihmisnaarasta... ei minkäänlaista ongelmaa, aina siihen asti, kunnes eräs niistä uroksista, tummaihoinen, otti jotain käteensä ja yritti lähestyä minua, oletettavasti tappamaan minut. Sen lajitoveri tosin käski toveriaan pysymään paikoillaan.
 
Miksi se niin teki? Miksi juuri silloin, kun niillä ihmisillä olisi ollut mahdollisuus tuhota minut siihen paikkaan? Silloin en sitä tajunnut, mutta nyt tajuan: se suojeli minua, koska se taisi tietää, mikä minä olen ja mikä minusta tulisi.
 
Sen jälkeen häivyin pikaisesti paikalta. Siinä vaiheessa olin todella pieni, mutta ajan myötä, jossakin pimeyden suojissa, minä kasvoin siksi, mikä nyt olen.
 
Paholainen. Painajainen. Friikki. Luonnonoikku. Saasta, jota käytännössä kaikki pelkäävät.
 
Minä olin kuitenkin yksin. Toisin kuin sisareni, jotka elävät pesissä ja palvelevat äitiämme, kuningatarta, minä olin yksin. Vihamielisellä maaperällä ilman tukea.
 
Mutta lopulta en edes tarvinnut sitä. Ne hölmöt ihmiset tekivät lähestulkoon kaikesta niin naurettavan helppoa.

Ensimmäisenä lähti se pääsuojaa pitävä ihmisuros, joka oli etsimässä sitä vaaleanruskeaa olentoa, jolla oli minun tapaan häntä ja se myös sähisi aivan kuin minä.

 
Sen nimi taisi olla Jones.
 
”Tänne, poika! Tule tänne, juuri noin.” Uros oli kumartunut olennon suuntaan, samalla kun minä liikuin turvapaikastani, ketjujen keskeltä, alaspäin. Jones alkoi yhtäkkiä sähisemään, mutta uros vain luuli sen johtuvan siitä itsestään. Tiesipähän olla varuillaan...
 
”Hei hei! Älä nyt. En minä sinulle pahaa tee, poika. Tule nyt vain!” Uros ei vain tajunnut. Jo siinä vaiheessa, kun minä laskeuduin aivan sen selän taakse, sen päivät olivat luetut.
 
Lopulta se kuitenkin tajusi, että se olinkin minä eikä se, jolle se olento sähisi. Sitten se kääntyi katsomaan taakseen, vain jäykistyäkseen täydellisesti kauhusta.
 
Ja se ihmisliha... herkullista. Varsinkin silloin, kun uhri huutaa epätoivoisena apua.
 
Sitten sai lähteä se ihmisuros, joka oli tullut ilmastointiputkiin liekinsylkijän kanssa. En tiennyt, miksi, mutta ilmeisesti ne yrittivät saada minut jonnekin. En vielä tänäkään päivänä tiedä, mitä ne oikein aikoivat, mutta mitä minä sillä tiedolla edes tekisin nyt? Se tapahtui aikoja sitten.
 
”DALLAS!! Häivy sieltä ja äkkiä!! Se lähestyy!!!”
 
Mutta se mikä teki tästä tilanteesta oudon, oli se, että minä en tehnyt mitään. Se uros vain sattui sille paikalle, missä minä olin uinumassa. Ja näistä naaraista se toinen, se äänekkäämpi, paljasti tämän... Dallasin minulle.
 
”EI!! Ei alas!! Mene toiseen suuntaan!!!!”
 
Sillä sekunnilla, kun uros osoitti valonlähdettä minua kohti, nappasin sen mukaani. Niin, että se menetti sylkijänsä.
 
”Irti minusta!!!” Sitä en tehnyt, vaikka se ihminen pisti erittäin kovasti vastaan. Minä vain halusin olla rauhassa, eikä sekään kelvannut niille typeryksille.
 
En vieläkään tiedä, mitä oikein sitten tapahtui, mutta ilmeisesti yksi niistä ihmisistä oli menehtynyt toisten toimesta, sillä en enää nähnyt sitä ihmistä, jolla oli se... vaaleansininen paita. Johtuikohan se mahdollisesti siitä, että se oli suojellut minua vai oliko kyseessä onnettomuus tai vahinko?
 
Yhtä kaikki minun oli päätettävä, hyökkäisinkö sen yksin olevan naaraan vaiko sen temperamenttisen uroksen ja hysteerisen naaraan kimppuun. Jälkimmäinen naaras oli Dallasin katoamisen jälkeen aivan tolaltaan. Ja sitä se oli varsinkin silloin, kun se yhtäkkiä huomasi minut. Sen urostoverin ja sen välissä.
 
”Hei, Lambert! Anna niitä kanistereita nyt...” Uroksen puhe katkesi välittömästi, kun se huomasi, minkä takia sen lajitoveri oli aivan hiljaa. Katsottuani pikaisesti urosta huomasin, että sillä oli liekinsylkijä.
 
”Jumalauta! Lambert... liiku. Lambert, LIIKU!!!” Uros tyytyi ainoastaan huutamaan Lambertille eikä käyttänyt sylkijäänsä, sillä minä olin aivan naaraan edessä ja se saattaisi samalla tappaa toverinsa. Sitä se ei halunnut ilmeisesti tehdä, vaikka olisi pitänyt.
 
”Voi taivas...” päästi naaras suustaan, kun lopulta nousin seisomaan. Lambert jäykistyi aivan täydellisesti kauhusta.
 
”Lambert, häivy nyt vaan sen tieltä!!!”
 
Siinä samassa huomasin, että naaraan silmät olivat kostuneet. Halusin katsoa lähempää. Samassa urokselle riitti vitkastelu, mutta se ei käyttänyt sylkijäänsä kärventääkseen minua, vaan se yritti kolkata minut sillä. Se oli kohtalokas virhe.
 
Juuri kun se uros ryntäsi kimppuuni, huidoin sen käsilläni kumoon niin, että sylkijä tippui sen käsistä ulottumattomiin. Sitten tartuin tästä uhmakkaasta ihmisestä kiinni niin, ettei se päässyt pakoon. Hetkeä ennen sen kuolemaa, huomasin, että raivon sijasta sen kasvot olivat nyt täyttyneet pelosta ja epätoivosta. Se yritti vielä pistää epätoivoisesti vastaan, kun aloin aukaisemaan suutani.
 
”HÄIVY TÄÄLTÄÄÄ!!!!”
 
Samassa leukani lävisti uroksen pään, ja viimeistään silloin, selkä seinää vasten oleva naaras oli lamaantunut täydellisesti.
 
Pelko on erittäin kaksipiippuinen juttu: se joko lamauttaa sinut täydellisesti tai saa sinut tekemään hullujakin asioita, välittämättä siitä, kuoletko vai etkö. Tämän naaraan tapauksessa ensinmainittu vaihtoehto oli käynyt toteen.
 
Se ei edes anellut armoa. Ei edes silloin, kun revin sen kahtia hännälläni. Jalkojen välistä.
 
”Lambert? Parker?” Se oli se toinen naaras. Se oli tullut paikalle kuultuaan ilmeisesti jostain, mitä on meneillään. Mutta liian myöhään. Huoneen yllä olevasta ilmastointikanavasta kuuntelin ihmisen reaktiot, kun se näki tovereittensa ruumiit. Se oli toki järkyttynyt näkemästään, mutta se ei lamaantunut vaan poistui välittömästi paikalta.
 
Enää oli vain minä ja se naaras.
 
Muutaman minuutin päästä kuulin jostakin: ”Itsetuhoutuminen suoritetaan 9 minuutin kuluttua! Toistan: itsetuhoutuminen suoritetaan 9 minuutin kuluttua! Voitte peruuttaa ohjelman vielä 4 minuutin kuluessa!
 
Silloin tajusin, mitä ne raukat olivat suunnitelleet: kun ne eivät pystyneet hoitamaan minua päiviltä, ne päättivät räjäyttää syntypaikkani ja minut sen mukana!
 
Mutta se ei todellakaan käynyt päinsä.
 
 
Tallilla, jonka päällä oli nyt metallisuoja, hiiret olivat valveilla, vaikka kello näytti puoli kolmea. Vinski ja Turbo pelasivat pokeria, kun taas Moto tallusteli ympäriinsä pitkin tallia ja katseli aina silloin tällöin ovesta ulos. Ulkona tuuli ja kovasti.
 
”Kamoon, jäbät, kauanks te aiotte vielä valvoo sen olennon takia?” kyseli alakertaan sängystään kävellyt, umpiväsynyt, vihreässä kylpytakissa oleva Santtu hiiriltä. Hän oli hieman järkyttynyt aluksi, kun hänen marsilaisystävänsä toivat menehtyneen miehen sisälle talliin, mutta ei pistänyt lopulta pahakseen, kun oli saanut Vinskin kera tietää Motolta ja Turbolta, mitä oikein oli tapahtunut ja miksi näin tehtiin.
 
”No, valvotaan vaikka ensimmäiseen auringonsäteeseen saakka. Kun se olento on vapaana, me ei voida juurikaan levä... HUOOH!!!” Ikävä kyllä valvominen oli vaatinut hiiriltä paljon energiaa, ja Moto haukotteli voimakkaasti.
 
”Ei kai haittaa, jos käyn pitkälleni? Ainakin... pariks tunniks?” kyseli Moto veikoiltaan, jotka nyökkäsivät tälle.
 
”Se on sitten sun vuoro, Vinski.” tokaisi Turbo laittaessaan pelikortit takaisin niille tarkoitettuun pikku pahvikoteloon. Vinski pudisteli päätään, kun Moto asteli sohvalle lepäämään ja Santtu taas painui takaisin makuuhuoneeseensa.
 
”Just.” tuhahti valkeaturkkinen hiiri kävellessään oven luokse istumaan tuolille. Turbo lueskeli erästä Santun kirjoista ajankuluksi.
 
Vinski ei todellakaan pitänyt siitä, että tämän piti olla koko ajan tarkkana. Marsilainen kopautti hermostuneena vasenta jalkaansa toistuvasti lattiaa vasten, saaden veljensä katsomaan tätä nuivasti.
 
”Voisitko lopettaa?” kyseli Moto ärtyneenä.
 
”No sori, jätkät. Mut mä... mä... mä en jumalauta kestä tätä! Me voitaisiin olla ettimässä sitä pirulaista ja hoitaa se pois päiviltä...”
 
”tai sitten voisi käydä juuri päinvastoin. Tässä pimeässä sen ettiminen ei todellakaan kannata, sillä juuri pimeässä se on vaarallisimmillaan. Rauhassa, veikka: heti kun aurinko nousee, me lähetään ettimään sitä.” tokaisi Turbo topakasti.
 
”Mut kamoon, Turbo! Kai sä tiiät, että kuten vampyyrit, ei se varmaan edes tuu sieltä piilostaan ulos päiväsaikaan.”
 
”Ei sitä koskaan tiedä. Ehkäpä se onkin toista... mitä hittoa siellä nyt...” Yhtäkkiä hiirten huomion kiinnitti outo ääni, joka tuntui kuuluvan aina vain lähempää ja lähempää. Vinski avasi tallin oven ja silmäili ympärilleen hetken ajan etsien äänenlähdettä.
 
”Näkyyks mitään?” kyseli Turbo Vinskiltä, joka pudisteli päätään. Ei mitään ihmeellistä.
 
”No, paha sanoo, täällä on yhtä pilkkopimeetä kuin Rasviksen pääkopassa.”
 
”Sulje se sit...” Samassa aivan tallin yläpuolelta lensi alus, joka sai hiirikaksikon varpailleen. Alus ei ainakaan näyttänyt plutolaiselta, se oli kuin helikopterin ja hävittäjäkoneen sekoitus.
 
”Okei... kuka tilas kansalliskaartin paikalle?” kyseli Vinski katsoessaan Turboa. Alus kaarteli hetken aikaa tallin lähiympäristössä.
 
”No, otetaanpa selvää.” tokaisi Turbo katsellessaan alusta ihmeissään. Ei alus marsilaisten omakaan ollut, mutta hänestä tuntui siltä, että hän olisi nähnyt jossakin juuri samantyyppisen aluksen. Ehkä jossakin valokuvassa, ehkä jossain videossa…
 
Sitten hänellä klikkasi: se oli Yhdysvaltain siirtokuntien merijalkaväen alus. Rontti oli kertonut tarinoita triolle siitä, kuinka hänet oli muutaman asetoverinsa kanssa passitettu tekemään yhteistyötä merijalkaväen kanssa jossain päin universumia sijaitsevassa siirtokunnassa, tehtävänä suojella siirtokunnan asukkaita. Kertomuksen mukaan jalkaväen sotilaat olivat hampaisiin asti aseistautuneita, erittäin itsevarmoja ja valmiina aivan mihin tahansa. Jopa yhteenottoihin xenomorffien kanssa.
 
Vaikka Rontin esimies oli kehottanut tätä varautumaan kovaan tehtävään, suurimmilta osin komennus oli enemmän rentouttava ja Rontti vietti enemmän aikaa tutustuen siirtokuntalaisiin kuin sen suojelemiseen. Tosin aina silloin tällöin siirtokunnan ulkopuolella partiot ottivat yhteen paikalle tulleiden, uteliaiden xenomorffien kanssa, mutta kaikki olettivat, että nämä vain ilmaantuivat sattumalta paikalle eikä näistä pitäisi olla huolissaan. Siinä he olivat väärässä.
 
Komennus päättyi painajaismaisella tavalla, kun eräänä iltana varoittamatta valtava xenomorffi-lauma hyökkäsi siirtokunnan sisälle ja ne tekivät selvää jälkeä, jopa niistäkin, jotka kehtasivat laittaa näille vastaan. Rontti, tämän kaksi lajitoveria, kolme enemmän tai vähemmän traumatisoitunutta jalkaväen sotilasta ja 14 siviiliä, kymmenen lasta, yksi nainen ja kolme miestä, olivat ainoat selviytyjät ja he pääsivät pakoon, vain minuutteja, ennen kuin planeetan ilmakehää kiertävästä merijalkaväen risteilijästä ammuttiin ydinohjus. Tuhoamaan koko paikka.
 
Turbo todellakin toivoi, että Chicago voisi välttyä kokemasta samaa kohtaloa.
 
 
”Herra Weyland, en vieläkään saa yhteyttä armeijan tukikohtaan! Tämän saamarin tuulen takia...” kirosi aluksen lentäjä vieressä istuvalle pomolleen, joka tarttui lentäjää tämän vasemmasta olkapäästä. Miehellä oli mustat hanskat, beigenvärinen pitkä takki, harmaat housut, joissa olivat polvisuojat ja jaloissa harmaat saappaat. Miehen silmät uhkuivat jämäkkyyttä ja arvovaltaa.
 
”Rauhassa vain, korpraali. Kyllä he vastaavat ennemmin tai myöhemmin. Voimmehan kuitenkin laskeutua?”
 
”No, periaatteessa kyllä. Tutkat eivät havainneet yhtään liikennettä, joten voimme laskeutua jopa kadulle.” vastasi korpraali miehelle, joka lähti kävelemään pois ohjaamosta miehistön tilaan. Mies katseli mielissään sotilaita, jotka latasivat aseita ja olivat laittamassa kamppeita niskaan metsästystä varten. Mies asteli sotilaiden keskelle ja nämä lopettivat hommansa ottaakseen ryhtiasennon.
 
”No niin, arvon herrat... tehän muistatte, mitä teille sanottiin briiffauksessa?”
 
”Joo.”
 
”Joo.”
 
”Tietysti, herra Weyland.”
 
”Hyvä. Mutta ennen laskeutumista, kerrataanpa kuitenkin asiat. Siltä varalta, jos joku teistä sattui keskittymään muihin asioihin briiffauksessa. Everstiluutnantti Paxt.” Weyland viittoi takanaan seisovaa upseeria, jolla oli oranssi siilitukka, ruskeat silmät ja muistio käsissään, tulemaan tämän paikalle.
 
”Kiitos. Kuten kuulitte herra Weylandilta, kerrataan kuitenkin asiat. Varmuuden vuoksi. Tässä viime aikoina kaupungissa on tapahtunut outoja: Electrobuildmaxin, kaupungin suurimman rakennus- ja sähköyhtiön, isoja kihoja on listitty ja mitä viranomaisten raportteja on uskominen, syyllinen ei ole ainakaan ihminen. Mitä näistä seuraavista kuvista on päätteleminen, he ovat aivan oikeassa.”
 
Everstiluutnantti otti housuntaskustaan kaukosäätimen, jolla tämä alkoi näyttämään kuvia menehtyneistä henkilöistä. Kaameat kuvat onnistuivat karmimaan joidenkin sotilaiden selkäpiitä, kun taas toiset katselivat kädet puuskassa kuvia ilmeenkään värähtämättä.
 
”Ei epäilystäkään. Xenojen työtä.” tokaisi sotilasjoukon ainoa tummaihoinen sotilas, kersantti Veqra. Miehellä oli tatuointi jos toinenkin molemmilla hauiksillaan.
 
”Kuinka paljon niitä täällä on? Onks tää sama juttu kuin se LV-426:sen tapaus? Mä kuulin, että sinne lähetetystä yksiköstä selvisi ainoostaan yks kaveri ja sekin katos tän keissin jälkeen jonnekin.” kyseli ruumiinrakenteeltaan muista sotilaista poikkeava, hintelä sotilas everstiluutnantilta, joka pudisteli päätään.
 
”Ei harmainta aavistusta. Minkäänlaista näköhavaintoa xenoista ei ole. Voi olla hyvinkin mahdollista, että puhutaan vain yhdestä xenosta, tai voi olla, että niitä on täällä enemmänkin. Ei lasketa pois myöskään pesän mahdollisuutta.”
 
”Okei, pojat, mä laskeudun minuutin päästä. Valmistautukaa!” kuului ohjaamosta.
 
”Kuulitte, mitä korpraali Trenz sanoi. Kamppeet niskaan.” käski everstiluutnantti jykevästi.
 
”Joo joo, Tar, ei tarvitse sentään kädestä pitää kiinni.” vitsaili eräs sotilaista, ennen kuin tämä keskittyi omiin askareisiinsa.
 
Lähes minuuttia myöhemmin kuljetusalus laskeutui kadulle vakaasti ja varmasti. Kuljetustilassa ollut ramppi laskeutui katua vasten ja sotilaat syöksyivät Veqran johtamana aluksesta ulos yön pimeyteen. Everstiluutnantti tosin jättäytyi alukseen hetkeksi aikaa.
 
”Muistathan, Tar, mitä sinun kuului tehdä?” kyseli Weyland everstiluutnantilta, joka katsoi tätä niin, että tämä olisi voinut tappaa miehen katseellaan, jos olisi voinut.
 
”Tottahan toki, sir. Tuon sen pirulaisen teille. Mutta saanko kysyä yhden kysymyksen?”
 
”No, mikä se on?”
 
”Siis se LV-426:sen tapaus, mistä Jakrotter mainitsi. Kattelin vähän siitä tapauksesta kertovia tiedostoja, ja sain kuule tietää, et se Nostromon ainoo selviytyjä, se Ripley, oli päätynyt 426:sen tapauksen jälkeen sille luojan hylkäämälle vankilaplaneetalle, Fiorina-161:selle, joka suljettiin tässä pari viikkoo sitten. Sielläkin oli xenomorffi, jonka se sai tosin tapettua juuri ennen kuin te saavuitte paikalle. Mutta tätä seuraavaa kohtaa mä en kässää: se heittäytyi sitten laava-astiaan, sen sijasta, että olisi tullut teidän mukana pois sieltä helvetistä. Oliks sillä... kuningatar sisällään?”
 
”Voi sinua, Tar, aina yllätät, ja nimenomaan sillä huonolla tavalla...”
 
”Kyllä vai ei?”
 
”Kyllä. Hänellä oli kuningatar sisällään ja ennen kuin Ripley päätyi laavaan, näin, kuinka se tuli hänen rinnastaan ulos ja hän suojeli sitä käsillään kuin lasta.”
 
”No, onpahan yks pirulainen vähemmän.”
 
”Niin, mutta kyllä niitä 'pirulaisia' löytyy ties mistä. Sääli, että Ripley teki niin kuin hän teki, mutta uusia mahdollisuuksia tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan.”
 
”Joo, ymmärrän. Ja sen jälkeen, kun mä oon saanut sen olennon teille, mä oon sitten vapaa mies. Eiks niin?”
 
”Epäiletkö sanojani, everstiluutnantti?”
 
”No, sun yhtiöstä ei koskaan tiedä. Olihan se Nostromonkin miehistö uhrattavissa. Miksen siis mäkin?”
 
”Tar, sinuna en koettelisi kärsivällisyyttäni. Lupaus on lupaus. Ja minä olen sanani mittainen mies.”
 
”Mies? Etkö ollutkaan...” vihjaili Tar saaden miehen heristelemään etusormeaan, vihjaten, että tämän oli parasta lopettaa. Weyland katseli miestä vihaisesti silmiin.
 
”Ratchet, koita edelleen ottaa yhteyttä armeijaan. Kerro heille, että valmistautuvat 500 sotilaan pataljoonan vastaanottamiseen.” käski mies, ennen kuin tämä poistui aluksesta Paxtin kanssa. Upseeri otti pulssikiväärin mukaansa, ennen kuin asteli Weylandin perässä ulos.

”Selvä, herra.” vastasi pilotti.

 
Lähiympäristö oli pimeä, lukuun ottamatta katulamppuja, jotka toivat valoa pimeyteen. Miehet katselivat ympärilleen, Tar tosin oli valppaampana, koska hän oli Weylandin henkivartija ja henkivartijan oli oltava paljon tarkempi ympäristön suhteen. Weyland sen sijaan katseli ympärilleen kuin utelias lapsi, toivoen, että hänen etsimänsä olento näyttäytyisi.
 
Tarin vasemmassa reidessä ollut liiketunnistin alkoi piippaamaan. Everstiluutnantti katsoi sen näyttöä hetken ajan ja se näytti heidän takanaan olevan jotain. Tar näytti Weylandille tilanteeseen sopivat käsimerkit ja hetken päästä miehet kääntyivät katsomaan taakseen.
 
”Hei hei hei!!! Mitä tää ny on?!” kiljaisi valkoturkkinen hiiri hieman pelästyneenä nähtyään, että tätä osoitettiin pulssikiväärillä ja pistoolilla. Miehet laskivat aseensa.
 
”Aah, väärä hälytys.” totesi everstiluutnantti katsoessaan vastaantulevaa marsilaishiirtä.

”Anteeksi tuosta, arvon herra. Emme voineet ottaa riskiä.”

 
”Joojoo, ymmärretty. Muuten, sattuisko kumpikaan teistä tietämään, missä teidän pääkiho, pomo tai kuka se ikinä onkaan oikeen on?”
 
”No, hän on silmienne edessä. Olen...”
 
”Vinski! Mitä mä sanoin vaanimisesta?” huudahti Turbo kiinnittäen miesten huomion. Moto ja vakiovaatteensa päälle laittanut Santtu kävelivät tämän kanssa Vinskin ja miesten luokse.
 
”Ei hätää, Turbo. Nää on ihan ookoo porukkaa. Luulisin.”
 
”Kolme marsilaishiirtä... näytätte kovin tutuilta... Marsin Prätkähiiret, otaksun?” päätteli Weyland katsottuaan hetken aikaa kaikkia kolmea hiirtä. Hiiret nyökkäsivät tälle.
 
”Aah, taitaa olla joku fani ilmeisesti.” vitsaili Moto.
 
”Ei fani, muuten vain hyvin kärryillä asioista oleva henkilö. Minä olen Karl Bishop Weyland, arvon herrat ja...”
 
”Santtu.”
 
”Santtu. Olen Weyland-Yutani-monialayhtiön puheenjohtaja. Tämä tässä on Tar Paxt, siirtokunnan merijalkaväen everstiluutnantti ja henkivartijani. Suonette anteeksi, hänellä on erittäin herkkä liipaisinsormi.”
 
Sanan Weyland-Yutani kuuleminen sai Turbon varuilleen. Rontti oli epäillyt, että juuri tämä yhtiö oli ollut vastuussa siirtokunnan tuhosta ja että nämä halusivat saada ainakin yhden olennoista haltuunsa, ilmeisesti aseeksi. Valitettavasti jossakin kohtaa asiat olivat menneet ristiin ja siirtokunta ja siitä kaksikymmentä kilometriä idässä ollut pesä olivat tuhoutuneet ydinpommin takia täydellisesti, mikä ei saanut yhtiön isoja kihoja hyppimään riemusta.
 
”Miks te täällä olette?” kysyi Turbo varautuneena.
 
”Kaupungin viranomaiset lähettivät meille tiedotteen kaupunkianne riivaavasta tappajasta. Merijalkaväkeä saapuu tänne ja paljon muutaman tunnin kuluessa. Muuten, sanooko Electrobuildmax teille mitään?”
 
”Joo, vähän liikaakin. Ei oo voinu välttyä siltä tässä viime aikoina. Tässä tänään... eikun eilen, muutama tunti sitten, me löydettiin eräs mies kuolleena. Sillä oli neliömäinen reikä päässä.” kertoi Moto miehelle. Turbo katseli taasen Weylandia kädet puuskassa.
 
”Vai niin. Kukas tämä henkilö oli?”
 
”Carl Tax, varatoimitusjohtaja. Me muuten...” Moto katsoi pikaisesti Turboa, joka pudisteli päätään. Heidän oli ehkä vain parempi jättää kertomatta kohtaaminen olennon kanssa.
 
”Niin?” kyseli Weyland epäilevään sävyyn.
 
”Ei... ei mitään. Me tuotiin sen kaverin ruumis tallille, koska me oltiin sitä mieltä, että se murhaaja, oli se kuka tai mikä tahansa, ei ollut kaukana.” jatkoi Moto hieroen niskaansa. Weyland katsoi pikaisesti everstiluutnanttia, joka pudisteli päätään.
 
”Voitteko näyttää hänet?”
 
”Joo, toki.”
 
Hetken päästä koko konkkaronkka oli astellut sisälle talliin. Weyland kehui hiiriä näiden tallia ympäröivästä puolustuksesta, ennen kuin tämä johdatettiin nostinpöydälle, jota ympäröi valkoinen kaapu.
 
Weyland otti kaavun toisesta päästä kiinni niin, että tämä paljasti sen alla olleen ruumiin pään. Mies katseli uteliaana kuolleen miehen päätä hetken ajan eikä tämän tarvinnut hetkeä pidempään varmistua asiasta: kaupungissa todellakin oli xenomorffi.
 
”Hmm... ei epäilystäkään. Mies on joutunut xenomorffin hyökkäyksen kohteeksi.”
 
”Xeno... mikä?” kyseli Vinski muka ihmeissään, esittäen, ettei tämä tiennyt, mistä mies puhui.
 
”Xenomorffi. Pitkä, käärmettä ja ihmistä muistuttava olento. Se on erittäin voimakas parasiittimainen eliö, joka käyttää muita lajeja lisääntyäkseen. Ja sillä on häntä, aivan kuin teillä hiirillä.” vastasi Tar hiirille katsellen samalla näiden häntiä.
 
”Se ei oo kuin me. Oli sillä häntää tai ei.” tokaisi kädet puuskassa oleva Turbo hieman vihaisen kuuloisena. Hänen mielestään xenomorffilla ja marsilaishiirellä ei todellakaan ollut mitään yhteistä.
 
”Muuten, mikäs toi on?” kyseli Santtu Paxtilta, osoittaen tämän reidellä olevaa liiketunnistinta.

”Aah, tämä. Se on M314 -liiketunnistin, joilla voimme havaita lähiympäristössä olevia pikkueläimiä. Tämä on välttämättömyys, varsinkin vihamielisellä maaperällä.”

 
”Voitaisko mekin saada sellaset?” kyseli Vinski everstiluutnantilta, joka katseli pikaisesti Weylandia, joka nyökkäsi tälle.
 
”Ilman muuta. Minulla onkin matkassa muutamia varakappaleita. Tosin tämä voi havaita liikettä ainoastaan siitä suunnasta, minne sitä osoitetaan. Osoitatte sitä suoraan eteenne, niin näette kohteen tutkassa. Olkaa kuitenkin valppaina.”
 
”Huomattu on, kiitos.” tokaisi Turbo edelleen kädet puuskassa, samalla kun Tar poistui huoneesta.
 
Edes tästä huolimatta hän ei luottanut Weylandiin. Ei tippaakaan. Mies vaikutti turhankin innokkaalta asian suhteen, vaikka ulkopuolelta tämä vaikutti erittäin kärsivälliseltä ja ystävälliseltä tyypiltä.
 
”Mitä sä oikeen aiot?” tiuski Turbo katsellen lasiensa takaa yllättynyttä Weylandia silmiin.
 
”Anteeksi?” kyseli mies hiireltä.

”Oot sä todellakin aikeissa tuhota sen olennon vai aiotko sä napata sen itsellesi?”

 
”En nyt oikein ymmärrä...”

”Älä valehtele mulle, Weyland. Mä oon kuullut, että on olemassa henkilöitä, jotka tappamisen sijaan tahtoo napata sen hirvityksen omiin tarkoituksiinsa. Eli kysymys on: ootko sä yks niistä?”

 
”Kaikki selviää aikanaan, Turbo. Lupaan sen. Tar! Lähdetään.” Tämän jälkeen mies käveli Turbon ohi, ilmeen värähtämättä yhtään. Tar seurasi perässä ja sulki oven perässään. Kaksikon lähdettyä Turbo pudisteli päätään.
 
”No, sehän meni hyvin. Ei tosin ois pitänyt olla noin... päällekäyvä. Ja ainakin saatiin muutama liiketunnistin.”
 
”Joidenkin heppujen kanssa on oltava enemmän varuillaan kuin toisten, Santtu. Se yhtiö ei sitä monsteria tapa. Siitä mä oon satavarma. Se on löydettävä ennen tota kaveria ja sen armeijaa.”
 
”Aah...”
 
”Niin mitä, Moto?”

”Paxt taisi liikkeentunnistinten lisäks jättää meille viestin. Aah, vai semmosta...”

 
”Mitä siinä on?” kyseli Vinski.
 
”No, lukekaa itse.”
 
Lukekaa tämä viesti erittäin tarkkaan, parahin Prätkähiiret! Olen kiristyksen uhri. Johtuen siitä, koska tiedän, kuka työnantajani oikeasti on (tosin en voi sanoa sitä teillekään, tai muuten minut ammuttaisiin).
 
Mutta siitä xenomorffista: ’herra’ Weyland ei todellakaan aio nirhata sitä olentoa, vaan vielä pahempaa, hän aikoo tehdä siitä kokonaisen armeijan yhtiön bio-aseosastolle. Tämän vuoden (A/N: v. 2179) kesäkuussa siirtokunta LV-426 joutui xenomorffien valtaamaksi, ja vielä pahempaa: ne käyttivät siirtokuntalaisia isäntinään tuottaakseen niitä lisää. Eräs Ellen Ripley -niminen nainen, ainoa rahtialus Nostromon tapauksesta selvinnyt ihminen, kantoi sisällään yhtä todella pahaa alkiota, kun hän päätti hypätä laava-astiaan Fiorina 161 -vankilaplaneetalla vain muutama päivä LV-426:n tapauksesta.
 
Weyland yritti tarjota Ripleylle apua, hän jopa tarjosi naiselle leikkausoperaatiota, jonka avulla hänet voitaisiin pelastaa. Tämän sijasta nainen päätti tappaa itsensä, juuri ennen kuin xenomorffi-kuningatar purskahti ulos hänen rinnastaan.
 
Kuningatar on vielä ikävämpi tapaus kuin tavalliset xenot. Se ohjaa niitä ja se kykenee myös luomaan niitä sisältäviä munia lisää, eikä se koskaan lopeta. Olen itse ollut xeno-pesässä ja nähnyt sen omin silmin ja selvisin sieltä juuri ja juuri yhtenä kappaleena.
 
Weyland on vuosikausia jahdannut tätä olentoa, ja voin vannoa, että hän tekee mitä tahansa saadakseen sen käsiinsä. Teidän on siis hoidettava kaupungissa olevat xenomorffit ja mieluusti ennen häntä, koska hän ei sitä olentoa tapa!
 
Varmaankin ymmärrätte, kuinka isosta asiasta on kyse. Toivottavasti voin luottaa teihin.
 
Everstiluutnantti Tar Paxt
 
PS. liiketunnistimista vielä, niillä on kummallinen tapa oikutella, jos niitä käyttää 20 minuuttia putkeen. Käyttäkää niitä siis säästellen.
 
”Kuningatar... ei helvetti...” päästi Turbo suustaan, ennen kuin tämä otti lasit käteensä ja hieroi oikealla kädellään silmiään epäuskoisena.
 
”Siis mitä?” kyseli Santtu ihmeissään.
 
”Rontti... se ei ikinä puhunut mitään kuningattaresta.”
 
”No, jos tästä jotain hyvää pitää hakea, niin meidän ei tarvitse kuningattaresta huolehtia. Me ollaan nähty ainoostaan yks paholaiskäärme, joten keskitytään nyt vaan sen hoitamiseen.”
 
”Totta, Moto. Ja ainakin tiedetään se, että Weylandilla ja tän henkivartijalla ei oo mikään maailman paras suhde. Mutta -huoh!- mennäänpä nukkumaan. Väsyttää saamaristi.” Turbo haukotteli sen verran voimakkaasti, että muut seurasivat tämän esimerkkiä ja menivät nukkumaan.
 
 
”Teithän täsmälleen kuten sanoin?”
 
”Kyllä, herra. Sanasta sanaan ja laitoin myös jäljittimet liiketunnistimiin.”
 
”Hienoa. Muutaman tunnin päästä käymme asioimassa tuolla.” Weylandin katse oli nyt kiinnittynyt ehkäpä koko kaupungin isoimpaan rakennukseen.
 
”Ai Leipäjuusto-tornilla? Ei millään pahalla, mutta... pelkkä sen katsominen saa minut voimaan pahoin.”
 
”No, jos sinusta tuntuu, ettei vatsasi kestä, niin ei sinun tarvitse sinne sitten tulla.”
 
”En mä sitä vaan... ääh, anti olla.”
 
”Kaikki etenee suunnitelman mukaan. Ne hiiret taatusti haluavat löytää sen olennon ennen meitä, varsinkin heidän johtajansa.”
 
”Olisi pitänyt motata sitä mulkkua kuonoon.”
 
”Kuules, Tar, väkivalta ei aina välttämättä ole se viisain ratkaisu. Joskus voi ajatella sen sijasta, että käy suoraan toimeen.”
 
”Anteeksi.”
 
”Keskity nyt vain tehtävääsi. Sinä suoritat sen kunnialla ja minä päästän sinut menemään.”
 
Tämän jälkeen molemmat miehet pitivät suunsa supussa. Weylandin huulille nousi tämän tavoista poiketen kiero, sadistinen hymy.
 
”Olet sitten missä tahansa, minä löydän sinut. Enää en jätä mitään sattuman varaan!”


EDIT 29.4.18 - Luku on julkaistu uudelleen, päivitettynä ja "paranneltuna."

_________________
"Kuulehan, Rasvanahka, pojuseni..."
"Niin, pomo?"
"SOTKET MATTONI ÖLJYYN!!!!"


Viimeinen muokkaaja, DeadRat21 pvm Pe Kesä 01 2018, 22:01, muokattu 6 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
DeadRat21
Moderaattori
avatar

Viestien lukumäärä : 773
Join date : 25.01.2014
Ikä : 23
Paikkakunta : Itä-Pirkanmaa

ViestiAihe: Vs: Hiiriä pivossa, paholainen oksalla (K15)   Ti Helmi 18 2014, 21:17

Luku 3: Chicago karanteenissa


Taas uusi päivä, jonka voisi vain nukkua sen pitemmittä ajatteluitta, mietiskeli häkissään nukkuva xenomorffi kuorsaten valuttaen kuolaansa hampaittensa välistä.

Mukavat yöunet keskeytti kuitenkin koputus lasihäkkiin, mikä sai Lesterin nostamaan päänsä äänten suuntaan.

Ja tietenkin se oli se inhottava vapaudenriistäjä Lalli Leipäjuusto, jota olento yritti parhaansa mukaan välttää katsomasta.

Herätys, lemmikkini! On jokapäiväisen aamujumppasi aika.” ilmoitti matoja mussuttava plutolainen pudottaessaan rääkyvän olennon alakertaan harjoittelemaan saalistamista, jota se oli joutunut harjoittelemaan ensimmäisestä työpäivästä lähtien.

Ja kuinka paljon käärmemäinen olento olisi halunnut nirhata sen plutolaisen tippuessaan hampaat edellä kellarissa olevaan mutaan. Siltä olennosta tuntui siltä kuin sen oikeutta elää vapaana olisi katsottu toinen silmä kiinni ja se toinen silmä olisi ollut jossakin aivan muualla.

Mutta ei auttanut itku markkinoilla. Sen oli kestettävä, kestettävä aivan mitä tahansa, jopa raipan ottamisesta epäonnistuessaan, jos se halusi päästä kotiin.

Pimeän huoneeseen alkoi kuulua ääntä, mikä sai xenomorffin pakenemaan pimeyteen odottamaan vihollisiaan.

No niin, neidit! Olkaa vain valppaina ja ampukaa aina nähdessänne xenoja, onko tämä selvä?!” sanoi pulssikivääreillä varustettujen virtuaalisotilaiden virtuaalikersantti katsellessa pimeään, mudan vallassa olevaan huoneeseen muiden kolmen sotilaan kävellessä pois päin toisistaan Lesterin liikkuessa katossa pää alaspäin ryömien kiviä luokse kävelevän sotilaan luokse.

Kappas vaan! Jos tääl on xenomorffi, se ois varmaan jo... ARRGH!!!” päästi sotilas Lesterin lyödessä pitkällä hännällään solttuparan kaulaa virtuaalisotilaan kadotessa taivaan tuuliin bittipaloiksi.

Nyt Lesterin piti vain liikkua noiden jäljellä olevien sotilaiden pään yläpuolella aivan hiljaa...

Ratzozki on kaatunut, miehet! Toistan: Ratzozki on kaatunut!” ilmoitti kersantti katsoessaan kuolleen sotilaan suuntaan, huomaamatta sotamiestä missään, kun jokin tarttui hänestä kiinni ylhäältä ja se heitti kersantin voimalla toisen sotamiehen rintaan molempien kadotessa edellisen sotilaan tavoin taivaan tuuliin ainoastaan yhden sotilaan jäädessä huoneeseen tarpomaan uskottavalla tavalla peloissaan yrittäessään edes pysyä hengissä liikkeentunnistimen päästäessä valaan tapaisia ääniä hermostuttavalla tavalla.

Se oli jossain aivan lähellä. Olihan se jo hoitanut kaksi sotamiestä ja kersantin hetkessä, eivätkä hänen mahdollisuutensa vaikuttaneet yhtään sen kummoisemmilta, kun liikkeentunnistin alkoi havaita liikettä jokainen sekunti aina vain lähempää.

Ja sotamies-parka ei edes ehtinyt ammustakaan ampua, kun hän tunsi valtavan, paksun hännän kaulallaan, joka puristi häneltä ilmat pihalle!

Niin täydellisen nopeasti tehty eliminointi, joka saisi jopa erikoisjoukotkin kateudesta vihreiksi.

Mutta se ei vielä riittänyt Lesterille Leipäjuuston mielestä. Sitä oli vielä testattava hiiriä varten, joten plutolainen päätti korottaa huoneeseen tulleiden sotilaiden määrää neljästä kuuteentoista! Nyt sen olisi paras osata hoitaa niinkin monta sotilasta ottamasta osumaa.

Ja Lester, älä unohda, että harjoitushan tekee mestarin!” kuulutti plutolainen huoneeseen Lesterin sihistessä takaisin epämiellyttävään sävyyn sotilasjoukkion juostessa huoneeseen Lesterin kalppiessa takaisin pimeyden suojiin vielä kovempien sotilaiden katseilta.

Nyt sotilailla oli pulssikiväärien lisäksi tappavia liekinheittimiä, nopeita hauleja ampuvia haulikkoja sekä kohteisiinsa lukittuvia, mukana kannettavia ketjutykkejä, joista jälkimmäiset taisivat olla tappavimpia.

No niin, pojat! Silmät vaan tarkkana.” kehotti poppoon karskilta näyttävä liekinheittimellä varustautunut luutnantti liekittäessään aluetta pienen välimatkan päästä Lesterin rynnätessä suojaan hännän melkein jäädessä liekkeihin.

Oli vain siitä nopeasta liikkeestä kiinni, ettei se xenomorffi kirkunut paljastaen olinpaikkaansa sotilaille, mutta siihen erääseen sääntöön se oli tottunut jo syntymästään lähtien: älä ikinä jää yhteen paikkaan vaan liiku joka paikassa vaiston varassa. Sekin sen kaukaisen kuningattaren viestinä...

Oonko se vaan mä, luti, vai näkykö tuolla jossain häntä? Varmana se oli xeno ja liikkeentunnistinkin naksuttaa siihen malliin.” tokaisi haulikkoa oikeassa kädessään pitävä sotilas katsoessaan liikkeentunnistimen tutkanäyttöä hermostuneena hänen edessään olevien solttujen valaistessa edessä olevaa maata, luutnantin ja kersantin liekittäessä sitä havaitsematta yhtään mitään, päättäen jatkaa kävelyään eteenpäin valmiina kaikkeen.

Älä ny, Wrops! Kyllähän xenoja tällä kalustolla paahtaa mielellään jopa kuoleman porteilla!” kehuskeli haulikkosotilaan vieressä oleva liekinheittimellä varustautunut sotilas, joka katseli liekinheittimeen kiinnittyneellä taskulampulla ympärilleen, astellen huomaamattaan vastenmielisen kuolaan, mikä sai sotilaan uhon loppumaan siihen paikkaan: se olento oli jossakin aivan lähettyvillä...

Voi veljet! Eikö ne kullinaamat voi vaan pitää tätä tavaraansa siellä, missä pippuri kasvaa?!” kirosi sotilas pysähtyessään pikku hetkeksi ottaakseen kuolan pois saappaistaan hänen asetovereittensa kävellessä eteenpäin.

Ja siinä oli Lesterin tilaisuus kaataa koko muodostelma siihen paikkaan: tuo ihminen suorastaan kerjäsi mestausta!

Daa-da-da-da-daa...” lauleskeli miekkonen Lesterin kopauttaessa miestä jalalle, huolimattoman sotilaan painaessa liekinheittimensä liipaisinta liekkien syöksyessä hänen asetovereittensa niskaan, joista 5 päätyi liekkeihin huutaen kivusta muiden onnekkaiden kumartuessa tappavilta liekeiltä.

JUMALAUTA!!! KUKA ON TÄSTÄ VASTUUSSA?!” huusi taaksepäin kääntynyt luutnantti katsellessaan palavien sotilaittensa karmivaa huutoa, mutta vieläkin pahempaa oli luvassa...

Sillä eräällä palavalla sotilaalla oli pulssikiväärinsä lisäksi tappavia kranaatteja vyötäröllään!

HERRAN JUMALA!! MIEHET MAASTOUTUKAA!!!” huusi luutnantti miehilleen kranaattien räjähtäessä sotilaitten kalppiessa suojaan yhden sotilasparan lentäessä veret lentäen ja kahden muun haavoittuessa vakavasti vyötäröstä alaspäin räjähdyksen voimasta.

Helppoa kauraa, sanoivat yhtiön pojat! Saatte xenoja täytettyinä vaikka jalat menisivät, vannoivat ne...” vitsaili luutnantti jonkin tarttuessa hänen kaulasta tiukasti kiinni miesparan yrittäessä päästä irti käärmeen tapaisesta kuristavan tiukasta otteesta, samalla kun pimeydessä oleva olento käytti sotilaitten hämminkiä hyväkseen raijaamalla heidän luutnanttinsa pimeyteen...

Miehet! Ilmoittautukaa!!!” huusi pystyyn noussut kersantti sotilaille, joista ainoastaan 6 ilmoitti nimensä. Ja luutnantti oli kadonnut...

Paitzer on vainaa, sillä ei silmät liiku pätkän vertaa, kessu! Ja Razor sekä Ogkiera on pahasti haavottunu vatsasta alaspäin!” ilmoitti eräs selviinjääneistä sotamiehistä katsoessaan parin toverinsa kanssa asetovereittensa pahasti palaneita ruumiita, samalla kun Lester palasi tapahtumapaikalle liikkuen katossa salamannopeudella aikomuksinaan aiheuttaa vielä lisää hämminkiä.

Saatanan munamulkero saa ottaa multa turpiinsa kunhan vaan näen sen!!!” ärisi ketjutykillä varustautunut sotamies Lesterin liikkuessa häntä vipattaen katossa olevaan isoon reikään, johon se ryömi väijymään.

Minä sinulle munamulkerot näytän, senkin typerä olento!!” ärisi Lester yrittäessään pitää raivoaan kurissa, kun se kuuli sotilaiden puhetta. Ne olivat vielä elossa ja varmana olisivat entistä tarkempia kaikkien mahdollisten tappoyritysten suhteen.

No kessu! Mikä on suunnitelma?” kuiskasi sotilasringissä oleva sotamies kersantiltaan, joka alkoi selittämään suunnitelmaansa ketjutykkiä käsissään pitävän soltun vartioidessa rinkiä räpsäyttämästä silmiään kertaakaan niiden tulviessa raivosta.

Tule tänne, kisu kisu kisu!!!” mutisi sotilas henkäistessään pikku hetkeksi puhdistaakseen sieraimensa.

Ja samalla hetkellä sotilas tunsi kuoleman olevan aivan hänen päänsä yläpuolella vahvoista, tosin ohimenevistä henkäyksistä päätellen; se pirulainen leikitteli hänen aistiensa kanssa.

Hei Sputz! Pää kylmänä tai susta tehään lihaa!” sanoi suunnitelmansa kertonut kersantti hermostuksissaan hikoilevalle, joka toisti hermostuneena ’Oma koti kullan kallis, oma koti kullan kallis’.

Ja juuri sillä hetkellä, kun sitä ei olisi osannut odottaa, sotilasparan maailma sumeni sen siliän tien silmien täyttyessä verestä, mutta miten?! Miten se olento pystyi tuollaiseen ja sellaisella nopeudella?

Ainakin harjoitusta katsovalle Leipäjuustolle olennon nopea ja tappava toiminta oli mieleen, viimeisten sotilaitten yrittäessä paniikissa suolata vikkelää olentoa, joka hallitsi tilannetta kuin nukkemestari.

NIITATKAA SE, MIEHET!! TULI VAPAA!!!” ärjyi kersantti viimeisten sotilaitten yrittäessä edes osua Lesteriin aseet paukkuen.

Hoidahan nyt ne viimeisetkin sotilaat ja haavoittumatta, parahin lemmikkini.” mutisi harjoitusta kameralta katsova plutolainen kädet puuskassa. Se käärme oli epäonnistunut monia kertoja viimeistellessään hommaansa ottamalla muutamia osumia, mutta olihan sillä jo paljonkin ikää, mikä näkyi sen liikkeissä pienenpienenä hitautena.

Mutta plutolainen todellakin luotti siihen, että Lester oli ottanut oppia edellisistä lukuisista harjoituskerroista.

Sillä miten muutenkaan hän saattoi olla varma siitä, että tuo happoverinen olento pystyisi taistelemaan niitä hiiriä vastaan; kyllähän se oli Electrobuildmaxin kihot hoitanut leikiten, mutta ne moottoripyörähiiret olivat aivan toista maata.

SAATANA!!! SEHÄN ON HELEVETIN VIKKELÄ PIRULAINEN!!!” huusi pulssikivääristään räjähdeammuksen ampuva sotamies muiden ampuessa omille tahoilleen Lesterin ryömiessä jossakin pimeyden suojassa liikkeentunnistimien päästäessä ääniä pulssikiväärien sulosointujen säestäessä hermostuttavaa tilannetta.

PUUJALKAVITSIT SIKSEEN, TEX!! NYT SUOLATAAN NAHKIAISTA!!!” huusi taaksepäin ampuva, tummaihoinen sotamies karjuen viimeisten sanojensa kohdalla kiväärinsä ammusten lentäessä pitkin poikin aluetta Lesterin pysyessä turvallisen välimatkan päässä väistellen nopeasti kohtitulevia ammuksia.

Nyt se osasi väistellä niin hyvin kuin se osasi, kiinnittäen huomionsa välittömästi tummaihoisen sotamiehen hillittömään tulitukseen, joka alkoi olla lopussa kiväärin ammusnumeroa katsoen. Nyt siinä oli enää 17 plasma-ammusta.

Sekunti sekunnilta Lester liikkui lähemmäs yksin olevaa sotilasta, joka pureskeli hampaitaan päästellen rivouksia samalla, kun ammusten määrä alkoi lähestyä loppuaan. Enää vain 10 ammusta.

SAATANA, MIEHET!! MISSÄ SE ON?!!” ärjyi tulituksensa hetkeksi lopettanut kersantti, kun takaa kuului ikävää huutoa. Se oli aivan lähellä!

MIEHET!!! LISTIKÄÄ...” huusi kersantti juuri kuolleen sotamiehen pulssikiväärin laukaistessa kranaatin viimeisiä sotilaita päin, jotka huusivat kranaatin pamahdettua ja liekkien käristäessä heidät kuoliaiksi.

Lester vain virnisti pirullisesti taustalla sen vastustajien huutaessa apua. Kuinka hienoa olikaan katsella pirullisen työn tulosta.

Suorastaan mainiota, Lester! Tällä suorituksella ansaitsit tämän illan verran lepoa!” ilmoitti plutolainen keskeyttäessään harjoitukset siihen paikkaan, samalla kun Leipäjuusto sai viestin, jonka mukaan se vastenmielinen ylipäällikkö olisi soittamassa.

Ja kaikista vastenmielisintä oli ehdottomasti se perinteinen plutolaistervehdys, mikä sai hänet melkein oksentamaan Lesterin ryömiessä alakerrasta valtavaa putkea ylöspäin valkoiseen häkkiinsä takaisin lepäämään Leipäjuuston onnitellessa sitä vielä kerran erinomaisen harjoituksensa johdosta.

Mutta sitä olentoa ei olisi voinut vähääkään kiinnostaa tuon plutolaisen kehut. Se vain halusi hoitaa työnsä mahdollisimman nopeasti ja päästä sitä myötä takaisin kotipesäänsä.

Leipäjuusto!! Onpa mahtavaa nähdä sinua pitkästä aikaa!” sanoi plutolaisten purppurakeltaista asuaan pitävä ylipäällikkö Leipäjuustolle, joka yritti pitää pokerinaamaansa kaamealla virneellä; ”Niinpä niin, teidän keisarillinen mahtipontisuutenne! Vetomuuntajan...”

Mutta kun kerran viime soitosta on kuulunut aikaa, eikö kävisi perinteinen plutolaistervehdys?” tokaisi Camembert pyllistäessään videoruudulle Leipäjuuston nielaistessa. Nyt oli vielä tämäkin nöyryytys kestettävä!

”Poski poskeen, peffa peffaan, Pluto kaiken valtaa, kun muut vaan venttaa!! HUUHHUHHUUHHUU!!!” tervehtivät plutolaiset painaessaan takamuksiaan kuvaruudulle huristellen käsiään ja tehden kainalopierut tervehdyksen lopuksi.

”Jos kerran nämä jo sangen ihastuttavat tervehdykset on hoidettu, voisitteko ystävällisesti kertoa aikomuksenne, teidän ylipäällikkyytenne? Minulla kun olisi tärkeää tehtävää.” vihjasi purppura-asuinen plutolainen ylipäällikön hengittäessä syvään. Kyseessä taisi olla jotain todella tärkeää...

Niin Leipäjuusto! Kun kerran epäonnistuit tapasi mukaan kuljettaa Maa Plutoon muutama kuukausi sitten, oletko sattunut lukemaan uutisia?” uteli ylipäällikkö Leipäjuuston ihmetellessä syvästi, mitä uutisia oli sanottavana. Äänensävystä päätellen kyseessä ei tainnut olla mitään hyvää.

”No millaisista uutisista on tällä kertaa kyse, teidän mahtava haisunne? Onko plutolaisten puolueilla närää mahdollisista hiiri-infestaatioista?” vitsaili Leipis hänen ylipäällikkönsä laittaessa omasta päästään video-tallenteen pyörimään, ja siinähän oli itse Weyland-Yutanin nokkamies Karl Weyland Bishop haastateltavan penkillä!

Ja juuri se mies oli saanut kutsumanimen ’Ikuinen xenomorffi-metsästäjä’ , eikä Leipäjuustoa todellakaan miellyttänyt kuunnella, mitä Weyland sanoi haastattelussaan...

Ja nyt vieraaksemme saapuu luvatun filmitähti Jori van Hameen paikalla, itse avaruuden siirtokuntia muodostavan ja uraauurtavan sotilasaseita tuottavan yhtiön nokkamies, itse Karl Bishop Weyland!!!” huudahti seisova sinipaitainen, vaaleahiuksinen uutistoimittaja Ruunar Edgar yhtiön pomon kävellessä haastateltavaksi taputusten raikuessa.

Kiitoksia, että sallitte minun haastatteluni näinkin lyhyellä varoitusajalla, herra Edgar! Näköjään koko Chicago on tällä hetkellä jännittyneessä tilassa, sekä minun että erään avaruudesta kotoisin olevan vieraan johdosta.” sanoi Weyland puristaessaan toimittajan kättä kohteliaasti, molempien käydessä istumaan tuoleille haastattelun ajaksi.

No niin, herra Weyland! Saavuitte juuri aamuyöstä kaupunkiimme ja näköjään sotilaanne ovat jo työn touhussa. Onko kaupunkilaisilla mitään pelättävää heidän suhteensa?

Vannon, etteivät sotilaani vahingoita yhtäkään kaupunkilaista, kunhan he eivät vain sotkeudu heidän tehtäväänsä. Samaa en kuitenkaan voi kuitenkaan sanoa siitä olennosta, joka mahdollisesti on tässä kaupungissa.

Mutta herra Weyland, huhujen mukaan Ellen Ripley, ainoa rahtialus Nostromon tapauksesta selvinnyt ihminen, kuoli vankilaplaneetta Fury 161:llä! Yritittekö todellakin auttaa häntä tämän niinsanotun xenomorffi-tapauksen kanssa?

Ripley oli aina paluunsa jälkeen outoluonteinen, vainoharhoista kärsivä ihminen, joka ei pystynyt valitsemaan parempaa vaihtoehtoa silloin kun hänellä oli mahdollisuutensa pysyä hengissä! Mutta elämähän on jokaisen itsensä päätettävissä, ja kunnioitan Ripleyn päätöstä syvästi uhrata itsensä suojellakseen meitä niiltä kauheuksilta.” tokaisi Weyland toimittajan ottaessa paperinpalan käsiinsä, jota hän alkoi silmäillä tarkasti.

Samaa ei voi kuitenkaan sanoa siitä raportista, minkä Ripley antoi teille sen jälkeen, kun hänet löydettiin tämän vuoden helmikuussa ajelehtimasta avaruudesta. Oliko tämä seuraava käsky todellakin ihmishenkien uhraamisen arvoista: ’Nostromo ohjattu uusiin koordinaatteihin. Pääprioriteettina on tutkia elämänmuotoa ja toimittaa se laboratorioon tutkittavaksi. Kaikki muut prioriteetit kumottu. Miehistö uhrattavissa’. Eikös tämä ole teistäkin, parahin herra, todellakin äärimmäinen toimenpide? Uhrata ihmisiä jollekin ulkoavaruuden olennolle, josta me emme tiedä juurikas yhtään mitään?

Tälläisestä käskystä olen todellakin ihmeissäni. Uhrata ihmisiä tuollaiselle tunteettomuuden perikuvalle vain jotta se voisi elää! Mutta emme me ole sen olennon asemassa, se varmasti teki vain sen, mitä kuka tai mikä tahansa olisi tehnyt samassa asemassa: pysyä hengissä! Niin kuin me ihmiset silloin kivikauden aikaan...

Mutta sehän tappoi melkein jokaisen miehistöstä vieläpä arveluttavilla tavoilla! Vaikka tämä Nostromon tapaus on hyvin kiinnostavaa kuunneltavaa, onko teillä mitään sanottavaa tästä tapauksesta?

Sanon vain sen, herra Edgar, että vaikka monet huhut väittävätkin johtamani yhtiön olevan pelkkää kylmää, rahaa ajattelevia hirviöitä varsinkin LV-426:sen tapauksen jälkeen, oikeasti me olemme ajatelleet ainoastaan siirtokuntalaisten parasta aina minun astumisestani yhtiön johtoon vuodesta 2153 lähtien! Te pyydätte apuamme xenomorffi-tapauksissa, niin hoidamme sen pidemmittä ihmettelyittä pois alta!” ilmoitti Weyland sulkiessaan silmänsä puheensa päätteeksi osan yleisöstä taputtaessa toisen osan taas pitäessä käsiään puuskassa epäillen miehen lupauksia.

Ja vielä viimeiseksi, parahin herra Weyland. Voisitteko vielä kertoa, mitä te aiotte tehdä täällä Chicagossa?” kyseli Edgar aavistamatta, mitä haastateltavalla miehellä oli tulossa suustaan.

Ensiksi, koko kaupunki on tästä hetkestä lähtien ympärivuorokautisessa valvonnassa ja karanteenissa aina Michigan-järvelle asti! Kukaan ei pääse kaupungista menemättä tullista läpi ja kaikkia kaupungin viemäreitä valvotaan tästä lähtien todella tarkasti! Yövalvonnat suoritetaan aina kello 20:stä lähtien joka ilta!


”No niin, jätkät!! Täs varastossa pitäis olla jotain. Tutka ääntelee siihen tyyliin!” kertoi seinään nojaava sotamies katsoessaan liikkeentunnistimen tutkaa muiden solttujen talsiessa ovelle aseet valmiina laulamaan.

”Yks! Kaks! KOLME!!!” huusi sotamies potkiessaan ruosteisen metallioven auki juosten kahden kaverinsa kera pimeää varastoa tutkimaan hampaat irvessä.

”Oskert ja Kiltra, te tutkitte ton päädyn tuolta! Alokas, sä tuut mun mukaan!!” ilmoitti kersantti Veqra sotilaitten astellessa intoa puhkuen pimeään varastoon sisään, kuunnellen liikkeentunnistimien ääniä. Jokin liikkui isossa varastossa heidän lisäkseen...

”Hei Kiltra! Löytyyks mitään?” kyseli laatikoita pois työntävä Oskert kaveriltaan, joka katseli laatikoiden sisällät läpikotaisin laatikoiden päällä olleella sorkkaraudalla.

”Ei mitään, Osk! Ei niin mitään merkkiä xenomorffi-munista ainakaan täällä!! Ja sitten meni hyvät viinatkin sen siliän tien.” ilmoitti Kiltra katsoessaan taskulampun valossa säpäleiksi hakkaamiaan puulaatikoita, joissa olleet viinapullot olivat nyt aivan murskana ja kaikki niissä ollut juoma valui lattialle.

Veqra ja alokas katselivat sillä välin katosta vuotavaa kuolaa, mikä merkitsi yhtä ainoaa asiaa: xenoja oli jossakin päin tässä kaupungissa.

”Tsekataas...” mutisi kersantti astellessaan metallitankon kohdalle hieman peloissaan oleva alokas takanaan, Veqran asettaessa kätensä kuolan alle tunnustellen sitä hyppysissään.

”AAAHHH!!!!” huusi alokas yhtäkkiä jonkin hypätessä hänen päällensä sillä vaikutuksella, että kersantti ampui alokkaan suuntaan Oskertin ja Kiltran havahtuessa välittömästi kuullessaan jotain sihinää kersantin läheltä.

”JÄTKÄT!!! PYSÄYTTÄKÄÄ SE JA ÄKKIÄ!!!” huusi Veqra mustan olennon kadotessa oviaukosta ulos sihinän kuulostaessa enemmän vihaiselta...

”Ei ongelmaa, kessu!! Pikku pirulainen on nalkissa!!” kuului ovelta tulevalta sotilaalta, joka piti varastossa ollutta pikku olentoa vasemmassa kädessään.

Se olento olikin vain musta kissa, joka oli hermostunut siitä, kun sen kotipaikkaan tullaan noin vaan!

”Noin sitä pitää, kessu!! Tää katti tässä on varmaan surmaamisen arvonen.” vitsaili sotamies päästäessään vastaan hangoittelevan kissan etsimään uutta kotipaikkaa...

”Mirri vieköön!! Tollasten väärien hälytysten takia meiän aseistus lakoaa jo ennen niitä vehjekäärmeitä!” kirosi kersantti ilmoittaessaan sotamiehet katsomaan hänen silmiensä edessä olevaa metallitankoa.

”Jumankauta!! Ei tartte olla mikään Einstein luokitellakseen toi kama xeno-kuolaks. Tää koko city ois varmaan hetkenä minä hyvänsä niitten käärmeiden hautomo päivässä!” tokaisi kissan päästänyt sotamies katsoessaan kersanttinsa taskulampun valolla tangosta vuotavaa, valkoista kuolaa, jonka poispesemisessä kestäisi pieni ikuisuus.

”Paitsi ettei niitä oo täällä kovinkaan montaa, Guters. Meidän on palattava lutin luo ja raportoiva tästä. Koko Chicago on pakko laittaa karanteeniin, ei tässä muukaan auta niitten hirviöitten löytämiseksi!” ilmoitti kersantti kävellessään ulos varastosta kertoen muillekin kuolasta pikaisesti koko porukan kalppiessa satamasta majapaikkaan pikavauhtia.


Kuunnelkaa minua, Chicagon asukkaat. Pysykää sisätiloissa aina pimeän tullen älkääkä kulkeko missään pimeässä edes päiväsaikaan! Tämän muukalaisuhan tuhoamiseen olen kutsunut lisäjoukkoja mukana olevien solttujen lisäksi, joten varautukaa läpikotaisiin tutkintoihin vaikkette edes näkisi sitä olentoa! Jos te haluatte auttaa...” Camembert päätti tallenteen siihen paikkaan erittäin vihaisena, Leipäjuuston taas yrittäessä pitää tekohymyä yllä ylipäällikön naaman mennessä entistä punaisemmaksi.

Älä yritä leikkiä, ettei sinulla muka ole pätkän vertaa mitään tekemistä tämän tapauksen kanssa! Olen kuullut siitäkin, että jotkut Chicagossa olevan sähkö- ja rakennusfirman pääkihot on listitty viimeisten viikkojen aikana, ja mitäköhän siitä voi päätellä? Olet vieläkin alempana kuin luulinkaan, Leipäjuusto! Hommata vieläpä parasiitiksi luokiteltu olio, joka käyttää muita elämänmuotoja luodakseen kaltaisiaan vielä lisää.” irvaili ylipäällikkö viitatessaan Leipäjuuston häkissä olevaan nukkuvaan olentoon, jonka hän näki lasin läpi käskyläisensä epäonneksi.

”Mutta teidän ylipäällikkyytenne, häkissäni oleva käärme on varmemmassa hallinnassa kuin vesikauhuinen koira! Uskokaa huviksenne, tuo ’parasiitti’ ei tapa ketään ilman minun lupaani, vaikka se saattaa liikkua ties missä jättäen kuolaansa ties minne.” selitteli Leipis ottaessaan Lesteriltä tullutta kuolaa pois kengistään. Ehkäpä sille pitäisi laittaa sähköpantakin, joka antaa sähköshokkeja aina kuolan valuessa suusta.

Ja juuri tuota olentoa Weyland etsii jopa viimeisen mahdollisen kiven alta, joten sinun olisi kärvennettävä se ja mahdollisimman äkkiä! Tuo olento on loinen, joka pitäisi talloa jo syntyessään!!” käski Camembert Leipiksen pitäessä päänsä kylmänä ylipäällikön edessä.

Ja kun Leipäjuusto ei olisi enempää ongelmia kaivannut, Rasvanahka tallusteli pomonsa luokse tuomaan ikäviä uutisia.

”Herra Leipäjuusto!”

”Ei nyt, poikaseni! Etkö näe, että minulla on tärkeä puhelu kesken?” kyseli plutolainen äreissään hänen ykkösmiehensä osoittaessa labran ovelle, jolta kuului voimakasta koputusta ja vieläpä käskykin: ”AVATKAA TÄMÄ OVI TAI ME TULEMME LÄPI!!! KUULETTEKO?! TÄMÄ KUULUU XENOMORFFI-UHAN EHKÄISY-OHJELMAAN, JOTEN AVATKAA TÄMÄ OVI!!!” Camembert sulki vastaanottimensa välittömästi Leipäjuuston ajautuessa paniikkiin; jos nuo sotilaat löytäisivät sen olennon, hänen kiduksensa käristettäisiin välittömästi!

Plutolaisen onneksi Lester oli ollut kuulolla jo Camembertin yhteydenotosta lähtien, ja se tiesi, mitä tehdä, kun tulee kutsumattomia vieraita.

Ja sen olennon edessä oleva viemäriluukku aukesi välittömästi, juuri kun labran teräsovi alkoi murtua Rasvanahan yrittäessä pitää sitä vielä hetken paikoillaan, kunnes se lopulta murtui ja rasvaa valuttava järkäle jäi sen ja raskaasti varustautuneen sotilasyksikön alle!

”Au!! Ou!! Eiks - AU!! - teil!! - Ouhuh!! – oo AAHH!!! Anti olla!” kyseli Rasvis merijalkaväen sotilaitten talloessa hänet alleen.

”Ai että itse Weyland-Yutanin merijalkaväki on pistäytynyt käymään! Maistuisiko teille juotavaa?” kyseli plutolainen sotilaitten tarttuessa hänestä kiinni, päästäen irti välittömästi haistaessaan ikävän hajun.

”YÄÄH!! Milloin olette viimeksi käyneet pesulla, herra Leipäjuusto?” kysyi nuori sotamies pitäessään sormiaan nenällään vastenmielisen juustoisalta hajulta muiden sotilaitten tarkistaessa koko huoneen perin pohjin Leipäjuuston yrittäessä pitää päänsä kylmänä ja yrittäessä keksiä selitystä häkissä ja koko rakennuksessa olevalle kuolalle. Pitikö noiden sotilaittenkin niiden näsäviisaiden jyrsijöiden lisäksi puuttua hänen suunnitelmiinsa?

”Te tulette mukaamme, hyvä herra! Pomollamme on paljon mielenkiintoisia kysymyksiä teitä ajatellen!!” sanoivat kaksi karskia sotamiestä tarratessaan plutolaisen vaatteista kiinni vetäen hänet mukanaan ulos labrasta.

”Ja mistäköhän arvoisa herra Weyland aikoo kysellä?” kyseli plutolainen kuin hän ei olisi tiennyt koko asiaa, kunnes eräs sotilas näytti kuvan, jossa oli xenomorffi jonkinlaisella iltakävelyllä.

”No niin, herra! Nyt sitten kun tiedätte, mistä pomo aikoo pitää teille jutustelua, eiköhän hommata teidät kohtaamispaikalle!!” ärjyivät sotilaat Leipäjuuston otsan kostuessa jännityksen tuomasta hiestä.

Nyt hänellä oli onneksi muutama hetki keksiä hyvä selitys sille xeno-metsästäjälle, ilman että hän alkaisi epäillä mitään. Tosin Prätkähiiret olivat toinen juttu ja toivottavasti he eivät saisi tietää tästä kovinkaan pian...


Jos te haluatte auttaa meitä omilla aseillanne ja vapaaehtoisesti, se kelpaa! Mutta olkaa tarkkoina, hyvät kansalaiset! Tästä lähtien tämä kaupunki on valvonnassa viimeistä nurkkaa myöten!” sanoi haastattelunsa lopettava Weyland kätellessään Edgaria television sulkeutuessa Last Chance-korjaamolla.

”No nii, pojat! Meille tais tulla just roppakaupalla enemmän ongelmia.” mutisi television juuri kiinni pistänyt Moto Turbon ja Vinskin huokaistessa. Koko kaupunki näytti nyt olevan sotilasvalvonnassa yhden vaivaisen olennon takia.

”No, eiköhän oo aika käydä hommiin. Hei Santtu-typy, onks se liikkeentunnistin minkään arvonen?” kyseli sohvalta noussut Turbo mekaanikon tullessa takahuoneesta muutama siru käsissään.

”Paxtin liikkeentunnistimesta pystyin ottamaan palasia niin että nyt teidän prätkät havaitsee liikettä jopa sen 30 metrin päästä! Tosin näissä siruissa on yks pikku probleema...” ilmoitti Santtu laittaessaan hiirten prätkiin siruja, joiden tarkoituksena oli tehdä tutkista entistä tarkempia.

”Jätä huonot puolet unholaan, beibi, kun meistä on kyse! Eiköhän me havaita se olento vaikka pimeimmästäkin nurkasta.” uhosi Vinski Turbon ja Moton pudistellessa päitään; minkä tahansa muun olennon löytäisi jostakin nurkasta pysyen vielä hengissä sen löytämisen jälkeen, mutta tämä olento oli niin vikkelä, että hyvä jos sen sai edes hetkeksi mihinkään satimeen.

”Kuten Paxt sano siinä viestissään, sen liikkeentunnistinta ei kannata käyttää 20 minsaa pidempään yhteen putkeen, joten käyttäkää niitä säästeliäästi, jäbät, tai joudutte ettimään sen käärmeen hiirtenvaistojenne varassa!” mekaanikon suusta kuulleet ikävät tosiasiat saivat hiiret ajattelemaan hieman varovaisemmin: ei todellakaan ollut kivaa joutua kohtaamaan xenomorffin tapaista olentoa, mutta hiiren oli tehtävä, mitä hiiren oli tehtävä eli laitettava henkensä alttiiksi hengenvaaralle...

Tosin Vinski otti hengenvaarallisen olennon antaman haasteen vastaan kuin se olisi ollut hänen toivomansa haaste raudankovasta vastustajasta, muiden kokiessa myötähäpeää valkoturkkisen marsilaisen sokeasta uhosta.

”No nii, jäbät! Eiköhän painuta baanalle laittamaan se käärme aisoihin!!” huudahti punaiselle prätkälleen ponkaissut Vinski innoissaan Moton ja Turbon astellessa omille pelithepoilleen valmiina jahtiin.

”Ja eiku...” aloitti Turbo kolmikon pistäessä pyörien moottorit käyntiin.

”HANAT AUKI!!!” huusivat hiiret yhtaikaa ajaessaan tallista ulos Santun aukaistessa tallin ovet prätkillä huristelevien jyrsijöiden kaasuttaessa valon valaiseman kaupungin kaduille.

”Puuh!! Kuinka monta kertaa oonki joutunu noille puupäille tästäki huomauttaa?” puhisi teräsoven juuri avannut Santtu ajatellen lähtiä tutkimaan hämillään olevaa kaupunkia. Nyt pitäisi vain muistaa olla menemättä pimeisiin paikkoihin.

No niin, typy! Eiköhän oo aika ottaa osaa tähän käärmejahtiin!!” ajatteli ruskeatukkainen mekaanikko ottaessaan oman liikkeentunnistimensa ja pienen liekinheittimen mukaansa kävellessään sotilaitten miehittämille kaduille ottaen avaimen mukaansa ja sulkien tallin ovet.

Mutta ruskeatukkainen nainen ei voinut aavistaakaan, kuinka lähellä pirullinen olento todella oli, niin huomaamaton ja hiljainen se oli kaiken ratsauksen keskellä, että se olisi voinut nauraa sotilaiden hämmingille...

Tosin Lesterin oli pidettävä Santtua silmällä erittäin hiljaa ja rauhallisesti, niin kuin Leipäjuusto oli sanonut: jos tuo nainen jäisi Lesterin kouriin, niin sitten hiiret romahtaisivat!

Lester ei todellakaan olisi halunnut plutolaisen kuulevan sen ajatuksia juuri sillä hetkellä: ehkä tuo nainen voisi auttaa sitä...

Tosin sitä ajatusta vastaan pyöri se tosiasia, että Lesterin nähdessään tuo nainen varmaan pinkoisi pakoon, mutta toisin kuin se naaras siellä aluksella kauan sitten, jotenkin siitä tuntui siltä, etteivät kaikki ihmisnaaraat ole mitään hermoheikkoja.

Sen Lester oli saanut kokea silloin, kun hän oli melkein onnistunut murhaamaan sen valkoiseen avaruuspukuun sonnustautuneen ihmisnaaraan, joka jysäytti sen pakoaluksen ilmalukosta ulos ja sitten vieläpä ampui harppuunan sen rintaan sinnikään vastustelun päätteeksi. Ja vaikka se ihminen oli tehnyt virheen päästäessään irti siitä harppuunapistoolista, se oli melkein käristänyt alukselle takaisin ponnistelevan olennon kuoliaaksi siinä sivussa.

Se hetki ikuisen kivun kera vieläkin kalvoi vanhaa xenomorffia, mutta nyt sen oli keskityttävä pitämään itsensä piilossa varsinkin sotilaitten ja Prätkähiirten silmistä, tai muuten se saisi heittää pikaiset hyvästit paluulipulleen.

Eikä se voinut aavistaakaan, kun eräs katolle talsinut merijalkaväen sotilas oli ottanut pahaa- aavistamattoman pirulaisen tähtäimiinsä, melkein hihkaisten kävellessään lähemmäksi kadulle katsovaa, kuolaavaa olentoa.

”No nii, senki paskiainen!” sanoi sotamies hiirenhiljaa tarttuessaan pulssikiväärinsä liipaisimeen.

”Tää pallo ei oo tarpeeks suuri sulle ja meille...”

Nyt sen saastan kohtalo riippui vain siitä pikku sarjasta, minkä sotamies Herlight aikoi toimittaa tuon hirviön selkään.

Mutta oikeasti se tiesi paljon paremmin.

Niin paljon paremmin, varsinkin silloin kun se väisti ammukset juuri viime hetkellä ja se raateli sotilaan rintaa hännällään sillä seurauksella, että hän tippui alas kadulle roskalaatikkoa päin veret lentäen!

Juuri sillä hetkellä Lester muisti katsellessaan pimeälle kujalle päätynyttä huonossa kunnossa olevaa sotilasta, miksi sen ei todellakaan kannattaisi alkaa pehmoilemaan, varsinkaan tuonkaltaisten aseistettujen olentojen kanssa. Ne Prätkähiiretkin saisivat tuta sen raivon, mikäli ne jyrsijät pistäisivät sen ahtaalle!

Mutta miksi ne moottoripyörillä ajelevat jyrsijät säästäisivät sen? Jo pelkkä ajatuskin tuntui mahdottomalta sulattaa varsinkaan eilisen takaa-ajon ja mahdollisen paljastumisen jälkeen.

Ja nyt kun Leipäjuustokin oli kuulustelussa, xenomorffi-paran ainoa oljenkorsi päästä kidutuksestaan riippui tuon ihmisen varassa.

Mutta mitä jos Leipäjuusto käyttäisi sitä tilaisuutta hyväkseen? Se riski oli kuitenkin otettava, tai se tuskin olisi koskaan vapaa!

_________________
"Kuulehan, Rasvanahka, pojuseni..."
"Niin, pomo?"
"SOTKET MATTONI ÖLJYYN!!!!"
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
DeadRat21
Moderaattori
avatar

Viestien lukumäärä : 773
Join date : 25.01.2014
Ikä : 23
Paikkakunta : Itä-Pirkanmaa

ViestiAihe: Vs: Hiiriä pivossa, paholainen oksalla (K15)   Ti Helmi 18 2014, 21:20

Luku 4: Kuin tyhjästä ilmestynyt paholainen kaupan päälle


Sitä aina luulee leipätyönsä olevan niin helppoa. Varsinkin silloin, kun luulee jo voittaneensa viimeistä silausta vaille. Sen pakoon päässeen ihmisnaaraan nirhaaminen meni poskelleen, kun se huomasi minut käännyttyään peloissaan katsomaan vierelle. Se kuuma höyrysuihku, minkä oli saanut niskaani hetki sitten, siitä se tulisi maksamaan!

Silmänräpäyksessä se ihminen painoi jotakin nappia, mikä avasi sukkulan ovet ja minä olin lentää ulos. Ulos lensin viimeistään muutamaa sekuntia myöhemmin, kun pidellessäni kiinni oven reunoista sain pienen harppuunan rintaani. Se kipu oli sietämätöntä.

Kohtalo tosin taisi olla suopea minulle sillä hetkellä. Luulin jo lentäneeni lopullisesti kylmään avaruuteen, mutta harppuunan köysi veti minut takaisin alusta päin. Saadessani pienoisen otteen aluksesta yritin ryömiä sen aukoista sisään, mutta se pirullinen naaras veti pidemmän korren. Hetkessä aukko täyttyi lämmöstä ja ruumiini käristyi lähes täydellisesti.

Sitten oli ainoastaan minä ja ikuisuus. Kylmä avaruus, jonka pimeydessä olin varmaan niin monta kotiplaneetan kiertoa, etten voi enää mitenkään muistaa, missä oikein olin milläkin hetkellä.

Ääniäkään en pystynyt oikein kuulemaan, vaikka näin joitakin aluksia näkökykyni hämärtyessä.

Ja se kuningatar, joka oli opastanut minua sillä ihmisaluksella. Missä hän oli, kun olisin kaivannut hänen neuvojaan niinä hetkinä?

Pelkkää kylmää ilmaa. Se oli ainoa asia, mitä saatoin tuntea pitkän, ikuisuudelta tuntuvan avaruuden kiertelyn aikana.

Ja uskoin jo loppuni tulleen nukahtaessani, mutta eipä minulla ollut muutakaan vaihtoehtoa: joko yrittäisin pitää itseni horroksessa, kunnes olisin jossakin maanpinnalla, tai sitten antaisin viimeisten happihenkäysten mennä menojaan...

Se tuntui niin kylmältä, yksinäiseltä ja tukahduttavalta olla yksin kieriskelemässä ympäri avaruutta, ilman päämäärää ja vahingoittuneena.

Ja lopultakin tunsin loppuni tulleen, silloin kun heräsin kuumuuden käristäessä minun selkääni.

Allani ollut oranssi planeetta näytti jollakin tavalla niin kauniilta. Mikä sääli, jos minun elämäni olisi päättynyt juuri siihen kuumuuteen.

Mutta se ei päättynyt.


”Herra Stilton! Oletteko aivan varma, että haluatte tuon linnan? Huhujen mukaan paholaisten henget vaanivat siellä!” kyseli pulleahko plutolainen myyntimies kukkulan harjalla olevalta, keskimääräistä plutolaista selvästi laihemmalta ja nuoremmalta kalannaamalta, jolla oli verenpunaiset, lyhythihaiset aatelisasut päällään.

Hän vain katseli mielissään uutta kivenheiton päässä kotiaan. Se oli juuri hänen mieleensä.

”Älä nyt viitsi, herra Korweit! Ehkäpä juuri halpahintaisimmat mökit ovat niitä parhaimpia.” mutisi 22-vuotias aatelisplutolainen katsoessaan kiikareillaan taivaalle, jonka läpi eräs tulipallo lensi.

”Hetkonen! Mikäs pallonmötikkä sieltä on tulossa?!” ihmetteli Stilton katsoessaan kiikareilla lähempää mustaa tulipalloa, joka lopulta osui karmivaan linnaan.

”Kautta Pluton! Korweit! Vie minut välittömästi tuon linnan luokse!!” huusi Stilton karttoja katsovalle kauppiaalle, joka otti ne mukaansa juostessaan purppuralle jeepilleen.

”Mistäs tollanen hoppu, Stilton? Haluatko päätyy paholaisen lounaaks ennen aikojas?” vitsaili kaasuun pohjaan laittava kauppamies aatelismiehen vain käskiessä häntä ajamaan savuavan linnan luokse.

Mikä se komeetta oikein on? Toivottavasti en tee tätä turhaan.” ajatteli Stilton katsoessaan kiikareilla linnaa lähempää. Savusta päätellen joko komeetta oli aiheuttanut tulipalon tai sitten komeetta oli savuamassa viimeisiään.

”Vauhtia nyt tai et saa lisäliksaa!!” ärjyi aatelisplutolainen Korweitin päästäessä jeepistään sen, minkä pystyi.


Se tuntui olevan sille olennolle kuin armonisku, jota yksinäiset olennot toivovat, mutteivät saa sitä. Kipu tuntui suorastaan pirulliselta harppuunan vääntelehtiessä rinnassa miten sattui köyden jäätyä kiinni kattoon.

Mutta se oli vieläkin elossa, vaikka se oli saanut tippua monta kerrosta alaspäin, aina aulasta antiikkisen näköiseen sairaanhuoneeseen, jossa oli ruostuneita saksia ja muuta pirullista kalustoa ympäriinsä.

Jalat olivat aivan murskana ja monista pienistä haavoista ruiskahti pieniä happopurskahduksia. Eikä selkä päästä puhumattakaan olleet yhtään sen paremmassa kunnossa keltaisen hapon tulviessa niistä pikkuhiljaa lattialle.

Kuinka ironista, että se oli tipahtanut juuri leikkauspöydän päälle, mutta ei ollut ketään, joka voisi auttaa sitä tai päästää sen tuskistaan.

Sillä hetkellä pahasti palanut xenomorffi päästi karmivan huutonsa. Se todellakin halusi kuolla siihen paikkaan, kun se oli niin huonokuntoinen.

”Kuulitko tuon, Korweit? Se tuli alhaalta!!” kuuli olento kaiken pahan olon vallatessa sen. Se ei pystynyt kunnolla näkemään, eikä edes liikuttamaan jäseniään aurinkon sarastaessa alakertaan.

”Stilton! Odota!!” Huuto vain jatkui, kun joku asteli huoneeseen. Xenomorffi-parka ei pystynyt edes häntäänsä liikuttamaan, kun se tuntui olevan niin rikki.

Ja nyt se sai tietää, miltä tuntuu todellinen kipu ja sen luoma kauhu. Se piti sitä rangaistuksena niistä kaukaisista synneistään.

”Taivahan vallat!!” päästi laiha, kalannäköinen olento nähdessään, kuka päästi jäätäviä avunhuutoja. Sillä hetkellä se olento ajautui paniikkiin, se ei pystyisi puolustautumaan tuota kalaa vastaan.

”Rauhassa vain, rauhassa vain.” mutisi kalannaama astellessaan hipihiljaa outoa olentoa kohti, joka alkoi panikoimaan entistä enemmän päästäen jäätäviä ääniä. Ne eivät kuitenkaan toimineet, ja tuo kala asteli aina vain lähemmäs.

”Älä pelkää. En minä sinulle pahaa tee.” sanoi Stilton hivellessään olennon limaista, jopa vastenmieliseltä näyttävää päätä, hellästi olennon lopettaessa panikointinsa.

”No niin, ei ole mitään hätää.” sanoi plutolainen halatessaan rauhoitettua olentoa tornin myyjän astellessa huoneeseen jähmettyen välittömästi nähtyään olennon.

”Mitä Pluton nimeen olet oikein tekemässä, Stilton?” kyseli myyjä kauhistuneena Stiltonin päästäessä olennosta hetkeksi irti. Siinä olennossa oli kaiken vastenmielisyytensä kera jotakin lumoavaa.

Se näytti täsmälleen juuri siltä olennolta, jonka eräs hänen lastentarhan kavereistaan oli piirtänyt monia vuosia sitten...

”Etkö ymmärrä, Korweit? Tuo olento...” sanoi Stilton nostaessaan kätensä tumman olennon yrittäessä tehdä samoin kivun käydessä sietämättömäksi.

”Se on kuin pahimmasta painajaisesta, mutta silti niin lumoava, ystäväni!” Aatelisplutolaisen suulle nousi itselleen harvinainen vankka hymy koskettaessaan olennon limaisia ja paksuja sormia xenomorffinkin yrittäessä hymyillä jotenkin.

”Pyydän, Stilton! Mitä jos se käy päälle, jos annat sen toipua? Tuo...” Plutolaismyyntimiehen sanat tuntuivat loppuvan kuin seinään, kun hän katseli terävähampaista, heidän tapaista kaksijalkaista olentoa.

”Tuohan on saastaa!! Sehän voi tehdä vaikka mitä kun se toipuu!” varoitti Korweit tarttuessaan otsastaan kiinni; mitenköhän Plutossa tähänkin olentoon reagoitaisiin?!

”Älä kuuntele rahvaanomaista, turskaista toveriani...” sanoi Stilton raskaasti henkäisevän olennon päähän, yrittäen keksiä sille jonkinlaista nimeä. Seinällä näkyi eräitä pahamaineisia plutolaismerirosvoja, mutta nuoren aatelisplutolaisen silmät porautuivat potrettiin, jossa esiintyvällä, vihreätakkisella ja hampaita menettäneellä plutolaispiraatilla oli rinnallaan kaulakoru, jossa oli olennon tapainen musta, terävä hännänpää. Sen piraatin nimi oli Lester Poyerto.

”Lester.”

Ei, ei, ei ja vielä kerran ei!! Jo pelkkä olento kuvotti Korweitia, mutta että sille oli vielä annettava nimikin.

”Stilton! Tämähän alkaa jo riistäytyä käsistä!! Eikö kävisi että nirhaisimme tuon mikä-lie-tuo-onkaan tässä ja nyt?!” ehdotti kauppias peloissaan Stiltonin katsellessa käärmemäisen olennon pahasti vahingoittunutta rintaa, jonka päällä oli vielä jonkinlainen harppuuna tai keihäänpää.

”Sano sinä mitä sanot, Korweit, mutta tämä olento tässä...” aloitti aatelismies nostaessaan hihansa kyynärpäiden kohdalle tarrautuen kivusta kirkuvan olennon rinnassa olevaan harppuunaan kiinni; ”ei ole sen arvoinen!!” Ja sillä pienellä hetkellä Stilton vetäisi metalliharppuunan irti kivusta kärsivän olennon rinnasta, sen päästäessä jäätävää kirkunaa harppuunan lähtiessä pois.

”No niin, ystäväni, lepää!” käski Stilton olennon sulkiessa silmänsä plutolaisen hivellessä sen otsaa hellästi. ”Lepää nyt vain.”

”Jotta voisimme hankkiutua siitä eroon, niinhän, lordi Stilton?” kyseli Korweit peloissaan nuoren plutolaisen kääntyessä häntä kohti todella vihaisen näköisenä.

”Sano sinä mitä haluat, senkin pelkuriturska, mutta tämä olento, sitä ei suolata!!!” huusi Stilton tarrautuen myyjän rinnasta huutaen päin naamaa vihaisena, yrittäen varjella tuota haavoittunutta olentoa, joka tarvitsi kunnon hoitoa ja mahdollisimman nopeasti.

”Mutta Stilton! Ei tuo olento ole tältä planeetalta! Kuka tietää onko se edes tästä aurinkokunnasta!!” Stilton tiesi jo vastauksen kiinteistömyyjän kysymykseen, vaikka muistikuvat hänen lapsuudestaan olivat melko hataria.

Tuon olennon kerrottiin olevan jonkinlainen paholaisen vertauskuva, olihan sen pääkin kaareva ja sukupuolielimen näköinen, mutta kaikista eniten tuosta ’saastasta’ erottuivat juuri ne kaksi asiaa, joiden takia se oli se, mikä se oli: halu pysyä hengissä tappamalla kaikki mahdolliset uhaksi luokiteltavat ja kylmäverinen moraalittomuus, johon eivät salamurhaajatkaan pystyisi kuuna päivänä.

”Mikäs tuon olennon virallinen nimi olikaan, herra Korweit? Jos muistan oikein, sen latinankielinen nimi on Internecivus raptus eli ’murhaava varas’. Niin minä muistan, kun sain kuulla siitä vain muutama kuukausi sitten erään plutolaisjournalistin lähetyksessä.” kertoi ympyrää kävelevä plutolainen yrittäessään muodostaa jonkinlaista kuvaa muistellen erästä plutolaislapsen piirrosta, jonka piirtäjällä taisi olla jo pieni-ikäisenä traumoja ja ikäviä painajaisia. Sen lapsen isä oli kaiketi kertonut siitä vaimolleen ja näyttänyt mahdollisesti kuviakin siitä olennosta lapsiparalle jäädessä ikuiset traumat olennon ruumiinrakenteen painuessa sillä hetkellä tarkasti mieleen.

Pirullisia, huonosti päättyviä takaa-ajopainajaisia unohtamatta.

”Sanon tän vielä kerran, herra Stilton! Mikä hyvänsä tuo olento onkaan, se ei todellakaan ole meikäläisiä ja eikä me senkaltasia! Mitäköhän ylipäälikkökin sanoo, kun hän kuulee tästä?!” panikoi myyjä Stiltonin jo muodostaessa pitkän kantaman suunnitelmia tuolle oudolle olennolle. Ehkäpä sen voisi valjastaa hänen linnansa vartijaksi, joka pitää kuokkavierailijat poissa hänen tiluksiltaan.

Mutta se ei tainnut olla mikään vartija, varsinkin kun olento päästi kielensä ulos pikku hetkeksi Stiltonin vain katsoessa outoa olentoa lumoutuneena. Olennon oli parasta olla ainoa koko Linnunradan alueella ja koko Marsissa tai muuten se ei olisi arvoltaan korkealuokkainen.

”Jos kerran et halua minun pitävän tätä olentoa nykyisen hinnan kera, Korweit, kävisikö triplahinta tästä linnasta tämän olennon kera? Ja sitten vielä pidät suusi supussa tästä olennosta tai laitan sinut hirteen lavertelusta.” ehdotti Stilton hivellessään olennon kieltä, joka liikkui takaisin lepäävän olennon suuhun. Myyjä ei todellakaan halunnut pitää tällaista tietoa salassa, olihan tuo urbaanisena legendana tunnettu olento sittenkin totta, eikä siitä tiedetty mitään muuta kuin sekaisessa mielentilassa kirjoitettuja muistioita ja joitakin kuvia, joiden todentuntuisuutta juuri kukaan ei uskonut.

Todentuntuisuutta uskoivat vain jotkut henkilöt, jotka olisivat valmiita antamaan mitä tahansa saadakseen olennon itselleen. Olennon suostuttelu ulkopuolisten tarkoituksiin ei kuitenkaan olisi mahdollista, koska legendan mukaan ne palvelevat vain yhtä tarkoitusta: niiden kuningattaren käskyjä!

”Ai että triplahinta?! Miltäköhän hinta tuntuu, kun kyse on plutolaishengistä?” vitsaili Korweit kun aseen pää oli aivan hänen suunsa edessä. Stilton ei todellakaan halunnut jättää tätä hyvää tarjousta käyttämättä.

”Joko sinulle käy triplahinta linnasta tämän ’varkaan’ kera, tai minä laitan sinulle kolme ammusta päähän niin, että tuntuu. Vai kävisikö, että laitan sinut tuon olennon tappavan hapon alle? Se varmaan tekisi sinulle pelkästään hyvää.” Aatelisplutolainen aikoi käyttää siis äärimmäistä keinoa saadakseen linnan ja olennon itselleen, Korweitin yrittäessä saada nuorta plutolaista muuttamaan mieltään hänen raahatessa armoa anelevaa kauppiasta pienen happopuron alle.

”Pyydän, lordi Stilton! Älkää tehkö tätä!! Minä pyydän!!” aneli plutolaiskauppias Stiltonin laittaessa lajitoverinsa oikean käden polttavan hapon alle, mistä hyvästä se paloi välittömästi!

”Jollet sinä onneton puupää suostu vaatimuuksiini, seuraavaksi minä paahdan jalkasi hitaasti, ja todella tuskallisesti!! Haluatko jo myydä tämän linnan? Triplahinta ja tuo olentokin?” kyseli Stilton Korweitin yrittäessä estää verenvuotoa kädestään. Tuo happo oli todellakin paljon vaarallisempaa kuin tavallinen myrkkyhappo.

”Kyllä, Stilton! Minä suostun! Kauppakirjatkin voimme kirjoittaa välittömästi, mutta lupaahan minulle yksi asia...” Korweitin kyynärpääkin oli sulamassa tuon hapon voimasta. Siinä menisivät viimeiset kunnon elinpäivät...

”En enää ikinä, IKINÄ näe sinua!! Jos näen sinut, revin pääsi vaikka ainoalla kädelläni!!” uhosi kivuista kärsivä Korweit Stiltonin hymyillessä pirullisesti. Lopultakin hänen suunnitelmansa oli menossa oikeaan suuntaan.

”Hyvä on, Korweit! Voi kunpa olisit ottanut tarjoukseni vastaan jo ennen kuin laitoin käsiparkasi tuohon happoon. Häh häh häh hää!!!” naureskeli Stilton pirullisesti Korweitin voihkiessa hapon tuomasta ärsytyksestä ja polttelusta hänen muulla ihollaan. Mitä nopeammin ja kauemmas hän pääsisi tuon sekopään luota, sen parempi!

Enää vain nimi linnan omistuspaperiin ja se oli sillä selvä! Nyt tuo linna oli lopultakin hänen ja niin tuo vastenmielisen näköinen, mutta silti niin kammostuttava olentokin. Sitten siitä pitäisi vielä etsiä jotain tietoa ja laittaa se vielä häkkiin.

Mutta haluaisiko se pysyä häkissä ihan vapaaehtoisesti? Joko Stilton laittaisi sen olennon häkkiin, jotta voisi opetella tuon olennon elämäntapoja ilman pelkoa siitä, että se kävisi päälle, tai sitten hän ottaisi tappavan riskin ja antaisi sen kuljeskella linnassa ilman mitään talutushihnoja.

Olento näytti kyllä pelottavan näköiseltä terävine hampaineen ja kielensä kera, mutta tuskin se alkaisi tekemään pahoja asioita, kun sen rinnasta oli vedetty harppuuna pois ja se saisi levätä rauhassa.

”Voi sinua, Lester! Kuka ikinä ampuikaan rintaasi harppuunan, ei tainnut pitää sinusta.” saneli plutolainen hivellessään ihoaan korjaavan olennon päätä. Olento pystyi näköjään parantamaan ikävätkin vauriot, mutta leikkauspöydän, jonka päällä happohaavojaan sulkeva olento oli, päivät alkoivat olla luetut, kun se syöpysi ja olento tippui pienen happolammikon päälle sen jonkinlaisten selässä olevien putkien savutessa. Sen onneksi Stilton vetäisi painavan, ainakin 100-kiloisen olennon pois lammikon päältä, ennen kuin ehti tapahtua mitään pahempaa.

”Mutta älä huoli, ’murhaava varas’! Minä en tee sinulle samaa kuin se, joka teki sinulle tämän. Vannon sen, pitkäjalkainen ystäväni!” lupasi plutolainen katsellessaan Lesterin luurangon kaltaista rintaa, joka alkoi parantua pikku hiljaa haavan umpeutuessa. Sen keholla taisi olla aika tehokas parantumisohjelma aina, kun se saisi turpiinsa. Ehkäpä sitä voisi käyttää tunneleiden vartijana, niin hyvin se tuntui sopeutuvan ympäristöön kameleontin tavoin.

Stilton talsi pois huoneesta, jättäen pitkähäntäisen olennon lepäämään ja rauhoittumaan. Jos se kerran oli jo pahassa tilassaan yrittänyt kosketella häntä, niin luultavasti se ei tekisi mitään pahaa. Toivottavasti hän ei saisi maksaa siitä sitten myöhemmin.

”Professori Nuikki! Sattuisiko teillä olemaan aikaa tulla linnaani? Minulla olisi eräs tutkittava potilas todella kaukaa.” käski nuori lordi radiopuhelimensa välityksellä vähän aikaa sitten palkkaamalle tiedemiehelleen, jolla oli iso pää ja pirullinen, sadistinen huumorintaju.

Heti paikalla, teidän nuori tuhoa kaipaava ahneutenne! Kunhan saan työkalupakkini tästä onnettomasta hyllysTÄÄHH!!!” vastasi pienen välimatkan päässä olevassa leirissä oleva nuori tiedemies tavaroiden tippuessa hänen päälleen toisessa päässä äänekkäästä kolinasta päätellen. Ei Stiltonilla ollut kuitenkaan mitään kiirettä, koska hän luotti siihen, että tuo olento ei tekisi hänelle mitään pahaa, olihan hän säästänyt sen hengen vaikka silloin hänellä oli mahdollisuus teurastaa se siihen paikkaan.

Ja mitäköhän tapahtuisi, kun se heräisi? Sen nuori plutolainen todellakin halusi nähdä, onko tuo olento todellakin legendansa veroinen.

”Lepää vain rauhassa, Lester. Parannu ja ota aikasi.” kehotti Stilton talsiessaan pois linnasta jättäen olennon täydelliseen rauhaan keräämään voimiaan. Nyt hän saattoi keskittyä oman ruokavalionsa kiistämättömään huippuun, nimittäin plutolaismatoihin, joissa oli päällä jonkinlaista chilin kaltaista happoa, joka ei kuitenkaan tehnyt mitään pahaa jälkeä sisäelimille, kunhan sitä ei ottanut suurissa annoksissa. Niin kalliita, mutta silti sen kalliin hinnan arvoisia, ajatteli nuori plutolainen mässätessään matojaan linnan ulkopuolella hiekkamyrskyn lähestyessä.


”No niin, senkin vitsiniekka!! Kerro nyt vain, missä se olento on!!” ärjyi luutnantti Paxt hakatessaan tuoliin sidottua Leipäjuustoa poskelle hänen työnantajansa kehottaessa temperamenttista sotilasta rauhoittumaan plutolaisen naamarin rakoillessa paljastaen hänen kalannaamaansa pikkuriikkisen.

”Paxt!! Anna kun minä hoidan tämän homman loppuun. Voit yhtä hyvin keskittyä pitämään silmäsi auki vaikka kiertelemällä kaupunkia vähän aikaa.” kehotti tuolistaan noussut herra Weyland Paxtin astellessa sivummalle tumman huoneen pimeämpää nurkkaa kohti.

”No niin, Leipäjuusto! Sano nyt vain, tiedätkö sinä, missä se käärme mahdollisesti on?” kyseli yhtiönjohtaja hänen kaulakorunsa heiluessa Leipäjuuston leuan kohdalla, pistellen hieman terävällä hännänpäällä.

”Hyvä on, hyvä on!! Sinä voitit, herra Weyland! Minulla on yksi sellainen, mutta se tappaa...” sanoi plutolainen hävinneen oloisena Paxtin kuunnellessa plutolaisen selityksiä valmiina tarrautuen puukkoonsa.

”Vain kun minä niin käsken, hyvät herrat!! Ja parahin Karl, voisin ehkä antaa sen olennon sinulle jos sinä annat sen vielä hoitaa yhden ihmisen ja sinä käsket sotilaittesi suolata ne pahuksen Prätkähiiretkin vaikkapa ihan vahingossa, joku laukaisee kranaatin jyrsijöitä päin tai jotain muuta vahinkona otettavaa tilannetta.” ehdotti plutolainen pyyhkiessään verisiä kasvojaan rintataskussa olleella käsipaperillaan luutnantin laittaessa puukkonsa jännittyneen kalannaaman kaulalle herra Weylandin käskiessä luutnanttiaan rauhoittumaan välittömästi.

”Ei enää yhtäkään meikäläistä! Kuulitko, senkin haiseva turskasonta?! EI ENÄÄ AGGHHH!!!” karjaisi luutnantti hänen pomonsa tarttuessa hänen ranteestaan kiinni heittäen hänet ovea päin sillä seurauksella, että kaveriparan nenä taisi mennä murskaksi oveen jääneestä verestä päätellen.

”Anna anteeksi, Paxt! En vain voinut muuta.” pyyteli mies anteeksi valkoisen tahnan tippuessa hänen vasemman korvansa kohdalta luutnantin verisille kasvoille Leipäjuuston ihmetellessä, kuka tuo kaveri oikein oli. Eivät ihmiset päästäneet mitään tuollaista, valkoista tahnaa!

”Mikä sinä oikein olet, Weyland? Et ainakaan ihminen.” päästi plutolainen katsoessaan Paxtin päälle tippuvaa valkoista tahnaa ihmisen näköisen kaverin lähestyessä tuolissa olevaa Leipäjuustoa kohti pyyhkäisten pikaisesti tahnan pois.

”Viis siitä, mikä minä olen, Leipäjuusto! Mikä olikaan se tarjouksesi?” kyseli Weyland kuunnellessaan plutolaisen pirullista suunnitelmaa kylmähermoisesti.


Sillä aikaa hiiret ajelivat Chicagon kaduilla kohdaten sotilaan toisensa perään aina silloin tällöin, yrittäen löytää sitä olentoa.

”Ohoh! Näköjään nää pojat teilaa sen otuksen ennen ku me ees ehitään nähä sitä.” päästi Vinski hiirikolmikon pysähdyttyä tienristeyksessä sotilasajoneuvojen ajaessa heidän edeltään vauhdilla.

”Enpä olis niin varma, Vinski!! Vaikka nää jannut patistaa sen olennon ulos piilostaan, se varmaan liikkuu jossakin parhaillaan.” arveli Turbo kolikon ajaessa eteenpäin liikkeentunnistimien päästämättä ääntäkään heidän ajellessa eteenpäin.

”Käviskö pikavisiitti erään haisuahterin kotipaikalla? Olishan se hyvä käydä tsekkaamassa.” ehdotti Moto kolmikon kääntyessä risteyksestä vasemmalle juuri nähdäkseen Leipäjuuston tornin, joka oli nyt sotilaitten saartama.

Moottoripyöräkolmikko käytti prätkiensä suihkumoottoreita lentäen tullin lentäen ikkunasta sisään kalannaaman toimistoon, huomaamatta plutolaista yhtään missään.

”Tää on tosi outoo. Ekaks ihmisiä nirhataan, tokaks tulee limanaaman metsästäjä armeijansa kaa ja sitten Leipis on kadonnu!” ärisi Vinski pettyneenä kolmikon ajaessa alakertaan labraan katsoakseen, olivatko heidän ennakkoluulonsa oikeassa.

”Mut se ei todellakaan meinaa, et tää ois ohi! Mä veikkaan, et se xenokäärme liikkuu tän kaiken ratsauksenkin keskellä kuin näkymätön.” sanoi Turbo takaisin kolmikon rysäyttäessä oven muusiksi prätkillään.

Labra oli kuin rikospaikka: ei yhtään ketään. Ainoastaan joitakin nauhoja jonkinlaisen häkin ympärillä, joissa luki ’Tutkinta-alue’.

Turbo nousi välittömästi prätkän selästään katsoakseen häkissä olevaa kuolaa. Pikainen johtopäätös ei jättänyt juurikaan epäilyjä.

”Se on selvää: se kalupää työskentelee Leipäjuustolle!” ilmoitti kultaruskeaturkkinen hiiri hivellessään sormiaan lasihäkkiä vasten hänen veljiensä pukahtaessa mukamas yllättyneinä.

”Nyt riitti! Siitä suomuitareesta tehään muusia!!!” ärisi Moto hänen oikean silmänsä välkkyessä punaisena raivosta Vinskin pudistellessa päätään. Kuinka se haisuli kehtasi ottaa töihinsä sellaisen murhaajan?

”Samat sanat, Moto!! Mut muistakaa, veikat: me ei olla sen Weylandin puolella eikä pyydetä sen sotilailtakaan apuu! Kunhan me löydetään se ja toivottavasti ennen niitä merijalkaväen herroja, me listitään se olento ja revitään siltä sen raajat irti!” ärisi Turbo paukauttaessaan käsiään raivoissaan Vinskin vielä lisätessä: ”Hitaasti ja tuskallisesti!”

Ja ei kestänyt kuin pikku hetki, kun motoristihiiret jo painelivat takaisin ulos, tornin seiniä säästelemättä. Se oli sille Lalli-lahnalle ihan ansaittua. Nyt hän joutuisi kunnolla marinoiduksi näistä teoistaan!

_________________
"Kuulehan, Rasvanahka, pojuseni..."
"Niin, pomo?"
"SOTKET MATTONI ÖLJYYN!!!!"
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
DeadRat21
Moderaattori
avatar

Viestien lukumäärä : 773
Join date : 25.01.2014
Ikä : 23
Paikkakunta : Itä-Pirkanmaa

ViestiAihe: Vs: Hiiriä pivossa, paholainen oksalla (K15)   Ti Helmi 18 2014, 21:25

Luku 5: Paholaisen leikkikenttä

”No nii, Turbo! Jos kerran se on päivänselvää, et lahna-aivolla on kalupää hommissa, niin eiköhän tehdä niistä molemmista paahtopaistia!!” ärisi Vinski raivoissaan kolmikon ajaessa Chicagon kaduilla kolmikon älypään miettiessä xenomorffin kiinniottamis-strategioita. Hetken pähkäilyn jälkeen Turbo päästi: - Jos kerran kaikki viemärit ja varastot pimeiden paikkojen kera on ratsauksen alla eikä se oo Leipiksenkään tornis, niin missäköhän se meidän käärmeystävämme vois olla?

Ei kaupungissa pitänyt olla kovinkaan montaa piiloa kaiken hälinän keskellä, joten Motolle ja Vinskille tuli mieleen ainoastaan kaksi paikkaa, missä se ulkoavaruuden hirviö saattoi liikuskella.

Kaupungin katoilla tai sitten vedessä.

”Veikkaisin, et se liikuskelee parhaillaan jollakin katolla, mut siinä on sellanen huono puoli, ettei sitä juurikaan näe, kun se on niin hyvä sopeutuja!” ilmoitti Turbo ajaessaan veljiensä edelle ajaen Michigan-järven suuntaan.

”Aaah!! Me siis mennään kalastamaan vai?” uteli Moto taaksekatsovan Turbon virnistäessä pirullisella virneellä.

”Eikä mitä tahansa kalaa, veikka. Se saattaa olla matkalla sinne järvelle päin ja hyvässä lykyssä se pääsee sinne kun silmä välttää. Toivottavasti noi sotilaat ei oo vielä ehtiny tehä syvyyssukelluksia siellä...”

”Koska Marsin Prätkähiiret aikoo tehä sen eka!!! VUHHUUHUU!!!” hihkui Vinski hiirikolmikon vain painaessa kaasun pohjaan.

Aavistamatta ollenkaan, kuka piti heitä silmällä.


”Aivan kuten aavistin! Hiiret ovat matkalla sinne, mistä olentoa voisi vähiten etsiä! Kuinka omaperäistä.” sanoi Weyland katsoessaan kylmällä itsevarmuudella käsissään olevia jäljittimiä, joista toinen näytti Prätkähiirten tutkien signaalit ja toinen näytti Leipäjuuston ’lemmikin’ senhetkisen olinpaikan.

”Ja kuinkakohan paljon ne jyrsijät haluaisivat tietää, että heitä pidetään silmällä, ystäväiseni?” lisäsi Leipäjuusto hieroen käsiään yhteen mielissään. Se olento saisi hoidella ne rotat ja hän saisi katsella eturivistä heidän tuomiotaan.

Nyt hän halusi todellakin nähdä, oliko kaikki se harjoittelu tuottanut tulosta. Tosin hiiret saattoivat nähdä sen turhankin helposti päivänvalossa, mutta jos hiirten olisi taisteltava sen kanssa vedessä, se olisi todella vaikeata, kun Lester liikkui vedessä monta kertaa ihmistä nopeammin. Samalla tasolla kuin hait huomatessaan saaliinsa.

”Meidän on kaiketi otettava kyyti Michigan-järvelle katsomaan tätä suurta näytöstä. Sen jälkeen hoida se asiasi loppuun ja anna tämä... Lester minulle.” sanoi yhtiön johtaja ottaessaan verisen luutnantin lattialta pyyhkien hänen kasvonsa ja sitoen hänet siltä varalta, ettei hän varoittaisi
Prätkähiiriä tai ketään muutakaan.

”Toki toki, Weyland, mutta onko tuo aivan välttämätöntä? Siis tuo luutnanttisi sitominen.” kyseli Leipäjuusto katsoessaan vierestä, kun Weyland heitti luutnanttinsa makuuhuoneeseen kädet selän takana sidottuna ja kapula suussa. Täydellistä välinpitämättömyyttä jopa omia luottosotilaitaan kohtaan: se oli plutolaisen mieleen!

”Koskaan ei voi olla liian varma vasikoista, Leipäjuusto, varsinkin kun kyseessä on Paxtin kaltainen kuumakalle.” vastasi mies laittaessaan makuuhuoneen oven avaimella lukkoon, vääntäen avaimen rikki lopuksi kävellen Leipäjuuston kanssa pois toimistosta katolle.

Tosin kaksikon kävely oli katketa siihen paikkaan, kun Rasvanahka ja Nuikki hyökkäsivät Karlin päälle Leipäjuuston jäädessä Rasvanahan rasvaisen polven alle.

”Aaa!! Teidän mahtipontinen juustoisuutenne!! Odotimmekin että saisimme jo hoitaa tuon idiootin pois päiviltä!! HEH HEH HEH HEE!!!” hekotteli liekinheitintä käsissään pitävä Nuikki Rasvanahan pidellessä rasvan peitossa olevan Weylandin kasvoja paikoillaan professorin liekitykselle.

”Senkin vajaa-älyiset toopet!! Suunnitelmiin tuli nyt muutos!” ärjyi Leipäjuusto nousten vihaisena läjän alta tarjoten yhteistyökumppanilleen käsipaperiaan putsaamaan rasvan peitossa olevaa naamaansa.

”Mutta herra Leipäjuusto!! Sen soltuthan otti sut niin ku tosta vaan ja sähän oot viel...” selitteli Rasvanahka hänen pomonsa motatessa häntä tuttuun tapaan kuonoon Weylandin putsatessa naamaansa ja kaapuaan.

”Parahin jousiaivoinen professorini, olisiko sinulla jotain annettavaa uudelle yhteistyökumppanillemme? Hänestä voisi olla suuri apu hiirten terminoinnissa.” kyseli Leipäjuusto vihreitä silmäsuojia pitävältä professoriltaan, joka lupasi hommata hiirenteilaus-kalusteet todella nopeasti.

”No niin, hyvät herrat, eiköhän oteta suunta järvelle katsomaan vuosisadan teurastusta!!” huudahti Weyland takanaan oleville miehilleen kävellen katolle mustan helikopterin luokse, jonka ohjaamossa oli hänen vakiopilottinsa Ratchet.

Hänkin kiristyksen kohteena.

”Kopteri käyntiin ja vauhdilla, korpraali!! Lähteitteni mukaan ystävämme on matkalla Michigan-järvelle muutama jyrsijä perässään!!” huusi Karl lasejaan päälle pistävälle pilotille, joka näytti yllättyneeltä, kun hänen työnantajallaan oli mukanaan kuulusteltava Leipäjuusto.

Hetken päästä yhtiön johtaja asteli kumppaninsa kera helikopterin sisälle Nuikki perässään, Rasvanahan asettaessa oikean jalkansa kopterin luukun suulle haistaakseen vielä hetkeksi raitista ilmaa.

Ikävä kyllä kopterin ovi ehdittiin laittaa kiinni ennen kuin Rasvanahka ehti itse astella sisään, ja sillä seurauksella hänen jalkansa jäi metallioven väliin kopterin noustessa ilmaan.

”HEI!! Täs olis yks mies vielä, joka pitäis päästää sisään!!! OU Hu huuh!! Pliis!! Hommatkaa mut sisään ja äkkiiiiiiiii!!!!!” ulisi Rasvanahka kopterin sisällä olevalle porukalle, josta Leipäjuusto vaivautui avaamaan luukun niin, että hänen ykkösmiehensä tippui kyydistä suoraan kadulle.

”Kuinka häpeällisen tuskaista! Ehkäpä hänen olisi pitänyt soittaa sille luudalle lentävälle äidillensä ennen kuin hän edes asteli kopteriin.” vitsaili istuinpaikalle käyvä Leipäjuusto samalla kun Rasvanahka-parka tippui harmaan sotilasajoneuvon päälle.

”No voi sun!! Näköjään rasvaa täynnä olevia keijuja ei ole koskaan tarpeeksi.” vitsaili ajoneuvon kuljettaja peruuttaessaan taaksepäin Rasvanahan tippuessa kadulle jättäen öljynsä ajoneuvon etulasiin. Sitten vielä kivulias päälleajo ja se oli sitten siinä!

”Ouuh!! Näköjään henkivakuutus ois sittenki pitäny ottaa, mut ei!! Herra Isojuusto vaan...” valitti ajoneuvon yliajama Rasvanahka kuullessaan moottoripyörien ääniä. Ne hiiret tästä vielä puuttuivatkin!

”Voi jehna!! Eikö noi rotat vaan voi koskaan AAGGHH!!!” valitti Rasvanahka hänen jäädessä hiirten yliajamaksi, vain huomatakseen sen jälkeen, että jyrsijät kääntyivät takaisinpäin.

Ja hetken sisällä rasvaa valuttava mies oli tapansa mukaan liemessä harmaaturkkisen hiiren ottaessa apua anelevan kaverin kouriinsa kuulustelua varten.

”No niin, senkin rasvapantteri...” sanoi Moto heittäessään Rasvanahan asvalttia vasten Turbon tarttuessa Leipiksen ykkösmiehen henkseleistä raivoissaan kiinni.

”Saat luvan selittää, mitä se haiseva pomos nyt puuhaa!! Äläkä ees yritä sanoo, et sillä ei oo tapana hommata pirullisempia olentoja vaikka ne olis lailla kielletty!!” ärjyi Turbo omahyväisen Rasvanahan naamalle vihaisena, Leipäjuuston ykkösmiehen ottaessa tilanteesta ilon irti.

”Vai että semmosta?! No mitäs prätkäpupujussit oikeen aikoo tehä jos tää poika ei ala laulaan?” uteli Rasvis Vinskin sytyttäessä yhden tikuistaan Moton taasen putsatessa käsikanuunaansa.

”Ala jo lässyttään tai susta tehdään sushii!!” ärisi Vinski pitäessään sytytystikkuaan aivan Rasviksen vain nauraessa hiirille. Kuinka paljon he olisivatkaan halunneet tietää, että hänen pomonsakin on menossa Michigan-järvelle katsomaan näytöstä, mistä noilla talttahampailla ei ollut hajuakaan.

”Tsot tsot, napajyrsijät!! Tää poika ei laula edes UUNNGH!!” vitsaili Rasvanahka Moton tarttuessa miehen selän takana olevista henkseleistä kiinni heittäen hänet katulampun luona olevaan vihreään roskasäiliöön.

”No jos kerran ei laardipää ala laulaan...” aloitti Moto työntäessään Turbon ja Vinskin kanssa säiliötä pientä mäkeä ylöspäin.

”Sitten sille pitää opettaa!!” huusi koko kolmikko työntäessään säiliön mäkeä alas Rasvanahka-paran lentäessä säiliöstä laskun päätteeksi jokeen, huutaen ennen veteen pulskahdusta: - ÄITIIII!!!!

Saamarin sopulit!! No, onneks Lester on jo järvellä oottamassa eikä noi hiiret maha sille yhtään mitään veden alla.” ajatteli Rasvanahka kävellessään pois vedestä pirullinen virne kasvoillaan hiirten kadotessa näköpiiristä nauraen. Mikä sääli, että hän tulisi missaamaan tämän näytöksen eikä hänellä ollut edes poppareita mukanaan!

Ja mitä pikemmin se musta kissa hoitaa hommansa, eipähän tarvi enää sen kuolaa ottaa pois kengistä!” Miehen epäonneksi hän huomasi astuneensa ruohikolla juuri samaan kuolaan, johon hänellä oli mennyt hermot jo aikoja sitten. Nyt piti tuokin kuolajätös ottaa pois tai sitten Rasvanahka jäisi johonkin kiinni ennen pitkää!


Ne hiiret ovat tulossa. Voin aistia sen! Vastenmielistä savua, sanon minä!!” ajatteli isolla järvellä uiskenteleva Lester pistäytyessään pikku hetken veden pinnalla haistellen ilmaa, katsellen ympärilleen pysyen samalla varovaisena mahdollisten silminnäkijöiden varalta.

Se oli kuitenkin valmiina kohtaamaan hiiret jo monta minuuttia, aina siitä lähtien kun se oli kuullut isäntänsä viestin siitä, että ne jyrsijät olisivat matkalla järvelle ja juuri sinne, mistä olisi vaikeampi etsiä.

Se tulisi koitumaan niitten tuholaisten kohtaloksi sitten pian, ajatteli Lester uiskennellessaan kalojen joukossa niiden uidessa pois välittömästi edes katsottuaan sitä.

Se oli turhankin hyvä hommaamaan itsellensä reviirin, oli kyseessä joko oma koti tai sitten toisen reviiri. Jälkimmäinen oli todellakin mielekkäämpää puuhaa, mutta juuri Marsissa sillä ei ollut tarvetta taistella reviirinsä puolesta omassa pesässään, koska se oli monia sisariaan selvästi vanhempi ja kokeneempi.

Ja mahdollisesti jonakin päivänä viisautensa avulla kuningatar. Mutta se ei ollut juuri sen xenomorffin mielipuuhaa. Se halusi olla vapaa, kunnes joku sitten tappaisi sen tai kunnes vanhuus lopettaa.

Joko se nirhaisi ne hiiret ja pääsisi kotiinsa Leipäjuuston lupauksen mukaan tai sitten se antaisi niiden marsilaisten ampua se siihen paikkaan.

Kaikki tuntui olevan Lesterille kuin tarjottimella, mutta jokin sitä jäyti...

Jokin, mikä oli aina kalvinut sen mieltä monia vuosia.

Se toinen kalannaama, joka oli pitänyt hänestä huolta Marsiin putoamisensa jälkeen. Oliko se oikeasti edes välittänyt tuosta olennosta vai halusiko se käyttää omiin itsekkäisiin tarkoituksiinsa?

Sisartensa kertoman perusteella se kalannaama, nimeltään Stilton, oli plutolaisten häijyyden ja ahneuden perikuva, mutta Lester oli kuitenkin eri mieltä siitä plutolaisesta, ja sillä oli siihen painavatkin perusteet.

Miten se kadehtikaan niitä kaukaisia päiviä, kun se sai liikuskella mielin määrin sen plutolaisen synkässä linnassa, pitäen vaistonsa terässä väistellen siellä olevia antiikkisia, mutta kuitenkin vaarallisia ansoja. Se oli kuitenkin hyvää opetusta, vaikka se saattoi olla kivuliasta esimerkiksi metallinuolien ja -piikkien myötä.

Olet tulossa aina vain paremmaksi, tyttöseni! Sallinethan minun antaa sinulle palkintosi.” muisteli Lester aina niitä hetkiä, kun Stilton oli katsellut lemmikkinsä harjoitusta, ja se oli saanut palkintojakin onnistumisistaan. Plutolaisten vakioruokaa, limamatoja. Ne olivat ensiksi inhottavia, mutta se oppi pitämään niistä, vaikka ne eivät voittaneetkaan sitä ihmislihan makua.

Sen yhden kalannaaman se olisi halunnut nirhata jo silloin, kun hän ensi kertaa asteli pimeään linnaan edellisen linnanhoitajan saadessa tarpeekseen siitä, että hän oli joutunut pirullisen huumorintajun omaavan olennon pelottelun uhriksi. Mutta kyse ei todellakaan ollut mistään tappamisesta, vaan pelottamisesta sen yhden paperipalan tapaan, jossa oli eräs pirullinen lepakon ja ihmisen tapainen olento pelottamassa ihmisiä. Sellainen Lesterin kaltainen hirvitys, joka kai joutuisi käristettäväksi tai seipään päähän mahdollisimman pian.


”No niin!! Missä se uusi linnanhoitajani oikein on? Se tuhannen juorukello Peikotre sai lähteä jo huhtikuussa ja uudesta hoitajasta ei ole kuulunut pitkään aikaan!!” murahti linnan parvekkeelta Marsin hiekka-aavikkoa katsova Stilton mussuttaen samalla maukkaita matojaan.

Madot saivat päälleen happomausteen lisäksi ylhäältä hänen huolehtimansa olennon kuolaa, joka oli jokapaikkainen vieras hänen linnansa sisätiloissa. Saipahan siinäkin jotain ylimääräistä liikuntaa kuolaa mopatessa.

Puhumattakaan niiden marsilaishiirten tervetulokomiteasta, jonka ne arvottomat jyrsijät olivat aina saaneet tuta aina siitä lähtien, kun he ensimmäisen kerran yrittivät soluttautua ahneen kalannaaman pelottavaan linnaan, johon oli turha pistäytyä visiitille ilman minkäänlaista pelkoa.

Ja tutkasta päätellen hänen lemmikkinsä tunneliin, joka oli synkkä kuin mikä ja todella pelottava, oli tulossa uusia kuokkavieraita, jotka eivät tajunneet pitää terveydestään huolta vaikka hiiriparkoja oli tullut listittyä jo ties kuinka monta kertaa.

Viimeiset 12 vuotta elämää Marsin pahamaineisessa linnassa. Siis lyhyesti sanottuna paikka, johon oli vaikea päästä sisään hengissä ja vielä vaikeampaa päästä ulos elossa. Ja vain todella harva oli päässyt linnasta ulos kertomaan tuosta olennosta. Yksi niistä neljästä, jotka olivat olleet tarpeeksi onnekkaita pääsemään pois paholaisen linnasta, oli silloinen Marsin vapaustaistelijoiden kenraali Rontti, joka ei ollut ikinä unohtanut sitä hetkeä, kun hänen joukkuetoverinsa kuolivat tuon hirviön sanoinkuvaamattoman kauheassa käsittelyssä.

Verta, sisäelimien repimistä ja ruumiiden ottamista muistoksi häntien kera. Ei mikään ihme, että harvat selviytyjät näkivät painajaisia vielä pitkään linnassa vierailustaan, saaden vielä vakavia haavoja kehoihinsa. Rontin oma vatsa oli saanut jo monta vuotta sitten vakavan haavan tuon olennon hännän pistettyä sitä voimalla, marsilaishiiren puukottaessa olentoa kivuliaasti rintaan sitoen sitten sen valtavan hännän kranaatin kera juosten sen minkä pääsi yrittäen päästä hengissä ulos tunnelista.

Hän pääsi ulos, mutta kaikki muut seitsemän marsilaista sotamiestä - Paibort, Ikzoz, Tyrk, Lazernait, Oxride, Hizorz ja Pernorv – kaikki teurastettu tai kadonneet linnan synkkiin nurkkiin kidutettavaksi tuon kammottavan olennon toimesta! Ja sen muka väitettiin olevan pelkkä legenda ja jonkun hullun, harhaluuloisen plutolaispiraatin pervouden huipentuma. Mitenköhän ne, jotka olivat nauraneet sen piraatin väitteille, olisivat reagoineet jos olisivat itse nähneet tuon vastenmielisen hirviön?

”Käy vain työhösi, Lester. Siihen, mistä sinä nautit.” sanoi ylös taaksepäin katsova plutolainen seinällä olevalle xenomorffille, joka rääkäisi vastaan myöntävästi ryömien sitten linnan alakertaan.

Suoraan labran kautta tunneliin, jossa muutama hiiriarmeijan sotilas talsi niin peloissaan kuin saattoivat. Nyt se olento saattoi jopa astella noiden nuorten jyrsijöiden näkösälle huolehtimatta omasta nahastaan, mutta se ei todellakaan käynyt sen luonteeseen. Nuo aseistetut marsilaiset piti hoidella yksi kerrallaan, vaikka näytti siltä, että he menettäisivät järkensä jopa tuulenvireestä.

Yhtä lukuunottamatta.

”Kamoon, kessu! Mähän sanoin jo kun me lähettiin, et täähän on itsemurhaa!” valitti valkoturkkisen kersantin takana talsiva nuori, harmaaturkkinen marsilainen nimeltään Lispontzer laserkivääri käsien vapistessa hervottomasti muiden takana olevien nuorten sotamiesten näyttäessä hermostuneilta astellessaan pimeää tunnelia eteenpäin ainoastaan taskulamppujen valaistessa edessä olevaa näkymää.

Ja juuri siinä tunnelissa sen kammostuttavan olennon huhuttiin asuvan, mikä sai kolme sotamiestä aivan pelon valtaan. Varsinkin kun takana ollut ruskeaturkkinen, vihreäsilmäinen sotamies karjaisi kuin jokin olisi osunut häneen ja hetkessä hän oli jossakin muualla.

”Vaisker! VAISKER!!!” huusi taakseen katsova valkoruskeaturkkinen, sinisilmäinen sotamies taskulampullaan huomaten maassa pienen verivanan. Näköjään se paholainen oli jo tehnyt Vaiskerista selvää, päätteli sotamies Yrbit peloissaan kersantin käskiessä kolmikkoa pitämään silmät auki.

Heidän oli tarkoitus tulla varastamaan Stiltonin linnasta arvokkaita tietoja, ja kuinkakohan monta armeijan yksikköä oli jo päätynyt sen paholaisen suuhun kuin hopealautasella. Jos oikein muisti, sotamies Vaiskerin, Yrbitin, Lispontzerin ja kersantti Erskorin yksikkö oli jo kolmaskymmenesviides välipalan muodossa.

”Me hoidetaan tää homma ja sillä sipuli!!” ärjähti kersantti sotamiehille, kunnes musta terävä häntä osui hänen kaulansa läpi ja kersantti-parka saattoi vain huutaa kivusta hänen joutuessa ylhäällä olevaan reikään viimeisteltäväksi.

”SAATANA!! PÄÄSTÄ IRTI MUSTA NIIN MÄ AAARRGGHHH!!!” kuului ylhäällä olevasta reiästä veripisaroiden tippuessa Lispontzerin silmille ainoastaan adrenaliinin virratessa hänen suonissaan kauhusta.

”Voihan Mars!! HÄIVYTÄÄN TÄÄLTÄ JA ÄKKIÄ!!!” huusi paniikissa oleva Lispontzer juostessaan sen minkä jaloillaan pääsi Yrbitin seuratessa esimerkkiä kersantin karjuessa tuskasta olennon teurastaessa hiiriparan pudottaen reiästä alas työnsä tulokset. Enää piti vain hoitaa nuo kaksi pakoon pinkovaa pelkuria, joiden hoitaminen olisi yhtä helppoa kuin kakunpalan haukkaaminen.

Ensin sai lähteä tuo Yrbit. Hänellä ei tainnut olla mitkään parhaimmat jalat pakenemisen varalle ja se vain helpotti koko hommaa entisestään. Marsilaiset hiiretkö muka humanoidien edelläkävijöitä? Sitä Lesterin oli vaikea uskoa tarrautuessaan voimalla valkoruskeaturkkisen hiiren niskasta kiinni. Hiiriparka menetti laserkiväärinsä maahan verisen turmion koittaessa hänen päätyessä rinta edellä seinässä olevaan metallipiikkiin huutaen kivusta mustan olennon ryömiessä salaman nopeasti yksin olevan Lispontzerin perään.

Mikään ei säästäisi tuota peloissaan olevaa marsilaista, joka vain hakkasi kiinni olevaa metalliovea pelon pisarten tippuessa hänen poskiltaan, prikulleen samaan aikaan kun isoja askelia kuului tulevan aina vain lähempää ja lähempää.

Nyt tulisi noutaja, ajatteli nuori sotamies katsoessaan taaksepäin naurahtaen surullisen sävyyn samalla, kun verta lensi ja kunnolla seinille Stiltonin katsellessa veren tahrimasta valvontakamerasta mielissään lemmikkinsä vihamielisyyttä kuokkavierailijoita kohtaan.

”Se on niin ruma, vastenmielinen ja kuolaansa jättävä otus...” sanoi keski-ikäinen aatelisplutolainen katsellessaan valvontakameran antamaa videokuvaa; ”mutta vihamielisyytensä ja myötätunnon vähyyden ansiosta juuri niin lumoava, sanonpa sen kymmenen tai sata kertaa päivässä, eikö olekin näin, parahin professori Nuikki?” kyseli Stilton valkotakkiselta tiedemieheltään, joka oli rakentamassa erästä laitetta tiukasti keskittyneenä henkäisten siinä sivussa.

”Kyllä kyllä, teidän paroninen ahneutenne! Olentonne on suorastaan nälkäinen ja niin vihainen etten haluaisi sen todellakaan käyvän minuun käsiksi. Jo pelkkä ajatuskin karmii, ei millään pahalla, lordini.” sanoi professori takaisin plutolaiselle aikomuksenaan pitää vähän taukoa uusimman tuotoksensa rakentelusta. Toivottavasti tästä mielenmuokkaajasta olisi todellakin apua marsilaishiirien kääntämisestä kalannaamojen leipiin...

”Arvon Nuikki, voit pitää loppupäivän vapaata. Näköjään sen uuden linnanhoitajan pitäisi...” sanoi linnan omistaja ovikellon soidessa.

AAHA!! Lopultakin se uusi linnanhoitaja kehtasi saapua!! Ehkäpä sille kalaruodolle pitäisi antaa kunnon tervetulotoivotus siitä hyvästä.” mietiskeli Stilton astellessaan linnan pimeiden käytävien läpi ovelle, jonka päällä oli mustavalkoinen taulu, jossa jonkinlaisen hurrikaanin valtavan kädet uhkasivat avutonta, loukkaantunutta ihmistä.

”Haloo!! Onko ketään kotona?” kuului metallioven takaa melko laihan plutolaisen ällistyessä, kuinka vastenmielinen, haiseva kalannaama oli tullut hoitamaan alentavia linnan hoito-hommia.

”Ja kukas te olette, hyvä herra?” kyseli Stilton purppuroita lomavaatteita päällään pitävältä tukevalta plutolaiselta, jolla oli työpaikan hakemuslappu vasemmassa kädessään todisteena siitä, että juuri hän oli tullut linnaa hoitamaan.

”Lalli Laktoosi Leipäjuusto, teidän mahtava korkeutenne! On suorastaan suuri kunnia edes astella tähän legendaariseen, niin kutsuttuun Paholaisen linnaan.” sanoi rennonoloinen plutolainen astellessaan sisäänpyytävän Stiltonin perässä kolkkoon ja pimeään linnaan, jonka nurkat tuntuivat olevan täynnä pimeyttä sekä jonkinlaista kuolaa unohtamatta.

”No niin, parahin uusi linnahoitajani, salli minun sanoa sinulle tehtäväsi. Sinun on putsattava tämä linnani aina katolta labraani asti. Ja muista tämä, herra Leipäjuusto: älä häiritse lemmikkiäni tai se puree!” sanoi Stilton kävellessään labraan haisevan Leipäjuuston katsellessa pimeyden verhoamaa linnaa peloissaan, aivan kuin hänestä olisi tuntunut, että joku pitäisi häntä silmällä.

”Ja minkäköhänlaisesta vahtikoirasta on kyse, teidän ikuinen merkkikohtaisuutenne? Onko kyse jostakin sihisevästä käärmeesTÄÄÄÄHHH!!!” kyseli Leipäjuusto astellessaan labraan Stiltonin mustan lemmikin käydessä hänen päällensä sillä seurauksella, että plutolainen alkoi anelemaan armoa tältä pirulliselta olennolta, jonka terävät hampaat olivat veren tahrimat ja se valutti kuolaansa plutolaisen kiduksien kohdalle.

”Tsot tsot, Lester!! Tuhma tyttö! Älä nyt sentään uutta linnanhoitajaa ala teurastamaan!” pyysi Stilton hänen lemmikkinsä haistellessa pulskaa plutolaista Leipäjuuston yrittäessä pysyä rauhallisena olennon suun käydessä ahdistavan lähellä hänen silmiään.

Se oli suorastaan pelottavan silmitön olio Lalli-lahnan silmissä, mutta onneksi hänen herransa lemmikki lopetti haistelemisen, kirkaisten hieman vastenmielisestä hajusta johtuen. Eihän se tuota kalanaamaa voinut suuhunsa popsia tuon vahvan hajun takia!

Tosin vastenmielistä kuolaa oli ehtinyt valua Leipäjuuston vaatteille, ja sitä olisi sitten kiva ottaa jatkossa pois.

”Herra Stilton! Tälläisestä lemmikistä ei kerrottu työnhakemuksessa pätkän vertaa.” valitti Leipäjuusto linnan herran tarttuessa hänen paidastaan kiinni hetkeksi.

”No nytpähän tiedät sen, senkin ala-arvoinen turskapurkki!! Ja muistakin pitää Lesteriin etäisyyttä! Hän ei todellakaan pidä vieraista...” sanoi Stilton kuunnellessaan lemmikkinsä epätoivoista kirkunaa vastenmielisestä hajusta; ”Varsinkaan sinun tapaisistasi, Leipäjuusto! Mutta eikös sinun pitäisi käydä hommiisi, senkin arvoton sardiini? Haluan sinun aloittavan työsi välittömästi.”

Ja siinä mitättömässä hetkessä Stilton oli jo poissa labrasta hänen lemmikkinsä käydessä labran seinässä olevaan pimeään koloon sikiöasentoon lepäämään.

Niin täydellisesti pimeyden verhoamana, että Leipäjuusto hädin tuskin näki sitä kolostaan.

”Älkää missään nimessä astelko sinne, herra Leipäjuusto! Se ei todellakaan pidä reviirilleen tunkeutujista.” huudahti Nuikki Leipäjuuston pistäessä päänsä koloon katsoakseen rentoutunutta olentoa, joka valutti kuolaansa hampaittensa välistä maahan.

Sinusta voisi tullakin jotain, tyttöseni! Mutta sen vasta aika näyttää...” mietiskeli Leipäjuusto jättäessään olennon rauhassa lepäämään.

Sillä nyt hänen oli todellakin kiirehdittävä tai Stilton tekisi hänestä lihamureketta, eikä ajatus Lesterin ruokalistalle päätymisestä suolattuna kovinkaan paljon hänen tilannettaan auttanut.

Mutta tuon olennon vastenmielisyys ja varsinkin sen viha: sen Lalli Leipäjuusto vannoi valjastavansa jonakin päivänä.

Kunhan hän selviäisi ensin edes tästä päivästä...


Missäs ne kundit oikeen on?” ajatteli Santu kävellessään Michigan-järvelle päin kuullen lähistöltä moottorien pauketta. Edessä tosin sattui olemaan sotilaitten miehittämä tulli, josta olisi turha päästä ilman passia.

No, rohkea rokan syö. Ei siis auttanut itku markkinoilla vaan piti mennä siitä läpi muodollisuuksineen.

”Anteeksi, neiti!! Ei siviilejä tutkinta-alueelle!” sanoi vartiossa oleva sotamies Santun näyttäessä passinsa hänelle.

”Älkää nyt viittikö! Mullaha on passi ja suojavarusteetki mukana, joten kyllähän mä pärjään.” tiuski Santtu nauravalle sotamiehelle.

”Ette voi olla tosissanne, neiti Davidson! Tekö muka aiotte mennä tuolle järvelle kalastamaan?! Millaisena vitsinä OUH!!” voihkaisi sotamies Santun kalauttaessa miestä nenälle liekinheittimellään.

”Selvä selvä! Omapahan on elämänne, neiti hyvä!! Saamari!” sanoi sotamies päästäessään Santun portista läpi hänen tovereittensa nauraessa hänelle.

”Älkää nyt oikeesti viittikö, äijät!! Alkaa muutenkin menee hermot tän jatkuvan vartioimisen kanssa!” huusi verta nenästään vuotava sotamies tovereitten huomion keskittyessä lähistöllä ajavaan moottoripyöräkolmikkoon, joka oli juuri saapunut vastakkaiselle rannalle ottamaan paremmat varusteet käyttöön.

”Just joo. Pitäsköhän ilmottaa luutnantille tästä? Noi hiirethän saattaa pilata tän koko operaation, jos ne menee tonne järveen!” tokaisi haulikkoa käsissään pitävä sotamies hänen kersanttinsa pyytäessä häntä rauhoittumaan.

”Rauha maassa, sotamies! Me pidämme ainoastaan vahtia, niinhän Weyland käski meitä tekemään. Ja ajattele, nuo jyrsijäthän saattavat tehdä tästä paljon mielenkiintoisempaa...” sanoi kersantti sytyttäessään tupakkansa hiirten laittaessa erikoispanssarinsa päälle tuota pikaa.

”Okei, veikat! Eiköhän oo aika pistää sen olennon temppuilulle piste!!” ehdotti Turbo laittaessaan mustaa panssariaan Moton laittaessa sinistä ja Vinskin punaista.

”Ja pidetään silmämme auki.” sanoi Moto laittaessaan kättään panssariinsa kunnes pinnalla näytti olevan aivan mitättömän hetken ajan jotain.

”Se olento varmana jo venttaa meitä tuolla vedessä, joten eiköhän pistäytydä sen seuraks uimaan!!” uhosi Vinski laittaessaan suojakypärän päähänsä Turbon ja Moton tehdessä samoin, astellen pukeutumisen jälkeen prätkilleen.

Sillä hetkellä Santtu katseli kiikareilla järveä kohti, yrittäen löytää sen pirullisen olennon ja saada se nalkkiin ennen kuin nuo hiiret saisivat pelastettua päivän tuttuun tapaan.

No nii, senkin käärme! Tule nyt vaan ulos sieltä piilostas, kun saat vieraita alueelles!” ajatteli ruskeatukkainen nainen laittaessaan omia saalistusvehkeitään valmiiksi, samalla kun hiiret ajelivat veteen xenomorffia hoitamaan.

Mutta se oli jossakin, jossakin siellä, mistä ei juuri mitään voinut nähdä.

”No nii äijät, kuunnelkaa tarkkaan! Meiän on saatava se olento jotenkin savustettua meiän tähtäimiin tuolta pohjasta. Kattokaa! Siellähän se on.” sanoi Turbo osoittaessaan alhaalla olevien kivien ja hiekan kohdalle järven pohjan ollessa lähes pilkkopimeä.

”Ja nyt saa heittää käärmekin henkensä!!” ärisi Vinski ajaessaan alas vasemmassa kädessään oleva metallisirkkeli Moton ja Turbon pyytäessä häntä pysähtymään, mutta se oli toivotonta. Vinski oli jo päätä pahkaa ajamassa mahdolliseen ansaan.

”Onhan se hurja...” aloitti Turbo Moton yhtyessä puheeseen; ”mut samalla myös nii Vinski.”

Vinski vain ajeli pohjalle innoissaan valmiina hoitamaan sen katalan käärmeen, joka näytti olevan hänen edessään. Se olisi hetkessä koiranruokaa!

”No nii, senkin kuvottava ulkoavaruuden saasta...” vitsaili Vinski laittaessaan sirkkelinsä pyörimään ajaessaan lähemmäs oliota.

”Sun on tullu aika painuu UNHOLAAN!!!” ärjyi valkoturkkinen marsilainen iskiessään sirkkelinsä kiviin hiiren jumittuessa siihen paikkaan.

Ne vain olivat näyttäneet siltä olennolta, mikä sai jumissa olevan Vinskin raivostumaan. Moto ja Turbo ainoastaan huokaisivat syvään veljensä harkitsemattomuutta. Nyt hän olisi siitä hyvästä pahassa pulassa.

”OU MÄÄN!! Tää ei oo kivaa!” valitti Vinski yrittäessään saada sirkkelinsä pois kivien välistä liikkeentunnistimien alkaessa naksuttaa. Järveen oli tullut vieraita ja nyt he saisivat kunnon vastaanoton sen hallitsijalta.

”Voi mamma, sieltä se tulee!!” huudahti Moto katsoessaan taaksepäin Turbon kohottaessa vasemman ohjuskätensä samaan suuntaan ampuen ohjuksen välittömästi käärmemäistä olentoa kohti harmaan savupilven levitessä.

Ainoastaan räjähdyksestä tullut harmaa savupilvi näkyi hiirten takana kunnes helikopteri saapui paikalle. Liikkeentunnistimet alkoivat taas naksuttaa muutamien sekuntien päästä hermostuttavalla tavalla olennon lähestyessä voimakkaista äänistä päätellen.

”HEI VEIKAT!!! PIRULLINEN KÄÄRME KELLO KYMMENESSÄ!!” huusi jumissa oleva Vinski veljilleen, jotka eivät edes ehtineet reagoida kun xenomorffi tönäisi Turbon prätkänsä selästä Motoa päin molempien menettäessä otteensa prätkistään ja samalla tasapainonsa. Kaksi marsilaista eivät ehtineet edes silmiään räpäyttää, kun vauhdilla liikkuva musta olento tarrautui voimalla Moton kaulasta kiinni sen potkaistessa sekaisin olevan Turbon pohjaan.

”MOTO!!” huudahti Turbo pudotessaan pohjalle inhottavan olennon painaessa puolustuskyvyttömän Moton kalliota vasten sillä seurauksella, ettei hän pystynyt liikuttamaan robottikättään tiukan puristusotteen myötä.

”PÄÄSTÄPÄ IRTI MUSTA NIIN MÄ...” huusi vastaan hangoitteleva Moto väkivahvan käärmeen painaessa marsilaisen entistä tiukemmin seinää vasten. Nyt olisi aika viimeistellä homma!

”Voi äiti!! Sähän sanoit et kuolema on hyvä ottaa vastaan silloin, kun kyseessä on armollinen kuolema, mut tää on jo naurettavaa!! YNNGH!!!” päästi Moto yrittäessään päästä irti, kun olento alkoi aukaista suutaan valmistautuen hoitamaan kookkaan ja harvinaisen voimakkaan vastustajansa.

Hitaasti, mutta varmana voitostaan!

_________________
"Kuulehan, Rasvanahka, pojuseni..."
"Niin, pomo?"
"SOTKET MATTONI ÖLJYYN!!!!"
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Puvitsu

avatar

Viestien lukumäärä : 227
Join date : 02.08.2015
Paikkakunta : oulu

ViestiAihe: Vs: Hiiriä pivossa, paholainen oksalla (K15)   Pe Elo 14 2015, 16:46

Siisti stoori! Tykkään paljon. Mitähän seuraavassa osassa tapahtuu (jos sitä edes tulee?) ? Ois kiva jos jatkuis, koska ainakin mun mielestä täs on kiva juoni ja kaikkee Smile.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Prätkämimmi

avatar

Viestien lukumäärä : 11330
Join date : 18.01.2015
Ikä : 24

ViestiAihe: Vs: Hiiriä pivossa, paholainen oksalla (K15)   Su Elo 16 2015, 10:21

Tää on ihan tajuttoman kova stoori Very Happy. Moto Shocked!!!
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
DeadRat21
Moderaattori
avatar

Viestien lukumäärä : 773
Join date : 25.01.2014
Ikä : 23
Paikkakunta : Itä-Pirkanmaa

ViestiAihe: Vs: Hiiriä pivossa, paholainen oksalla (K15)   Su Elo 16 2015, 18:31

Kiitos, kiitos Smile ! On aina mukava kuulla, että tarinasta pidetään. Tosin tämä tarina on ollut viimeiset kaksi vuotta tauolla, joten jatkoa ei todellakaan kannata odotella ainakaan vähään aikaan. Pientä lomaa - REDUXin jatkaminen on tällä hetkellä etusijalla.

_________________
"Kuulehan, Rasvanahka, pojuseni..."
"Niin, pomo?"
"SOTKET MATTONI ÖLJYYN!!!!"
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Prätkämimmi

avatar

Viestien lukumäärä : 11330
Join date : 18.01.2015
Ikä : 24

ViestiAihe: Vs: Hiiriä pivossa, paholainen oksalla (K15)   Ma Elo 17 2015, 08:34

Okei Very Happy. Jatka sit kun kerkeet
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Prätkämimmi

avatar

Viestien lukumäärä : 11330
Join date : 18.01.2015
Ikä : 24

ViestiAihe: Vs: Hiiriä pivossa, paholainen oksalla (K15)   Ti Kesä 28 2016, 07:58

Tota millon sä jatkat tätä stooria Very Happy? Meinaan vaan et sä jätit tarinan vähän cliffhangerksi ja mä haluan tietää selviääks Moto
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
DeadRat21
Moderaattori
avatar

Viestien lukumäärä : 773
Join date : 25.01.2014
Ikä : 23
Paikkakunta : Itä-Pirkanmaa

ViestiAihe: Vs: Hiiriä pivossa, paholainen oksalla (K15)   Ti Kesä 28 2016, 09:29

Prätkämimmi kirjoitti:
Tota millon sä jatkat tätä stooria Very Happy? Meinaan vaan et sä jätit tarinan vähän cliffhangerksi ja mä haluan tietää selviääks Moto
Itse asiassa en ainakaan tällä haavaa tiedä, milloin tämä tulee jatkumaan, jos ollenkaan ja sama koskee Pientä lomaa REDUXiakin, pahoitteluni shrug. Minulla on vain niin paljon muutakin tehtävää.

_________________
"Kuulehan, Rasvanahka, pojuseni..."
"Niin, pomo?"
"SOTKET MATTONI ÖLJYYN!!!!"
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Prätkämimmi

avatar

Viestien lukumäärä : 11330
Join date : 18.01.2015
Ikä : 24

ViestiAihe: Vs: Hiiriä pivossa, paholainen oksalla (K15)   Ke Kesä 29 2016, 08:13

DeadRat21 kirjoitti:
Prätkämimmi kirjoitti:
Tota millon sä jatkat tätä stooria Very Happy? Meinaan vaan et sä jätit tarinan vähän cliffhangerksi ja mä haluan tietää selviääks Moto
Itse asiassa en ainakaan tällä haavaa tiedä, milloin tämä tulee jatkumaan, jos ollenkaan ja sama koskee Pientä lomaa REDUXiakin, pahoitteluni shrug. Minulla on vain niin paljon muutakin tehtävää.
Ai jaa harmi Sad
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Hiiriä pivossa, paholainen oksalla (K15)   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Hiiriä pivossa, paholainen oksalla (K15)
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Last Chance Garage :: Fanfiction ja fanitaide :: Prätkähiiritarinat K15-K18-
Siirry: